[TYLYPAHKA]
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:13 pm

Aamukasteen sirpaleet

Aamukasteen sirpaleet tuo lisäsäväystä roolipelihahmojeni taustoihin, heidän menneisyyteen ja nykyisyyteen myös koulun ulkopuoliseen aikaan liittyen. Heidän toiveitaan, pelkojaan ja haaveitaan tullaan käsittelemään tulevien tarinoiden muodossa.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:14 pm

Scarlett Snider
- Määräaikainen erotus –

Scarlett Snider makasi vastaleikatulla, kostealla nurmikolla. Yöllinen sade oli jättänyt kosteuden leijumaan pihalle. Vasteleikatun nurmikon yllä lentelivät sudenkorennot etsien itselleen syötävää, mutta sudenkorennot eivät jästisyntyistä tyttöä kiinnostaneet. Tytön katse oli aurinkoisessa taivaassa, auringon lämmittäessä hänen poskipäitään ja häikäisten ruskeiden silmien katseen. Mutta katse oli hattarapilvissä ja niiden vaihtuvissa muodoissa. Scarlett oli vienyt kädet niskansa taakse kuten myös mustan lippalakkinsa lipan. Kasvot, niiden ilme oli energinen ja onnellinen, katseessa suorastaan hehkui ilo ja sen pystyi aistimaan kauas. Ja Ace, ilman häntä Scarlett ei menisi minnekään. Kissanpoika makasi omistajansa vatsan päällä nukkuen levollisesti pieneksi keräksi käpertyneenä.

Valkoiset hattarapilvet olivat epämääräisiä, mutta niistä pystyi erottamaan muotoja, joita tytön ruskeat silmät metsästivät. Kissa, ihminen, kattila olivat helposti erottuvat muodot pilvien joukossa ja aina uuden kuvan havaitessaan tyttö huudahti tämän ääneen. Taustalla hän kuuli vanhempiensa keskustelun metsästäessään kuvioita pilvistä. Hänen äitinsä Iris ja isänsä Rory keskustelivat Tylypahkan lähettämästä kirjeestä koskien hänen seikkailujaan kielletyssä metsässä ja jousen varastamisesta, mutta keskusteluun sisältyi myös paljon naurua ja muisteluita nuoruudesta ja heidän omista seikkailuistaan. Äänensävyt olivat hyvin leppoisia, eivät ollenkaan vihaisia. Scarlett oli hyvin tyytyväinen vanhempiensa reaktioon, se oli juuri sellainen, kun hän oli kuvitellut sen olevan. Scarlettin kasvoille nousi tyytyväinen hymy asian johdosta mutta kaikkeen hän ei ollut tyytyväinen.

Scarlett tiesi, että hänen lomansa, erotuksensa, olisi pian ohitse ja hänen pitäisi palata takaisin Tylypahkaan. Mutta halusiko hän? Ei. Scarlett ei halunnut palata Tylypahkan tiluksille, jossa hän aiheutti vain ongelmia ja harmeja sekä itselleen että muille. Olihan Tylypahkan tiluksilla paljon tapoja seikkailla ja toimia sankarina, paljon tutkimattomia alueita mutta ne eivät olleet koulun säännöissä sallittuja. Tyttö siveli käsissään päärynäistä, 11 tuumaista sauvaansa. Hän ei voisi käyttää sauvaansa kotona, hän voisi käyttää sitä vain koulun alueella ja se olisi ainut syy palata Tylypahkaan. Mutta oliko muita syitä? Ei, sillä hänellä ei ollut ketään kenen takia palata. Scarlett oli vahvasti sitä mieltä, että hänellä ei ollut ystäviä enää Kielletyn metsän seikkailujen jälkeen ystäviä koulussa ja miksi olisi? Hän oli aiheuttanut kaikki vaaraan ja menettänyt pisteitä tuvilta ja mitä muuta. Hän oli valehdellut heille kaikille. Mutta oli hän yrittänyt myös pelastaa muut rangaistukselta todella epäonnistuneesti.

Scarlettin katse eksyi taas ohi lipuviin hattarapilviin, joista yksi muistutti hyvin vahvasti kynää. Kynää, joka muistutti häntä piirtäjätytöstä, Bristä. Bri oli säikky ja Scarlett oli halunnut suojella tyttöä mutta miten oli käynyt? Bri oli vain säikkynyt ja saanut paniikin kerta toisensa jälkeen. Ja hän oli aina juossut Alecian luokse, joka oli tietäväinen kaikista tapahtuneista ja päti jokaisesta asiasta. Alecian luokse, joka osasi käsitellä ihmisiä ja tiesi kuinka toimia. Alecian luokse, joka käyttäytyi niin sankarimaisesti. Ja Scarlett oli kateellinen ystävälleen tai entiselle ystävälleen. Hän ei tiennyt, että hän tuntisi kateellisuutta mutta hän tunsi ja syvästi Aleciaa kohtaan.

Alexander ja Linda eivät häntä kaipaisi, eivät olleet koskaan kaivanneetkaan. Eikä Scarlett kaipaisi heitä, paitsi ehkä Lindaa, jotta hän voisi oppia lumoamaan tytön tavoin ja saada vaikka sitten lumottua muista hänelle ystäviä. Ja Alexanderin hän otti haasteen. Vielä joku päivä hän saisi tuosta haastavasta velhosta itselleen kaverin, jonka reppuselässä hän voisi keikkua samalla tavalla kuin keikkui aina isänsä reppuselässä hyvin korkealla ja voisi nauraa heleästi. Ehkä hän vain voisi jäädä kotiin isänsä seuraan ja saada isästä kaverin leikkeihin ja kulkea tämän reppuselässä paikasta toiseen. Sitä Scarlett teki kotona ollessaan.

Mutta entä ne kaverit? Oliko kenestäkään vaihtoehtoa kaveriksi? Kukkaispoika, Nalletyttö ja se poika, kenet hän pelasti pahalta luihuiselta olivat hyvin säikkyjä ja pelkäsivät kovin ja olivat kovin kovia panikoimaan. Ja Viviann taasen, hänen sielunsiskonsa ja kaverinsa kaikkiin tempauksiin olikin ollut totuudentorvi ja pilannut Scarlettin yrityksen olla sankari. Viviann, josta ei tainnutkaan tulla hänelle ystävää, kun tyttö oli osoittanut myös pelkuriksi kertomalla niin yhteistyöhaluisesti totuuden ja kertomalla myös Scarlettin osuuden tapahtumiin. Toisaalta Scarlett oli itse paljastanut Viviannin olleen osallisena seikkailua.

Niin, Scarlett hypähti salamana ylös kostealta nurmelta. Ei hän vielä palaisi, hän
viettäisi vielä toisen viikon kotona ja pyytäisi isäänsä ostamaan hänelle oman jousipyssyn kotiin. Hän voisi sillä kiusata pikkuveljeään Tucia. Ehkä hän palaisi joku päivä takaisin Tylypahkaan opettelemaan loitsuja, vielä joku päivä hän olisi mahtavin noita, joka on koskaan ollut tai tulisi olemaan. Vielä joku päivä hän olisi suurin sankari, jonka Tylypahka tietäisi! Ja hän olisi muiden salainen suojelija, hän varmasti osaisi tehdä sen tulematta nähdyksi tai kuulluksi, olisi oikea superninja tai Agentti Punapää, kuten Viv häntä kutsui. Mutta Viviannia ei ollut enää eikä tulisi olemaan, ei erotukseen johtaneista syistä.

”Iskää!” Scarlett huusi kirmatessaan isänsä luokse päästäkseen tämän reppuselkään ja voidakseen kinuta itselleen oman jousipyssyn.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:15 pm

Agatha Chopre
-  Valvojaoppilas –

Ilta oli jo pitkällä, kääntynyt jo yön puolella. Taivas oli pilvetön ja ilta pimeä. Pimeään iltaan valoa toivat taivaalla vapaana tuikkivat tähdet kuvioineen, jotka olivat tänä iltana helposti havaittavissa. Kolea tuuli puhalsi tähtitorniin, jossa viidesluokkalainen Korpinkynsi seisoi siniset silmät suunnattuna tähtitaivaaseen. Kylmä tuuli porautui luihin asti mutta Agatha seisoi liikkumattomana, palelematta. Hän vei kätensä rinnalleen, jossa komeili jotakin uutta hänelle itselleen – valvojaoppilaan rintamerkki. Tyttö siveli sitä sormillaan, tunnusteli kuin varmistaakseen, että merkki oli paikoillaan ja että merkki oli todella hänen. Hänen rinnassaan komeili edelleen sininen valvojaoppilaan merkki. Agatha ei ollut uskoa, kun Korpinkynnen tuvanjohtaja, Michelina Fantini, oli valinnut hänet yhdeksi valvojaoppilaista.

Agatha ei tiennyt, että oliko hän kaikista vaihtoehdoista paras mutta ainakin hän noudatti sääntöjä. Ainut ongelma oli se, että uskalsiko hän puuttua muiden tekemisiin ja osaisiko hän tehdä sen oikein. Hän oli jo pitkään taistellut itseluottamuksensa kanssa ja tulisi taistelemaan kauan. Ja hän pelkäsi monia asioita, oli pelännyt saapuessaan kouluun ensimmäistä kertaa.

Tulipunainen juna oli lähtenyt laiturilta yhdeksän ja kolme neljäsosaa kohden Tylypahkaa. Agatha oli istunut hiljaa paikoillaan vatsa täynnä perhosia. Lentelevät perhoset olivat aiheuttaneet kihelmöinti, kipua ja se ei tuntunut hyvältä. Tuntui kuin hän olisi voinut hajota ilmaan ja vapauttaa siinä paikallaan tuhannet pienet perhoset lentämään pitkin junaa. Se olisi varmasti ollut kaunis näky, jos junan vaunu olisi ollut täynnä pieniä perhosia. Hän olisi vapauttanut perhoset vatsastaan, jos olisi voinut.

Ja Suuri Sali, kun hän oli saapunut sen etuosaan ensimmäisten oppilaiden joukossa, hän oli tuntenut kaikkien lukuisten oppilaiden katseiden porautuvan häneen ja uppoavan syvälle kuin arvioiden häntä. Hän oli tuntenut myös isoveljiensä Faronin ja Farrenin katseet itsessään. Agatha olisi sinä päivänä odottanut näkevänsä isoveljensä Alionin koulussa, mutta mies oli jo valmistunut. Agatha oli istunut kaikkien edessä alahuultaan purren pelokkaiden sinisten silmien etsien turvaa ja pakopaikkaa. Hän oli etsinyt katseellaan paikkaa, jonne olisi voinut kadota häpeänsä, pelkonsa, epävarmuutensa kanssa. Pakopaikkaa ei kuitenkaan ollut. Kaikki pimeni lajitteluhatuksi kutsutun vanhan, ruskean ja kurttuisen hatun laskeutuessa hänen päähänsä.

Agatha muisti vieläkin lajitteluhatun pohdinnan miettiessä hänelle sopivinta tupaa.
”Olet rauhallinen, niin hyväsydäminen mutta kovin pelokas. Sydämesi haluaa turvaan, piiloon kaikilta mutta se kätkee myös jotakin sisäänsä. Vaan yks piirre on ylitse muiden. Keksit tavan paeta tilanteesta kuin tilanteesta, halu oppia on suurempi kuin pelko ja tahtosi on vahva. Tiedät mitä haluat”. Lajitteluhattu oli pohtinut. Jokainen sana sai tytön aivosolut raksuttamaan, hän oli pelon seasta yrittänyt analysoida lajitteluhatun sanoja ja sitä, mitä ne olivat tarkoittaneet.
Pelokas mutta silti hän tiesi, mitä hän halusi.
”Korpinkynsi!” oli kuulunut lajitteluhatun huudahdus ja Suuren Salin valot olivat loistaneet taas Agathan sinisiin silmiin. Salissa kuului hurraamista siniseen verhotussa pöydässä, jonne tyttö itse asteli hyvin epävarmin askelin.

Agatha pudisti päätään. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa. Ajatukset olivat johdattaneet hänet aina hänen ensimmäiseen iltaansa Tylypahkassa, siihen hetkeen, kun hänet oli lajiteltu Korpinkynteen. Tyttö muisti siitä päivästä vain pelon, tuhannet perhoset vatsassaan ja hänen ihailunsa vanhempia oppilaita kohtaan, joita kutsuttiin valvojaoppilaiksi, johtajatytöiksi ja johtajapojiksi. Hänen oma tavoitteensa oli joku päivä olla kuin he. Hän oli silloin päättänyt, että joku päivä hän kantaisi rinnassaan valvojaoppilaan merkkiä ja auttaisi pelokkaita koulun aloittaneita. Joku päivä hän ei enää itse pelkäisi. Mutta se oli vain toiveajattelua. Tyttö pelkäsi edelleen. Hän pelkäsi sitä, mitä hän oli ja sitä, olisiko hänellä koskaan itsevarmuutta.

Tyttö siirsi katseensa tähtien puoleen. Tähdet olivat aina rauhoittaneet häntä ja rauhoittivat edelleen. Tuhannet tähdet tuikkivat kilpaa tähtikuvioissaan, omalla paikallaan. Muutama pilven haituvainen ohitti tähdet taivaalla kolean viiman puskemana. Oli niin rauhallista, hyvin äänetöntä ja ainoat äänet, jotka tähtitorniin kantautuivat, olivat tuulen ujellus sekä tytön rauhalliset sydämenlyönnit.

Agatha piti kättä edelleen valvojaoppilaan rintamerkin päällä. Hän oli ihannoinut isoveljeään Alionia, joka oli omina opiskeluvuosinaan toiminut Korpinkynnen valvojaoppilaana ja avannut itselleen väylän auroriksi. Entä hänen muut veljensä sitten? Farren ja Faron. Farrenia ei ollut koulunkäynti kiinnostanut, hän oli lapsista se musta lammas. Ja Faron oli myös toiminut valvojaoppilaana omina opiskeluvuosinaan. Ja nyt Agatha liittyi rakastamiensa veljiensä seuraan valvojaoppilaana ja hän aikoisi mennä vielä pidemmälle, hän aikoi vielä joku päivä olla tupansa johtajatyttö. Agatha tiesi syvällä sisällään, että Alion olisi hänestä ylpeä, vaikka mies ei sitä voisi hänelle enää kertoa. Hymynpoikanen nousi tytön kasvoille, hän oli saavuttanut jotakin, jota piti mahdottomana. Tämä osoitti, että hän voisi saavuttaa myös muitakin asioita. Ensin hänen tulisi vain uskoa itseensä enemmän ja luottaa omiin kykyihin. Jos professorit näkivät ne, miksei hän itse nähnyt niitä.

Agatha siirsi katseensa tähtitornin pöydällä olevaan kirjeeseen, jota hän oli kirjoittamassa Faronille. Hän aikoi kertoa Faronille tapahtuneista ja siitä, että hänet oli nimitetty valvojaoppilaaksi. Hän halusi tehdä veljensä ylpeäksi itsestään ja kuulla mitä kaikkea kotona oli tapahtunut muutaman kuukauden jälkeen. Agatha siirsi katseensa tähdistä ja istuutui pöydän ääreen jatkaen kirjoittamista.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:15 pm

Scarlett Snider
- Naamari -

Scarlett Snider oli kiivennyt sisäpihalla erääseen puuhun ja roikkui nyt oksasta nurin kurin. Hän oli asettanut jalkansa puun oksalle roikkuen puhtaasti vain jalkojensa varassa. Kaikki näkyi väärin päin, hiukset olivat hulmahtaneet pään ylitse niiden ollessa sekaisin ja osittain tytön kasvoilla. Mutta kaikki muu oli väärinpäin, puut kasvoivat väärinpäin, taivaasta ja piknik viltti leijui ilmassa. Taivas oli maa ja maa oli taivas. Tyttöä huvitti näkemänsä asiat, kaikki näytti niin paljon iloisemmalta ja hauskemmalta väärinpäin. Hänen lippiksensä oli nurmikolla lähellä puuta, jossa tyttö roikkui ja Ace istui rauhallisena hatun luona.

Ace istui tarkkaavaisena, hyvin rauhallisena. Maine coonin pennun kiiltävän puhdas turkki hohti auringon valossa kilpaa paikalla olemattoman tuoreen lumihangen kanssa. Mutta turkki oli tuoretta untuvaluntakin puhtaampi ja levitti säteet laajemmin kuin mitä puhdas lumi olisi tehnyt. Kissan silmät kiiluivat keltaisina ja tarkkailivat ympäristöä. Ace oli vielä pieni kissanpentu mutta kissa tiesi, että hänen tuli vahtia omistajansa selustaa, kun tämä halusi olla rauhassa. Ace tunsi omistajansa, vaikka oli viettänyt vasta pari kesää Scarlettin seurassa. Ace oli oppinut Scarlettista paljon. Kissanpentu oli oppinut, että hänen omistajansa oli vahva ihminen, mutta vahvoillakin oli herkät hetkensä. Ja herkkinä hetkinä Scar halusi olla yksin omissa ajatuksissaan ja Acen tehtävä oli varoittaa lähestyvistä henkilöistä, jotta Scarlett voisi nostaa naamarin kasvoiltaan.

Scarlett oli riisunut naamarinsa. Hänen kasvoillaan ei ollut onnellista, ei leikkisää tai pilailevaa hymyä ei edes hymynpoikasta. Ja silmät, ne eivät sädehtineet onnesta, ne eivät loistaneet kilpaa auringon säteiden kanssa. Vaan silmät olivat kostuneet kyynelistä, huulet olivat mutrussa alaspäin. Ja kasvoilla valui kyynel. Kyynel valui kohden otsaa tytön roikkuessa väärinpäin ja hukkui oranssien hiusten sekaan. Tytön katse oli suuntautunut kaukaisuuteen hyvin totisena ja mitäänsanomattomana. Koko tyttö oli pysähtynyt. Hän oli päättänyt olla vahva kaikkien edessä ja hän olikin mutta välillä asiat vain sattuivat. Kuten se, että hän oli yksin. Hän esitti asian olevan okei, että hänellä oli vain Ace, kuten hänellä oli pitkään ollut mutta sosiaalinen tyttö kaipasi ympärilleen muita. Hän kaipasi joitakin, joiden kanssa jakaa hullut ideansa, joiden seurassa pelleillä ja joiden kanssa nauraa. Ei herkistely ja tunteilu ollut hänen juttunsa, hän ei pitänyt siitä tai sen näyttämisestä. Hänellä ei koskaan ollut ketään, kenelle näyttää tunteensa.

Scarlett ei ollut voinut edes vanhemmilleen näyttää tunteitaan. Hänen äitinsä ja isänsä, he olivat aina niin huolettomia eikä hänen vanhempiaan kiinnostaneet hänen asiansa. Se teki elämästä yhtä aikaa helppoa ja yhtä aikaa helvettiä. Hän sai tehdä mitä halusi ilman että kukaan puuttui. Hän sai riehua ja sotkea ja aina joku muu korjasi jäljet. Mutta häntä ei huomioitu. Hän oli rakastettu mutta yksinäinen. Scarlett haki huomiota tempuillaan ja tyhmyyksillään, hän kaipasi huomiota ja kun hän ei sitä muuten saanut, hänen täytyi se aiheuttaa. Mutta kotona vanhemmat nauroivat hänen tyhmyyksilleen ja kertoivat olleensa samanlaisia pieninä. Hän sai huomiota ja hän oli oppinut elämään kyseisen huomion kanssa. Mutta Tylypahkassa häntä toruttiin, kerrottiin useammasta eri suusta sen olevan väärin eikä hän ymmärtänyt sitä. Miksi joku, jota hänen vanhempansa rakastivat, olisi niin väärin.

Scarlettin vanhemmat eivät itsekään näyttäneet tunteita tyttärelleen. He eivät kysyneet, kuinka hän voi ja mitä hän teki, vaan he pelleilivät ja leikkivät yhdessä tytön kanssa. Mutta tunteista, niistä ei puhuttu kuten ei käytöstavoista tai vastaavista. Ainut asia, miten he toimivat oli pelleily ja leikkiminen, leikkimielinen kiusaaminen. Tunteet olivat aina olleet Scarlettille itselleen vieras käsitys ja todellisuus paistoi vasten hänen kasvojaan Tylypahkassa. Tylypahkassa muilla oli tunteet, he käyttäytyivät niin eri tavalla verrattuna siihen, mihin tyttö itse oli tottunut. Sai tehdä mitä halusi ja ainut sallittu tunne oli onnellisuus. Ja viha siitä, että ei huomioitu, että jäi yksin.

Scarlett oli yrittänyt hakea huomiota paluunsa jälkeen. Hän oli tehnyt asioita, jotka herättivät huomiota, hän oli paiskonut ovia, hän oli heitellyt kukkia ja kirjoja. Hän sai huomiota, mutta huomio oli negatiivinen. Häntä toruttiin ja kiellettiin tekemästä niin. Hänelle sanottiin, että hän on huono ihminen ja ettei hänellä ole ystäviä. Scarlett muisti myös sanat, että hän oli syypää ongelmiin. Hän hyväksyi sen, hän suostui olemaan syypää, jos se helpotti muiden oloa. Mutta hän ei halunnut olla vihattu kuningas – tai hänen tapauksessaan kuningatar. Hän vain halusi suojella ja pelastaa muut, hän halusi toimia oikein. Mutta kaikki olivat sotkussa ja tyttö kätkeytynyt naamarinsa taakse.

Scarlett ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella ystävistään. Nalletyttö ja Bri olivat molemmat sanoneet hänelle, että halusivat olla hänen ystäviään, että he olivat hänen ystäviään. Mutta miten joku pystyi olemaan hänen ystävänsä, kun hän aiheutti ympärilleen vain ongelmia huolimatta siitä mitä hän teki tai ei tehnyt. Jos hän sanoi jotain, se sai jonkun suuttumaan, jos hän oli hiljaa, juoksi toinen jo pakoon. Jos hän teki jotain, joku murjotti ja jos hän ei tehnyt jotain, joku taas juoksi pakoon. Ja häntä kutsuttiin syylliseksi, häntä kutsuttiin valehtelijaksi. Ehkä hän oli sellainen.

Scarlett vain kaipasi ystäviään takaisin, hän myönsi olevansa yksinäinen mutta hän ei voisi näyttää muille olevansa yksinäinen. Hän ei näyttäisi tunteitaan kenellekään, ennen kuin löytäisi jonkun, johon hän luottaisi kuin vuoreen. Liikkumattomaan vuoreen, joka seisoi ylväänä paikoillaan ja kestäisi kovimmat tuulet ja myrskyt, ei hajoaisi pienestä iskusta. Scarlett oli sellainen vuori, sellainen vuori hän halusi olla muiden silmissä. Luotettava, vahva ja sankari. Mutta hän oli ilmeisesti kaikkea muuta. Valehteleva ja epämääräinen, hyvin oudosti käyttäytyvä ihminen.

Scarlett ei enää tiennyt, kuinka korjata välinsä Brihin ja muihin, jotka olivat sanoneet hänelle haluavansa olla ystäviä. Mutta hän ei ollut kuunnellut, hän oli elänyt pilvilinnassaan, jossa vain hänellä oli väliä. Jossa vain hänen ajatuksensa olivat oikeat. Mutta hänelle oli sanottu, että hän olisi heidän ystävänsä, että hän oli tehnyt oikeita asioita. Mutta silti hän ei suostunut uskomaan sitä. Bri oli kutsunut häntä epäitsekkääksi, kun oli ottanut syyt. Mutta hän oli tehnyt sen ollakseen sankari, hyvä sankari ja sellainen hän haluaisi olla. Hän ei vain ollut kovin hyvä siinä. Voisiko hän olla supersankari ilman ystäviä? Kyllä voisi. Silloin hänen ystävänsä eivät joutuisi ikinä vaaraan vihollisten toimesta, silloin hänellä ei olisi heikkouksia. Vaikka se sattui. Yksin oleminen sattui mutta hän ei halunnut aiheuttaa kenellekään mitään pahaa. Olihan hän kävelevä täystuho.

Hän ei osannut kohdella ihmisiä, ei ollut koskaan osannutkaan. Hän ei ymmärtänyt tunteiden päällä. Hän vain aina juoksi. Hänen vanhempansa olivat juosseet tunteita karkuun ja niin juoksi myös Scarlett. Pysymällä liikkeessä suru ei saanut hänestä valtaa. Eikä hänen tarvinnut miettiä, pysyikö naamari hänen naamallaan. Mutta naamari pysyisi aina hänen naamallaan, se onnellinen hymy siitä, että kaikki olisi hyvin. Hymy siitä, että hän oli siinä. Hymy merkkinä onnesta, ilosta ja energiasta, jota hän suorastaan huokui etenkin kaikkina hyvinä päivinä mutta joka ikinen päivä hän oli onnellinen ja iloinen. Pohjimmiltaan tunne onnesta oli aito vaikka oli hetkiä jolloin jokin muu tunne yritti puskea läpi.

Hän halusi oppia tunteet, hän halusi tietää miltä muista tuntui hänen sekoilunsa. Hän halusi ymmärtää, mutta hän ei kyennyt siihen. Eikä hän halunnut paljastaa heikkouttaan, hän ei halunnut paljastaa muille, ettei hän ymmärtänyt. Muut ymmärsivät ja tiesivät, mutta muut eivät ymmärtäneet häntä. Hän oli muille ilmennyt kysymysmerkkinä jatkuvan positiivisuuden ja onnellisuuden vuoksi mutta hän ei voinut sillä mitään, että sellainen hän oli.

Scarlettin hiussuortuvat olivat kostuneet kyynelistä, hänen otsansa kimmelsi sen ohi lipuneista kyyneleistä. Otsan poikki kulki kyynelvana, jälki vain kyynelistä, joita ilmestyi lisää. Tyttö laskeutui oksalta, nojautui puun runkoa vasten painautuen pieneksi kasaksi. Scarlett veti polvet koukkuun kietoen kädet polvien ympärille ja painaen päänsä polviin. Hän ei saisi huomiota muilta eikä kukaan tulisi ymmärtämään mitä hän kävi läpi päänsä sisällä.

Scarlett ei tiennyt kuinka hänen pitäisi ilmaista tunteensa muille. Kuinka hän voisi kertoa, olevansa pahoillaan? Hän halusi vain nauraa ja unohtaa kaiken pahan tapahtuneen. Hän halusi takaisin kotiin, jossa kaikki oli hyvin. Jossa sai nauraa vatsan kipeäksi ja jossa häntä ei epäilty. Kotiin, jossa hänen sanansa oli laki, jossa hänen temppunsa olivat tervetulleita. Ja mikä oli tämä tunne, tämä ikävä jonnekin ja joidenkin seuraan. Hän ei kokenut sitä vain kotiaan kohtaan vaan myös joitakin oppilaita kohtaan. Hän kaipasi Britä ja tämän piirroksia hänen urotöistään. Hän kaipasi niitä hetkiä, kun Bri oli uskaltautunut puhumaan hänelle ilman sönkötystä. Silloin Scarlett oli ollut ylpeä ujosta ystävästään. Ja Scarlett kaipasi Cian gäätää Acen leikkikaveriksi. Hän halusi oppia Cialta kaiken mahdollisen, imeä jokaisen tiedon pisaran kuin pesusieni imi veden itseensä. Ja Scarlett halusi oppia tuntemaan nalletytön, tuon pienen pelokkaan mysteerin, joka päivittäin joutui pelon valtaan.

Mutta hän ei päässyt kenenkään lähelle. Hän ei tulisi pääsemään heidän lähelleen, kun hän oli päästänyt suustaan sammakoita. Kaveripiirin myrkyllinen käärme ei ollut Linda, vaikka Scarlett halusi niin uskoa ja uskotella muille. Kaveripiirin käärme oli hän. Hän oli se käärme, joka myrkytti sanoillaan ja teoillaan ilmapiirin ja ajoi itsensä pois. Ei kukaan haluaisi limaista ja ilkeää sähisevää käärmettä lähelleen.

Tunteet, mitä ne ikinä olivatkaan, olivat sotkeneet hänen ajatusmaailmansa ja hänen sisimpäänsä sattui. Hän tunsi kipua sisällä itsessään. Hän itki pahan olonsa pois, hän antoi luvan siihen.

Samassa Ace sähähti kuuluvasti, juoksi Scarlettin syliin sähisten. Se oli merkki. Oli aika nostaa naamio takaisin kasvoilleen, joku oli tulossa. Scarlett suoristautui seisomaan, pyyhki kyyneleet kasvoilta ja vetäisi hatun päähänsä, lipan hieman silmien peitoksi. Tytön suupielet kääntyivät ylöspäin, hymyyn ja silmien suru oli poissa.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:16 pm

Scarlett Snider
- Pöllöpostia -

Scarlett makoili mahallaan sängyllä Puuskupuhin tuvassa. Tyttö heilutti jalkojaan tylsistyneisyyttään ja toista kättä piti leukansa alla tukiessaan päätään. Tytön tyynyllä oli avonaisena muutama kirje, jotka hän oli saanut aiemmin päivällä pöllön tuomana. Molemmat kirjeet olivat tulleet kotoa. Kirjeet käsittelivät hänen parantajalle kertomia asioita – sitä, kuinka McQuince olisi ollut syypää hänen käynteihinsä ja sitä, kuinka hänellä olisi psykoosi, mitä se ikinä tarkoittikaan.

Ensimmäinen kirje oli ollut kopio kirjeestä, jonka parantaja oli lähettänyt tytön vanhemmille. Scarlettin vanhemmat selvästi halusivat tytön tietävän, mitä koulusta heille kerrottiin.

"Hyvä herra ja rouva Snider,

tyttärenne Scarlett on joutunut viime aikoina useampaan otteeseen vierailemaan sairaalasiivessä. Eilisyönä hänet kuitenkin tuotiin itsensä pahasti loukanneena ja tilanteen syytä selvitellään yhä. Scarlett otti esille professorin aiheuttaneen vammat, johon suhtaudumme Tylypahkan noitien- ja velhojen koulussa äärimmäisen vakavasti ja tilannetta selvitetään paraikaa johtotasolla. Kuitenkin Scarlett toi esille, että hän olisi itse satuttanut itseään jonkinlaisen psykoosin vaikutuksen alaisena. Tämä saattoi olla myös kyseisen professorin suojelua, mutta Scarlett kertoi että hänellä on jokin mielentilaan vaikuttava sairaus, joka on kotona pidetty salassa. Toivonkin siis siksi, että mikäli Scarletilla on jokin hänen mielentilaansa muuttava sairaus ja lääkitys, ilmoitatte siitä pikimmiten oppilaan oman ja muiden turvallisuuden vuoksi.

Scarlett on kuitenkin nyt fyysisesti kunnossa ja vammat on hoidettu, mutta epäselvä tilanne vaatii vanhempiin yhteyden ottamista. Mikäli siis osaatte valaista tilannetta omalta osaltanne, ottakaa yhteyttä mahdollisimman pikaisesti.

Ystävällisin terveisin, Parantaja Anita Hanjaab".

Scarlett oli kirjeen luettuaan virnistellyt leikkisästi sen sisällölle. Hänen sanojaan oli uskottu, vaikka ne olivat olleet täyttä valhetta jokainen hänen suustaan päästämä sana parantajalle. Hän oli valehdellut silmät päästään ja hänen valheensa oli kirjattu paperille. Selitys vammoille ei ollut ontuva, mutta se, että tieto oli mennyt kotiin ja että hänen vanhempansa joutuisivat ongelmiin, ei ollut tytön ensimmäinen ajatus valheita kertoessa. Hän ei halunnut vanhemmilleen mitään pahaa, kuten ei muillekaan. Mutta hän oli onnistunut keittämään ison sopan muutamalla hassulla sanalla. Tyttö siirsi katseensa seuraavaan kirjeensä, joka oli hänen isänsä käsialaa, hänen isänsä oli suttuisella käsialalla kirjoittanut hänelle.

”Pikku prinsessani,

tiiän sulla olevan meitä iso ikävä. Tiietään äitis kanssa sulla olevan suuri sydän ja vilkas mielikuvitus ja oot meille molemmille hyvin rakas, tiiäthän sen. Se, että kerroit sun olevan kiusauksen kohde, on tosi surullista kuulla, etenkin kun kiusaajas on professori, jonka tulis toimii sun opettajana ja oppaanas. Halus suojella sitä on kuitenkin ihailtavaa, se osoittaa sulla olevan suuri sydän. Oot vahva ja rohkea tyttö, kun uskalsit puhui vaikeista asioista, vaikka me ei sellaisii oo opetettu. Me ei paljoo puhuta siitä, mitä tapahtuu meiä ympärillä ja sisällä, me eletää hetkessä äitis kanssa. Niin elät säkin.

On raskauttavaa kuulla, että syytät omii vanhempiis valehtelusta suojellakses kiusaajaas. Mä ymmärrän erittäin vahvasti, että auktoriteetin uhmaaminen on hankalaa, oon tehnyt sitä äitis kanssa koko elämän. Mutta sä oot rohkea, sulla on suuri ja hyvä sydän. Ja tapahtu mitä hyvänsä, sä oot aina meiän pikku tyttömme, sä oot meiän prinsessamme. Mikäli haluut, me ollaa yhteydessä koulus rehtoriin ja kerrotaan oman kantamme asiaan, mutta mikäli et haluu sitä, me annetaa asian olla. Oot näyttäny osaavas hoitaa asiat ite, josta me ollaan aivan helvetin ylpeitä. Pistä viestiä, jos haluut meiän puuttuvan asiaan.

Tsemppiä sulle kouluun ja ongelmien hoitoon, oot tärkee.
Rakkaudella äiti & isä

Ps. Pikku prinsessani, mitä ikinä siellä tapahtuu ja mitä ikinä teetkään, mä seison sun rinnalla. Mä pidän sun puolia ja tuun vaikka henkilökohtaisesti näyttämään sille professorille kaapin paikan, mutta ei kerrota sun äitille eihän? Se ei tykkäis siitä ideasta. Mutta pienet salaisuudet ja seikkailut piristää elämää, ja sä osaat elää täysillä. Seuraa omaa sydäntäs ja tee niinkun susta tuntuu parhaalta.”

Scarlett luki kirjeen innolla, hän piti vanhemmistaan paljon, he olivat kuin hän. He muistuttivat häntä niin paljon ja heidän asenteensa oli mahtava. Scarlettin kasvoille nousi hymy kirjettä lukiessa, hänen vanhempansa kehuivat häntä, kertoivat, kuinka hän hoiti asiat hienosti ja omatoimisesti. Mutta jostakin syystä kaikki ei ollut kunnossa tytön sisällä. Jokin painoi hänen mieltään ja sydäntään. Se tuntui raskaalta eikä hän ollut tuntenut sellaista ennen vanhempiaan kohtaan. Tytön silmäkulmaan ilmestyi kyynel kirjeen luettuaan, hän saisi vanhempiensa täyden tuen ja vanhemmat tekisivät jälleen kuten hän haluaisi, he aina tekivät. Ja se oli totta, tyttö uhmasi auktoriteetteja enemmän kuin mielellään mutta hän tiesi milloin piti alistua. Oliko hän aloittanut sodan professori liehuliinaa vastaan, sillä jos hän oli, hän ei aikonut hävitä sitä.

Scarlett puristi kätensä nyrkkiin, hän lähtisi sotaan eikä häviäisi sitä. Hänellä oli omat sotajoukot kotona odottamassa, mutta hän taisteli taistelunsa yksin kuten aina. Hän hoitaisi asiat Acen kanssa kuntoon maksoi mitä tahansa. Hän olisi itsenäinen soturi tietäen, että hänellä oli kotona mahtava sotajoukko, äiti ja isä eikä heitä voittaisi mikään.

Hän oli aiheuttanut ison sotkun ja sotkenut siihen myös vanhempansa, mutta äitiä ja isää hän ei halunnut kouluunsa, hän ei halunnut heidän puuttuvan asioihinsa, joten tyttö ei laittaisi kirjettä takaisin. Hän oli marionetin ohjastava ja muut olivat hänen marionettejansa. Hän oli puikoissa, pillipiiparina ja muut tanssivat hänen pillinsä tahtiin, ainakin äiti ja isä tekivät niin. Scarlett toivoi saavansa vielä koulussa muita taipumaan tahtoonsa ja hän tekisi sen eteen töitä. Sitä ennen hänellä oli sota voitettava typerän, turhan professorin kansa. Mitä siitä, jos koulussa olisi yksi professori vähemmän? Ketä se ei haittaisi? Ketä se haittaisi, että koulusta lähtisi niin kylmäkiskoinen ja sanallisesti vaarallinen, ilkeä professori? Scarlett tekisi sankarityön saadessaan tuon ongelmiin puolestaan ja vaikka erotetuksi koulusta, olisi yksi valvova silmä vähemmän. Tyttö virnuili tyytyväisenä, hän tekisi mitä täytyisi ja millä hinnalla tahansa.

Scarlett asetti kirjeet päällekkäin ja kääri ne rullalle.
”Ace, tätä sotaa me ei hävitä vai mitä? Sä oot mun silmät ja mun vakooja. Me pelastetaan tää koulu siltä turhakkeelta”, Scarlett puheli maine coonin kissanpennulle, joka istui läheisellä yöpöydällä niin rauhallisena. Kissa maukui kevyesti Scarlettin sanoille, aivan kuin kissa olisi jotakin vastannut omistajansa puheille.
”Pitää rakentaa oma sotajoukko mutta suojella ystävii samalla, ne ei saa kärsii enää yhtää mun ja mun valheiden takia mutta sen sijaan turha proffa toivon mukaan kärsii ja paljon”, tyttö virnuili puhuessaan. Tyttö oli itse kärsinyt professorin takaisin ja hän halusi maksaa samalla mitalla takaisin, sen takia hän oli pistänyt loukkautumisiensa professorin harteille. Hän saisi edes hieman näpäytettyä takaisin. Scarlett vei rullatut kirjeet lipastoon talteen, se olisi hänen salaisuuteensa.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:17 pm

Agatha Chopre
- Terälehtisade –

Agathan siniset silmät katsoivat lukuisia taivaalla tuikkivia tähtiä. Tähtitorniin puhalsi viileä, kevätillan viima. Hän oli saapunut jälleen tähtitorniin, se oli hänen paikkansa, jossa miettiä asioita ja jossa kerätä ajatukset kasaan, yhdeksi kokonaisuudeksi. Pöydällä oli avonainen paperinpala, jolle hän oli nyt kääntänyt selkänsä. Kirjoittaminen auttoi tyttöä itseään selvittämään ajatuksiaan, kun asiat sai kirjoitettua ylös ja samalla hän pystyi kertomaan asiat kotiin, isoveljelleen Faronille.

Agatha oli uuden asian edessä. Hän oli tavannut pojan, joka sai hänen vatsassaan lentelemään tuhansia perhosia. Hän oli tuntenut jännitystä saapuessaan Tylypahkaan, häntä oli monissa eri tilanteissa jännittänyt mutta nämä perhoset olivat erilaisia. Perhoset kutittivat ja saivat sydämen hakkaamaan nopeampaan, muuttamaan rytmiään. Ja tunne, kihelmöinti ja perhosten lento voimistui pojan koskettaessa häntä. Se sai sydämen jättämään lyönnin välistä. Kosketus, pojan seura, sai hengityksen salpautumaan, punan nousemaan poskille eikä sanoja tullut suusta. Se oli jotakin uutta, se oli jännittävää ja pelottavaa mutta se tuntui yhtä aikaa ihanalta.

Tyttö tiesi tämän tunteen mutta tuntui vaikealta uskoa sitä todeksi. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti hänen tavatessa pojan. He olivat jutelleet auktoriteeteista, valvojaoppilaan oikeuksista ja velvollisuuksista ja eduista. He olivat viettäneet aikaa yhdessä ja he olivat vain olleet mutta jostakin syystä Agathan sydän oli ollut myyty.

Ja kun hän mietti, mitä hän arvosti pojassa, kun hän mietti syitä, miksi oli ihastunut poikaan, hän ei ollut aivan varma. Se oli vain tapahtunut.  Agatha arvosti pojan itsevarmuutta monissaeri asioissa sekä pojan huolehtivaisuutta häntä kohtaan. Agatha piti monista eri pojan piirteistä, kun hän alkoi asiaa miettimään. Se, kuinka rohkea poika oli ja kuinka päättäväinen hän oli. Poika tiesi, mitä halusi ja osasi toimia asioiden vaatimalla tavalla, pojalla tuntui aina olevan ratkaisu asioihin. Ja tyttö arvosti kyseisiä piirteitä, päättäväisyyttä, rohkeutta ja hellyyttä. Pojalla oli halu suojella Agathaa vaaroilta ja pitää tyttö turvassa. Agatha tunsi olevansa turvassa pojan seurassa, hän tunsi olonsa rakastetuksi ja arvostetuksi. Vaikka tyttö epäilikin itseään myös tässä asiassa. Jokin oli siitä huolimatta oikein.

Agatha oli rauhallinen ja laskelmoiva ihminen. Hän teki päätökset rauhassa ajan kanssa eivätkä hätiköidyt hetken mielijohteet olleet hänen tapaisiaan. Hän oli tehnyt päätöksen hetken mielijohteesta ryhtyä seurustelemaan pojan kanssa, hän ei ollut miettinyt asiaa. Häntä oli pelottanut tilanne, se oli ollut sähköinen mutta kaikki pojan tekemät eleet viittasivat siihen, että hänen kanssaan olisi hyvä olla. Mutta Agatha ei ollut varma asiasta.

Hänen isänsä oli lähtenyt sanomatta sanaakaan perheelleen, hän ei ollut koskaan tavannut isäänsä. Tyttö olisi voinut luoda maailmankuvan miehistä isänsä perusteella, jota hän ei koskaan saanut tavata. Tai hän voisi rakentaa kuvansa miehistä tuntemiensa miesten mukaan, joilla kaikilla oli hyvä sydän ja halu auttaa muita. Aivan kuten hänen tapaamalla pojalla. Agatha itse halusi uskoa hyvään, hän halusi uskoa, että hänen isänsä oli ainoa maailmassaan eikä hänen kaltaisiaan miehiä ollut. Tyttö pelkäsi jäävänsä yksin mutta hän ei halunnut uskoa siihen. Hän pelkäsi pojan jättävän hänet, olevansa pettymys pojalla. Ja mitä hän tekisi? Syyttäisi asiasta itseään. Mutta Agatha ei halunnut elää aina pelossa, hän ei vain voinut sivuuttaa näitä ajatuksia. Ajatuksia, jotka hänen olisi pitänyt miettiä ennen kuin oli vastannut myöntävästi pojan kysymykseen heidän seurustelustaan.

Agatha huokaisi viedessään katseensa tyhjään pergamenttiin ja koskemattomaan sulkakynään sen vierellä. Hän ei ollut saanut kirjoitettua sanaakaan kirjeeseen, jonka hän tulisi lähettämään kotiin. Tyttö ei osannut muotoilla sanoja paperille, hän halusi kertoa tunteistaan veljelleen ja saada apua ymmärryksen kanssa, hän halusi saada varmistuksen ja samalla hyväksynnän, jonka hän tiesi saavansa. Faron halusi suojella häntä, mutta hänen isoveljensä ymmärsi tyttöä enemmän kuin hyvin ja Agatha oli kiitollinen veljeltään saamasta tuesta.

Mutta poika, johon hän oli ihastunut, oli ihastunut myös häneen takaisin. Agatha oli ollut nuorempana ihaillut kyllä taitavia velhoja ja noitia mutta hän ei ollut ihastunut muihin samalla tavalla, kun nyt oli ihastunut. Tunne tuntui koko hänen kehossaan, hänen vatsaansa kihelmöi, kasvoja punoitti ja sydän tykytti tiheämmin, ja jalat olivat alussa pettää alta pojan koskettaessa häntä. Tunne oli ihana, tietynlainen huuma eikä hän halunnut sen loppuvan.

Tyttö käänsi katseensa takaisin tähtitaivaaseen ja sen lukuisiin tuikkiviin tähtiin. Tytön kasvoille oli noussut onnellinen hymy hänen ajatellessaan jo syntyneitä hetkiä pojan kanssa. Se suudelma, terälehtisade ja hetken kahdestaan. Kaikki ne olivat jo nyt ikimuistoisia hetkiä.

Se suudelma oli tapahtunut yllättäen, Agatha ei ollut odottanut sen tapahtuvan heidän törmättyään eteishallissa kirjaimellisesti. Agatha oli ollut vaivaantunut ja kiusaantunut, kuten hänellä oli ollut tapana olla pojan seurassa. Poika oli halunnut tarkastaa hänen alahuulensa kunnon. Huulen, jonka tyttö oli itse pureskellut haavaumilla edeltävänä iltana. Poika oli painanut tämän jälkeen suudelman hänen huulilleen. Ja suudelmaan saatuaan tyttö oli punastunut eikä hän ollut osannut tehdä muuta kuin avata suutaan. Hän oli ollut yhtä aikaa hyvin onnellinen mutta samalla hämillään.

Ja se terälehtisade muutamaa päivää myöhemmin, jonka Agatha oli saanut ylleen pojan toimesta. Poika oli halunnut ilahduttaa häntä, tehdä hänet onnelliseksi. Tyttö oli ottanut terälehtiä talteen. Hän pyöritteli käsissään yhtä punaista terälehteä vapauttaen lehden leijailemaan tuulen mukana jonnekin kaukaisuuteen. Tytön siniset silmät seurasivat, kuinka terälehti katosi pimeyteen.
”Mä rakastan sua Oliver”, tyttö kuiskasi sanat huulien välistä.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:17 pm

Scarlett Snider
- Näkymättömyysviitta -

Scarlett oli löytänyt tiensä tarvehuoneeseen seitsemännessä kerroksessa. Tyttö istui hyvin sekalaisessa ja hämärässä huoneessa puisen laatikon päällä. Tyttö oli heittänyt kävelykepit lattialle ja kaivanut innoissaan laukustaan Ravnoksen kansliasta löytämänsä salaperäisen rätin, jonka läpi näkyi ja joka oli Acen kadottanut. Scarlett ei tiennyt, mitä rätti teki, mutta jotakin ihmeellistä siinä oli ja uteliasta tyttöä kiinnosti jumalattoman paljon. Hän oli saattanut löytää itselleen taikaviitan ja voisi näin olla supersankari.

Ace istui maassa Scarlettin keppien luona. Kissanpennun kiiltävän keltaiset silmät tuijottivat omistajaansa. Kissanpennun korvat kuuntelivat tarkkaavaisena ympäriltä kuuluvia ääniä valmiina suojelemaan ja puolustamaan omistajaansa. Ace tiesi tytöllä olevan salaisuuden ja kissanpentu halusi varjella salaisuutta ja auttaa sen säilyttämisessä. Ace tunsi omistajansa uteliaisuuden ja menevyyden ja kissa varjeli ja suojeli omistajaansa parhaansa mukaan.

Scarlett pudotti salaperäisen rätin Acen päälle. Kissanpentu katosi näkyvistä tytön hämmentyessä. Ace oli hetki sitten ollut istumassa lattialla ja liinan pudottua kissan päälle, oli kissa kadonnut näkyvistä. Kuului hento naukaisu. Scarlett tunnisti äänen Acelle, hän ei erehtyisi kissansa äänestä. Ace oli jossain lähellä mutta näkymättömissä. Scarlett nappasi kiinni kohdasta, johon hän oli liinan pudottanut paljastaen Acen naukuvan sen alta rauhallisena.
”Sä muutuit näkymättömäks! Olitko siinä koko ajan!” tyttö hihkui hyvin innoissaan. Ace naukaisi ja Scarlett tiesi kyseisen naukaisun olevan myöntyvä, ikään kuin kissa olisi sanonut ”kyllä”.
”Mikä tää rätti oikee on? Tekeekö tää musta näkymättömän!” Scarlett hihkui heittäen liinan päänsä ylle. Scarlett tuijotteli maailmaa pehmeän kankaan alta. Maisema oli hieman hämärtyneempi kuin normaalisti mutta Scarlett pystyi erottamaan asioita ja Acen istumassa lattialla katsellen tarkkaavaisena Scarlettin suuntaan. Kissa naukaisi huolissaan omistajansa kadottua näkyvistä.

Scarlet kiskaisi liinan päänsä päältä jättäen sen roikkumaan harteilleen.
”Näitkö sä mihin mä menin Ace? Olinko mä näkymätön!” Scarlett hihkui. Ace naukaisi kieltävästi ja Scarlettin kasvoilla oli hyvin tyytyväisenä ilme. Ace hypähti laatikolla istuvan Scarlettin syliin. Tytön ruskeat silmät laskeutuivat alas kissaa kohden. Ace istui ilmassa tai siltä se näytti. Scarlett ei nähnyt omaa vartaloaan, hän tunsi Acen sylissään mutta hän ei nähnyt vartaloaan. Tytön silmät suurenivat hämmennyksestä ja ilosta. Hän oli löytänyt jotain ihmeellistä, jotain spesiaalia ja se oli yksin hänen. Hänen tulisi enää oppia kaikki taikaviitan salaisuudet. Scarlett nosti kättään viitan alta silittääkseen Acea. Tytön käsi tuli ranteeseen asti näkyviin viitan alta. Scarlettin kasvoilla oli iloinen. onnellinen hymy hänen silittäessä Aceta.
”Tiedätkö Ace, me ollaan pian pysäyttämättömiä”, tyttö virnuili hyvin tyytyväisenä. Ace kehräsi saadessaan silityksiä omistajaltaan eikä kissanpentu kaikkea omistajansa intoilua ymmärtänyt. Acelle riitti Scarlettin olevan kunnossa.

Scarlett kiskaisi viitan pois päältään hänen vartalonsa tullessa näkyviin. Tyttö silitteli viitan pehmeää kangasta. Scarlettin kasvoille kohosi leikkimielinen hymy, hänen tuli testata viittaa tositarkoituksissa.
”Ace, mennään testaamaan viittaa”, Scarlett myhäili. Tyttö nosti kepit käsiinsä lattialta heittäen taikaviitan ylleen. Hän näki kaiken sumuisesti kankaan läpi. Hänellä meni hetki hahmottaa ovi kaiken roinan seasta, mutta sen hahmotettuaan Scarlett asteli keppien kanssa ovea kohden päätyen seitsemänteen kerrokseen.

Käytävällä kulki muutamia oppilaita. Scarlett seisoi paikoillaan lähellä tarvehuoneen kätkettyä ovea. Tyttö piti suunsa kiinni, välillä vilkaisten Acen menoa käytävällä. Kissaparka oli hukannut omistajansa. Scarlett halusi kuitenkin tietää taikaviitan toimivuuden, joten tyttö seisoi paikoillaan katsoen, huomaisiko kukaan häntä. Häneen ei kiinnitetty huomiota, hän sai seisoa paikoillaan aivan rauhassa ja seurata muiden oppilaiden touhuja seitsemännessä kerroksessa. Lähinnä Rohkelikon oppilaat siirtyivät tupaansa ja tytön mielessä kävi ajatus – jos hän hiippailisi oppilaiden perässä Rohkelikon tupaan. Oli vain yksi ongelma, tyttö tiesi keppiensä pitävän ääntä ja ääni saattaisi paljastaa hänet. Scarlett otti kepeillään yhden askeleen ja samassa muutaman oppilaan katse kääntyi hänen suuntaansa. Scarlett ymmärsi, ettei häntä ollut nähty, kun katseet kääntyivät pois. Tytön kasvoille kohosi voitonriemuinen, onnellinen hymy. Hän oli oikeasti näkymätön. Hän olisi vihdoin niin kuin supersankari. Scarlett vetäisi viitan yltään kerroksen hiljentyneen ja sulloi taikaviitan laukkuunsa.

”Ace”, Scarlett kuiskasi liikkuen kissanpentunsa luokse. Ace kohotti katseensa Scarlettin puoleen tytön kutsuessa häntä nimeltä.
”Mulla on taikaviitta, mä oon supersankari”, tyttö kuiskasi kissanpennulle. Tämä olisi salaisuus, jonka hän pitäisi kaikilta oppilailta eikä hän kertoisi sitä kenellekään. Hän olisi viitan avulla lähes voittamaton. Ajatus siitä, että hän oli näkymätön, voittamaton, kohotti tytön mielialaa entisestään hänen lähtiessä suuntaamaan Puuskupuhien tupaa. Tätä aarretta hän varjelisi parhaansa mukaan eikä antaisi kenenkään tietää siitä, joten hänen tuli olla muita ovelampi viitan kanssa.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:18 pm

Scarlett Snider
- Rehtorin yhteydenotto –

Scarlett istui sairaalasiivessä itselleen liiankin tutussa vuoteessa ikkunan lähellä. Tyttö tuijotteli ikkunan taakse onnellisin silmin puristaen kädessään kirjeitä kotoa. Hänen vanhempansa olivat lähettäneet hänelle kopion itse koulun rehtorin lähettämästä kirjeestä sekä oman sepustuksensa. Scarlett ei ymmärtänyt, miksi hänen tekemisensä kiinnosti niin monia niin paljon. Hän kuitenkin oli vain oma ihana rakastettava itsensä. Hän vain halusi elää täysillä aivan kuten hänen vanhempansa olivat tehneet ja aivan kuten hän oli kotona ollessaan tehnyt. Scarlett katseli taivaalla lipuvia hattarapilviä ja alhaalla liikkuvia oppilaita. Hänkin halusi olla vapaa tai lentää niin kuin pilvet. Scarlett korjasi asentoaan sängyllä, kohotti itseään istumaan varovasti terveellä kädellään ja katsoi sängyllä suorana olevia jalkoja. Kipsattu jalka ei hetkeen paranisi ja typerä kahva oli polttanut hänen käden, kun hän oli vain pelastanut ystävänsä tulipalosta. Tulipalon ajatteleminen sai hänet hymähtämään, hän oli yrittänyt olla sankari siinäkin tilanteessa, jonka hän oli aiheuttanut ajattelemattomuuttaan.

Scarlett laski katseensa kirjeisiin vierellään nostaen käsiinsä rehtorin lähettämän kirjeen hänen vanhemmilleen. Tämä oli vain kopio, jonka hänen vanhempansa olivat kotona tehneet kopiokoneella. Mutta tyttö tiesi hänen vanhempiensa haluavan hänen olla perillä kaikesta, mikä koski häntä itseään. Heillä ei ollut salaisuuksia keskenään. Tyttö silmäili rehtorin käsialaa.

”Hyvät herra ja rouva Snider,

Tyttärenne Scarlett Snider on toimitettu viimeisen kuukauden aikana Sairaalasiipeen useampaan kertaan eriasteisten vammojen ja tapaturmien johdosta. Neiti Sniderin historia Sairaalasiiven "vakioasiakkaana" on herättänyt koulumme henkilökunnan huolen hänen hyvinvoinnistaan, ja varsinkin nyt, kun tapetille on noussut uusia epäilyjä tyttärenne tilanteesta. Parantajamme, minä sekä neiti Sniderin tuvanjohtaja olemme äärimmäisen huolissamme Scarlettin mielenterveydestä näiden fyysisten tapaturmissa sattuneiden vammojen lisäksi. Neiti Snider muun muassa väitti koulumme pitkäaikaisen ja luotettavan professorin pahoinpidelleen häntä, ja tällaiset syytökset otetaan koulussamme vastaan luonnollisesti vakavasti. Emme ole päässeet vielä keskustelemaan itse tyttärenne kanssa kyseisestä väitteestä, mutta luonnollisesti sen aika tulee vielä. Haluamme tarjota Scarlettille turvallisen sekä mielenkiintoisen oppimisympäristön Tylypahkan noitien -ja velhojen koulussa sekä taata, että hänen opintopolkunsa tulee jatkossakin olemaan turvallinen ja miellekäs. Huolemme hänen terveydestään on suuri, jonka takia parantajamme neiti Hanjaab on ottanut yhteyttä Pyhän Mungon taikatautien sairaalan lasten -ja nuorten psykiatriseen puoleen, jotta voimme tarjota Scarlettille mahdollisuutta päästä puhumaan mielenterveysasioihin erikoistuneen ammattihenkilökunnan jäsenen kanssa. Toivomme teiltä pikaista vastausta tähän kirjeeseen, sillä parantajamme mukaan ette olleet vastanneet hänen teille lähettämään edelliseen kirjeeseen ollenkaan. Ymmärrämme täysin, mikäli pöllö on hukkunut matkalla tai postin toimituksessa on ilmennyt jotain muuta häikkää.

Kesäisin terveisin,
Tylypahkan noitien -ja velhojen koulun rehtori
Rachel Marie Middleton”.

Scarlett puristi paperinpalaa oikeassa kädessä ruttuun. Tyttö tiesi kirjeen viitanneen hänen antamiin syytöksiin McQuincesta ja kirje antoi vaikutelman, että tytön sanaa ei ollut taaskaan uskottu. Scarlett ei jaksanut yllättyä siihen, että häntä ei uskottu mutta se tuntui kipeältä hänen sisällään, kun mitä hän ikinä sanoikaan, se kaikui kuuroille korville. Samalla hän tiesi olevansa isoissa ongelmissa tapahtumien vuoksi. Hän oli tehnyt paljon, mistä ei tykätty – käynyt kielletyssä metsässä, syyttänyt professoria hänen vammoistaan, tapellut parhaan ystävänsä kanssa, murtautunut kansliaan ja sytyttänyt tulipalon. Hänen listallaan oli paljon asioita, joita hän oli tehnyt vain hetken mielijohteesta. Ja koulun henkilökunta ei arvostanut hänen tekemiään asioita, eivät sitten yhtään. Scarlett pudotti rutistamansa paperinpalan vierelleen sängylle ja tyttö kohotti vanhempiensa kirjoittaman kirjeen käsiinsä.

”Scarlett, pikku prinsessa

Tehtiin niinkun halusit eikä oltu yhteydes sun kouluun viimesen kirjeen jälkeen. Mut näät varmaan, että siellä ollaan ainakin kuvitteellisesti huolissaa susta. Ja jopa sun reksi pisti kirjeen tulee. Tiesitsä ite, et sut oltas viemäs mielenterveyshoitoo, vaikka sä oot täysin terve. Sul on vaan tosi vilkas mielikuvitus ja halu elää. Mä ja sun äitis toivotaan, että sä oot kunnossa. Pienet kolhut kuuluu elämään, elämään kuuluu haavat ja ruhjeet, joten mitä pienistä? Antas sun elää just niinkun haluut eikä puuttus sun toimiin. Mut jos susta ikinä tuntuu, ettet haluu olla siellä enää niin me otetaan sut aina takas kotiin viihdyttämään meitä. Täällä on hirveen hiljasta ilman sua. Me aiotaa edetä samalla tavalla ku viimeks, jos haluut et ollaa yhteydes sun kouluun, ni pistä meille kirje. Pyytäsin soittamaan mut sieltä ei voi soittaa meille. Jatka samaa rataa, älä anna kenekää lannistaa sua.

Rakkaudel iskä & äiti”.

Scarlettin kasvoille kohosi tyytyväinen virne luettuaan vanhempiensa kirjeen. Hänen vanhempansa olivat noudattaneet hänen tahtoaan olla vastaamatta ensimmäiseen kirjeeseen ja hänen vanhempansa rakastivat häntä juuri sellaisena kuin hän oli. He eivät halunneet tai aikoneet muuttaa hänessä pienintäkään piirrettä. Koulu valitettavasti piti häntä hulluna. Tyttö heittäytyi makaamaan sängylle ja nosti tyhjän pergamentin eteensä. Tytön käsiala oli suttuista ja ajottani epäselvää hänen kirjoittaessa ilman kunnon alustaa.

”Iskä ja äiti

Mä haluun et te kerrotte koululle etten mä oo hullu. Ja mä haluun teiän tekevän jotain sille että mun vapaus riistetään. Mut köytettiin tänne näitten lääkäriin jota nää kutsuu sairaalasiiveks. Ja sen lisäks mua ei lasketa pois täältä vaan joudun virumaan täällä niiku vankilassa. Mä en saa elää omaa elämääni. Ja kukaa ei usko et mitä sanon vaa ne pitää mua hulluna. Mä en oo hullu! Ja joo keksin sen tarinan että se proffa ois tehny mulle jotai mut emmä voinu kertoo et olin rähissy mun parhaan frendin kaa. Sytytin muute pari iltaa sitte tulipalon saatatte kuulla siitäki älkää huoliko mä oon kunnossa ja olin sankari siin tilantees ku pelastin mun parhaan frendin vaik sytytynki sen tulen ku yritin löytää salakäytävän mut se oli vahinko. Mut mä kerron näille totuuden siitä et miks oon joutunu siipee et se oli mun moka ku aiheutin tappelun ja suojelin vaa mun frendii syyttämäl sitä proffaa. Mut mä voin hyvin noi muute jos en ois vanki tääl lääkäris.

Scarlett”.

Tyttö silmäili kirjoittamansa kirjeen läpi tyytyväisenä nyökäten. Hän oli kertonut haluamansa asiat suttuisalla käsialalla ja hänen täytyi enää saada kirje toimitettu vanhemmilleen kotiin. Scarlett suoristautui istumaan viedessään katseen ikkunasta ulos. Hän ei ollut hullu, hän oli siitä varma eikä hän halunnut pois koulusta, jossa hän viihtyi. Hän halusi edes jonkun uskovan häntä, jonkun muunkin kuin vanhempiensa. Tyttö huokaisi raskaasti katsoen ikkunan läpi alhaalla liikkuvia oppilaita. Hänkin halusi ulos juoksemaan ja temmeltämään Acen kanssa. Hän ei halunnut virua vankina sairaalasiivessä tai missään muuallakaan. Hän halusi päästä seikkailemaan. Tyttö huokaisi pienesti ja hänen poskelleen vierähti kyynel.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:19 pm

Michelina Fantini & Agatha Chopre
- Lemmenterapiaa –

Michelina Fantini istui kansliassaan matalan pöydän ääressä risti-istunnassa pienellä kivituolilla katse kanslian ovea kohden. Nainen piti kädessään muutama ilta sitten saamaansa kirjettä kollegaltaan professori McQuincelta silmäillen kirjeen sisältöä uudemman kerran läpi. Pöydällä oli teekannu sekä kaksi mukia, joista toisessa höyrysi kuuma tee. Toinen kuppi oli tyhjä Fantinin odottaessa Agatha Choprea saapuvaksi kansliaan aamupäivästä. Nainen istui rauhallisesti, laski kirjeen pöydälle pitäen rauhallisen, odottavan katseensa oven puolessa.

Agatha venytteli pienesti, hän oli kaksi viime yötä nukkunut kovalla lattialla. Agatha puri alahuultaan kulkiessaan ensimmäisessä kerroksessa kohden professori Fantinin kansliaa. Hän oli viime aikoina ollut ikävän paljon tekemisissä professoreiden kanssa. Hänellä oli ollut sama tunne kävellessään käytävää professori Fantinin kansliaa, kun oli saanut nimityksen valvojaoppilaaksi. Häntä oli jännittänyt ja pelottanut, ajatellut ensimmäisenä pahimmat skenaariot. Niin Agatha teki niin nytkin koputtaessaan hennosti kanslian oveen.
”Sisään”, kuului professorin rauhallinen, lempeä ääni. Agatha työnsi oven auki astuen peremmälle kansliaan.
”Päivää neiti Fantini”, Agatha sanoi hiljaisella äänellä istuutuen tuvanjohtajansa viittauksen myötä professoria vastapäätä kiviselle, viileälle alustalle vieden jalat sivulle.
”Maistuuko kupillinen teetä?” professori esitti kysymyksen rauhallisesti. Agatha nyökkäsi pienesti Fantinin kaataessa pöydällä valmiiksi odottavaan kuppiin lämmintä teetä. Agatha vei katseensa teemukiinsa hiljaisena kietoen kädet sen ympärille aivan kuin teemuki olisi antanut suojaa.

”Sain kirjeen muutama ilta sitten kollegaltani professori McQuincelta”, Michelina aloitti katseen ollessa tutkivana oppilaan puolessa tarkkaillen aran, pelokkaan tytön reaktiota. Agatha kohotti pienesti pelokkaan katseensa kupista naisen ruskeisiin silmiin. Fantinin kasvoilla oli lempeä, ystävällinen ja rohkaiseva hymy aivan kuin nainen olisi yrittänyt katseella viestiä kaiken olevan kunnossa.
”Kyse ei ole mistään vakavasta, olen vain huolissani sinusta ja opinnoistasi. Professori McQuince kertoi sinun ajautuneen kaksintaistelemaan neiti Eisfeldin herra Ackerhoganiin liittyen. Sain ymmärtää, että herra Ackerhogan on poikaystäväsi ja neiti Eisfeld haluaisi hänet itselleen. Professori McQuince kertoi sinun olevan poissa tolaltasi tapahtumien johdosta ja luonnollisesti olen huolissani sinusta. Haluaisitko avata tapahtumia minulle”, Michelina pyysi rauhallisesti vieden oman teemukinsa hennonpunaisille huulilleen silmäillen ruskeilla lempeillä silmillään tupansa valvojaoppilasta. Agatha oli siirtänyt katseensa professorin puhuessa teemukiinsa hiljaisena.

”Se oli sekava ilta… Ramona tuli aivan tyhjästä ja yritti pakkosyöttää Oliverille niitä leivoksia...”, Agathan ääni oli hiljainen, hento. Ääni oli surumielinen, aivan kuin Agatha olisi hetkenä minä hyvänsä voinut puhjeta kyyneliin. Tapauksesta ei ollut kulunut montaa päivää ja vasta eilen illalla Agatha oli palannut tapahtumiin professori Devinen kanssa. Kansliassa oli hiljaista tuulen puhaltaessa kevyesti avoimista ikkunoista. Agatha kuuli vain oman jännittyneen hengityksensä, sydämen tiheät lyönnit ja oman hennon värisevän äänensä.
”Tilanne eskaloitui Oliverin juostua pakenevan Ramonan perään suureen saliin… En voinut jättää lemmenjuomaa saanutta Eriniä yksin, joten lähdin Oliverin ja Ramonan perään, heti kun sain Erinin toisen oppilaan hoivaan”, Agatha piti tauon puheessaan. Hän keräsi ajatuksiaan purren valmiiksi ahavoitunutta alahuultaan enemmän rikki. Vilkaistessaan professorin suuntaan Agatha huomasi hänen vain nyökkäävän kuuntelemisen merkiksi. Hiljaisuus rikkoutui Agathan hennon äänen saattelemana.
”Päästyäni suureen saliin, en nähnyt Oliveria missään. Olin saanut kuulla sekä Eriniltä että Ramonalta Ramonan viettäneen yön Oliverin kanssa samassa sängyssä”, Agathan ääni murtui lauseen kesken. Hän oli pettynyt Ramonaan ja tapahtumat, vaikka hän oli niistä sopinut Oliverin kanssa, sattuivat silti. Haavat olivat vielä tuoreet.
”Ja tämän jälkeen tilanne muuttui kaksintaisteluksi neiti Eisfeldin toimesta? Löysitkö herra
Ackerhoganin?” professori Fantini esitti johdattelevia kysymyksiä Agathan nyökätessä pienesti.
”Ramona oli kangistanut Oliverin… Vapautin Oliverin loitsusta ja samalla Ramona riisui minut aseista paeten paikalta Oliver perässään. Seuraavana tiedän professori McQuincen puuttuneen tilanteeseen”, Agathan ääni oli katkonainen, mutta tyttö sai kerrottua tilanteen loppuun. Agathan poskilla valui muutama kyynel.

Kansliaan laskeutui hiljaisuus. Agatha nyyhkytti hiljaa teekuppi käsissään. Michelina antoi tytölle hetken aikaa, ennen kuin jatkaisi puhumista.
”Oletko jutellut osapuolien kanssa? Mainitsit herra Ackehoganin sekä neiti Eisfeldin ja Blackburnin”, ääni oli rauhallinen sen rikkoessa kaksikon välille syntyneen hiljaisuuden. Agatha kohotti pienesti surullisia silmiään täydestä mukistaan.
”Sovin asian Oliverin kanssa, se oli pelkkä väärinkäsitys, jonka Ramona oli aiheuttanut. Erinin kanssa vaihdoin muutaman sanan mutta Ramonaa en ole nähnyt enkä tiedä haluanko”, Michelina seurasi Agathan eleitä pyyhkiä poskille valuneita kyyneliä.
”On varmaan parempi, että annat neiti Eisfeldille aikaa ja hänen tehdä aloitteen puhumisen suhteen. Olen iloinen, että olet omatoimisesti saanut selvitettyä asiat herran Ackerhogan kanssa sekä neiti Blackburnin. Jos sinulla on tarve puhua, voit aina kääntyä puoleeni”, Michelina kertoi siemaillessaan teetä lauseensa jälkeen. Agatha nyökkäsi pienesti.
”Pidin Ramonaa ystävänäni…”, Agatha mumisi viedessään oman kuppinsa vaaleilla, rohtuneille huulilleen.
”Valitettavasti kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Joskus on hyvä katsoa arvioivasti myös heitä, jotka vannovat uskollisuutta. Joskus ystävä on se petollisin. En tiedä oletko kuullut, mutta jotkut käyttävät periaatteita pitää viholliset ystäviään lähempänä”, Michelina huokaisi raskaasti. Rakkausasiat olivat monimutkaisia ja hyvin henkilökohtaisia. Vaikka professori McQuince oli neuvonut pitämään oppilaalleen parisuhdeterapiaa, ei hän itse kokenut sitä tarpeelliseksi. Nainen tunsi neiti Chopren, aran ja pelokkaan tytön, jolla oli hyvä sydän ja taidot pärjätä elämässä, jos hän vain itse sen näkisi.
”Voit viettää kansliassani aikaa niin paljon kuin tarvitset. Oma aika on arvokasta”, Michelina totesi. Hänen teki mieli lisätä ajan parantavan haavat, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut tarpeelliselta. Neiti Chopre oli riittävän älykäs ymmärtämään sen itse.
”Kiitos professori Fantini”, Agatha nyyhkäisi pienesti.

Agatha oli helpottunut kuullessaan, ettei hän ollut ongelmissa tapauksen vuoksi. Hän oli iloinen siitä, että hänen tuvanjohtajansa välitti hänen hyvinvoinnistaan samalla tavalla kuin hän itse välitti muiden hyvinvoinnista. Agatha ei löytänyt enempää sanoja kiitoksen lisäksi, hän arvosti saamiaan neuvoja, joita hän oli alkanut saamaan myös professori Devineltä.
”Haluan vielä sanoa sinun olevan ihana ystävä muille, kun puolustat heitä ja näet muissa hyvät puolet. Löydät kaikista parhaat puolet, vaikka he itse eivät niin näkisi. Toivon sinun löytävän myös itsestäsi hyvät puolet ja voittavasi epävarmuutesi”, professorin tasainen ääni kantautui Agathan korviin tytön nyökätessä pienesti. Hän vei teekupin huulilleen siemaisten lämmintä teetä. Hänellä ei ollut kiire pois rauhallisesta ja hiljaisesta kansliasta.

Michelina Fantini istui hiljaa nyt jo tyhjän teemukinsa äärellä katsellen valvojaoppilastaan, joka siemaili teetään hiljaisena, itkuisena ja petettynä ystävänsä toimesta. Professorilla ei ollut enempää sanoja, hän pystyi vain toivomaan tytön selviävän ongelmistaan ilman sen suurempaa vaikutusta opintoihinsa. Michelina ei halunnut antaa suoria ohjeita ja käskyjä oppilaalleen vaan halusi haastaa oppilaansa ajattelemaan itse ja tekemään omat ratkaisunsa. Michelina antoi heille eväät ratkaisujen tekemiseen ja neiti Chopre oli osoittanut taitoja tehdä ratkaisuja ilman neuvojakin. Arka ja ujo tyttö, mutta niin hyvä ja suuri sydän. Fantinin kasvoille nousi hymy oppilaan laskiessa tyhjän teemukinsa
pöydälle.
”Kiitos vielä professori Fantini. Arvostan suuresti antamiasi neuvoja”, neiti Chopre sanoi suoristauduttuaan seisomaan.
”Muista neiti Chopre, sinä itse tiedät keihin luottaa. Kuuntele sydäntäsi”, tuvanjohtaja sanoi pienet sanat suustaan, joihin Agatha nyökkäsi ennen kuin katosi ensimmäiseen kerrokseen. Fantini heilautti sauvaansa saaden viinipullon ja lasin lentämään pöydältä eteensä. Lasi täyttyi punaisesta viinistä ja nainen asetti lasin huulilleen. Neiti Chopre oli pelokas ja arka eikä poissa tolaltaan oleminen ollut muuta kuin pieni selvitetty sydänsuru ja ystävän menetys. Aika parantaisi tytön haavat.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:19 pm

Michelina Fantini
- Varkaita –

Michelina Fantini heräsi aamulla auringon noustessa ja pilkottaessa suljettujen verhojen takaa naisen rauhallisille, unisille kasvoille. Fantini raotti ruskeita silmiään auringon paisteen osuessa silmiä vasten, jotka totuttelivat valoisuuteen. Jossakin naisen pään päältä kuului rapinaa ja askelia. Fantinin ei tarvinnut kauaa miettiä, mikä rapinan ja kilinän sai aikaan. Hänen haiskunsa Chrysos oli hereillä ja liikkeellä hänen korurasiallaan. Nainen suoristautui istumaan hymähtäen kevyesti ojentaessaan kättään vasemmalle puolelleen, jossa haisku kipitti pesänsä ja korurasian välillä. Chrysos hypähti alas pussi täynnä aarteita Michelinan kädelle kallistaen päätään oikealle puolelleen aivan kuin kysyäkseen jotain.
”Me olemme puhuneet tästä Chrysos”, Michelina totesi rauhallisena ja käänsi kevyesti haiskunsa ympäri taikaolennon pussista pudoten useita omistajansa koruja ja helyjä.
”Tämän saat pitää”, Michelina ojensi kultaista sormusta Chrysosta kohden ja haisku empimättä nappasi sormuksen poistuen pesäpaikkaansa kohden.

Michelina naurahti kevyesti haiskunsa touhuille ja asetti korut takaisin korurasiaan, jonka kannen hän sulki. Naisen paljaat jalat painautuivat hänen lattiatasolla olevaa kovemman puoleista sänkyään vasten. Michelina kietoi ympärilleen vaalean, beigen sävyisen, silkkisen aamutakkinsa. Paljaat jalat siirtyivät sängyltä viileälle lattialle naisen nostaessa pienen käsipeilin makuupaikkansa vierestä. Hän kampasi ruskeat hiuksensa sipaisten ne muotoonsa. Peilin nainen asetti takaisin pöydälle vilkaisten Chrysoksen puoleen, joka kipitti Fantinin luokse.

Naisen ruskeat silmät katsoivat ympärilleen kansliassaan. Katse oli tutkiva, hyvin rauhallinen ja kärsivällinen sen käydessä tavarat läpi varmistaakseen niiden sijainnit. Tarkalla katseella ei ollut kiirettä sen käydessä läpi naisen omistamat tavarat. Eilinen puhuttelu kolmen nuoren neidin kanssa hänen kansliassaan oli päättynyt hyvään lopputulokseen neiti Jacin riehumisen jälkeen, mutta tyyny oli omalla paikallaan nätisti kuten muutkin lukuisat esineet pöydillä ja seinän vierellä. Fantinin askeleet kulkeutuivat ovelle hänen luokkatilaansa. Ovi narahti kevyesti Fantinin askeleiden kulkiessa äänettömästi kansliasta luokkatilan puoleen.

Fantini pysähtyi luokkatilaansa oven sulkeutuessa hänen selkänsä takana kevyen kolahduksen myötä. Katse kävi läpi pöydät ja niillä olevat tavarat. Luokan kunnostus oli vielä kesken, sillä päätös siirtyä mytologiasta taikaliemiin oli tapahtunut hyvin nopeasti naisen kuultua kyseisen paikan vapauduttua. Nyt uudistettu luokka oli lähes valmis opetukseen. Michelinan paljaat jalat kulkivat puulattiaa vasten hyllyjen luokse, jotka pursusivat tavaroita ja liemiaineksia. Fantinin käsi kulki ylemmän hyllyn reunaa vasten katseen ollessa visusti hyllyjen tavaroissa. Naisen katse pysähtyi muutaman kerran hänen varmistaakseen aineksien kunto ja käyttökelpoisuus. Tavarat nainen asetti takaisin hyllyyn omille paikoilleen.

Liemien opettaminen ei ollut haastavaa, se haastoi helpolla tavalla oppilaita ja olisi monille tavoin hyödyllistä ja monen mielenkiinnon kohteena. Ainoan haasteen siinä toi luokan kunnossa pitäminen ja lukuisista raaka-aineista huolehtiminen. Fantini oli tarkka asioiden paikoista, ja samaa tarkkaavaisuutta hän vaati oppilailta. Liemien keittäminen ei sopinut häseltäjille, se vaati keskittymistä ja paljon opiskelua. Fantini oli professorina tarkka ja vaativa vaikka saattoi antaa välinpitämättömän ja rauhallisen kuvan ulospäin mutta hän vaati oppilailta paljon niin opiskelujen kuin käyttäytymisen suhteen. Eilinen ilta oli todistanut sen kolmen nuoren neidin suhteen, kun he olivat istuneet alas hänen kansliaansa naisen valvovien silmiensä alle.

Fantini nosti käsiinsä pienen lasisen purkin. Hänen katseensa porautui syvälle raaka-aineeseen. Jauhe oli pientä ja sileää, hopeanhohtoista lasipurkissaan. Nainen räpäytti silmiään katseen liikkumatta raaka-aineesta. Professori nosti tavaran silmiensä eteen ja vilkaisi hyllyä, josta hän oli ottanut purkin. Nainen nosti silkkisen pehmeän aamutakkinsa taskusta köynnöspuuta olevan sauvansa. Hän heilautti sauvaansa esinettä kohden. Lasipurkki katosi Fantinin käsistä hänen hymähtäessä kevyesti. Hän tunsi nuorten oppilaiden temput välttääkseen kiinni jäämisen. Oppilaat taasen eivät selkeästi tunteneet, kenen kanssa he olivat tekemisissä tällä hetkellä. Fantini pyyhkäisi kädellään tyhjää kohtaa hyllyssä painaen mieleensä asian – joku oli käynyt varkaissa ja raaka-aineita piti hankkia lisää.

Michelinan askeleet kulkivat hyllyllä eteenpäin. Hänen ruskeat silmänsä olivat kiinnittyneet seuraavaan purnukkaan, joka oli siirtynyt omalta paikaltaan hyllyn päällä muutaman sentin lähemmäs reunaa. Fantinin tarkalta katseelta juuri mikään ei jäänyt huomaamatta naisen katseen käydessä läpi muut raaka-aineet. Hän heilautti sauvaansa purnukkaa kohden purnukan kadotessa loitsun myötä.
”Niin, varkaat ovat häikäilemättömiä”, Fantini hymähti kevyesti pyöräyttäessään sauvan aamutakkinsa taskuun takaisin. Chrysos työnsi päänsä samaisesta taskusta uteliaana etsien selvästi kultaa varastettavaksi itselleen naisen puhuessa varkaista.
”En tarkoita sinua tällä kertaa Chrysos, koulussamme on varastavia oppilaita”, Fantini hymähti rauhallisena vilkaisten luokkansa ovea ennen kuin palasi kansliansa puoleen valmistautumaan päivän opetuksiin.

Hän tiesi, mitä varastetuista raaka-aineista saisi aikaan ja professori yhtä aikaa odotti innolla ja kauhulla lopputulosta. Onnistuessaan oppilas osoittaisi taitonsa mutta kiinni jäämisen riski oli varastaneella oppilaalle suuri. Fantini jaksaisi odottaa kärsivällisesti varkaan paljastumista, hänellä oli kaikki aika maailmassa odottaa varkaan kiinni jäämistä. Hänellä oli epäilynsä, hän tunsi oppilaidensa historiaa koulussa, sillä niistä puhuttiin kyllä. Fantini kaatoi kuumaa teetä pannusta mukiinsa ja istuutui alas pehmeälle sohvalle. Hän odottaisi niin kauan, kun oli tarve tekijän kiinni saamiseksi. Fantini vei teekupin huulilleen peittääkseen pienen huulilleen syntyneen jopa ovelankin puoleisen hymyn.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:19 pm

Agatha Chopre
- Koulukiusattu -

Agatha istui hiljaa tähtitornin lattialla. Hän oli koukistunut jalkansa, kietonut kädet paljaiden sääriensä ympäri ja painanut kasvonsa polvia vasten nyyhkyttäen pienesti. Oli pimeää, ilta oli jo pitkällä tytön istuessa itkemässä hiljaa suruaan pois. Viime aikoina oli tapahtunut aivan liikaa asioita, joita hän yritti käsitellä ja kirjoittaa ylös tiedottaakseen asian kotiin. Hänen piti vain osata muotoilla asiat jotenkin, eikä siitä tuntunut tulevan mitään.

Kevyt tuuli puhalsi avoimeen tähtitorniin heiluttaen pienesti viidesluokkalaisen letitettyjä hiuksia ja yksinäisiä hiussuortuvia. Viileä tuuli ei haitannut Agathaa, se ei vaikuttanut hänen mielentilaansa tai olemukseensa. Hento ja siro tyttö oli murtunut kaikkien tapahtumien vuoksi. Niin paljon oli tapahtunut niin lyhyen ajan sisällä eikä juuri mitään positiivista koepaineiden keskellä. Agatha halusi vain pärjätä koulussa, tehdä asiat oikein ja saada ystäviä mutta elämä tuntui murenevan pala kerrallaan hänen ympärillään. Asiat, joihin hän oli luottanut ja joihin hän oli uskonut, eivät olleet niin kuin niiden olisi kuulunut olla. Hän oli sinisilmäinen, hän pystyi myöntämään sen itselleen mutta Agatha halusi uskoa hyvään muista, hän halusi löytää ne positiiviset asiat.

Tytön vierellä lepäsi avonainen pergamentti avonaisen mustepullon alla pitäen pergamenttia paikoillaan. Mustepullon korkki lepäsi mustepullon vierellä musteeseen kastamattoman sulkakynän rinnalla. Pergamentilla ei lukenut vielä mitään mutta Agatha viettäisi vaikka koko yön tähtitornissa kirjoittamassa hyvin vaikeaa kirjettä kotiinsa, jos se sen vaatisi, että hän sai muotoiltua sanat tapahtumista – kiusaamisesta.  Pergamentti heilui kevyesti tuulessa tuulenpyöriessä kaiteiden ohitse kohden tähtitornin lattiaa.

Kyyneleet valuivat Agathan poskille hänen kohottaessa päätään kyynelten kostuttamista polvista ja siirtäessä katseensa pergamentin puoleen. Tyttö nosti vapisevin käsin harmaasulkaisen sulkakynän käsiinsä. Ote oli hento kynästä ja käsi tärisi tytön itkun lomasta. Kyyneleet valuivat puhtaalle pergamentille jättäen jäljet ohueen paperiin. Agatha kastoi sulkakynän pään tummaan nesteeseen ja asetti sulkakynän pergamentille luodakseen sanoja.

”Hei Faron”, Agatha aloitti kirjoittamisen omalle isoveljelleen, joka oli hänelle itselleen tärkeä tuki kotipuolessa. Hän olisi kirjoittanut kirjeen Alionille, mikäli hänen vanhin isoveljensä olisi vielä hengissä. Tyttö niiskautti ja pudotti sulkakynän kädestään pergamentille musteen sotkiessa pergamentin reunaa. Hennot, tärisevät kädet kulkeutuivat silmien luokse pyyhkimään surun ja pahan olon tuottamat kyyneleet pois. Mutta turhaan, sillä kyyneleitä valui yhä lisää ja lisää hänen poskilleen. Tyttö painoi päänsä uudemman kerran polviaan vasten kietoen kädet takaisin jalkojen ympärille. Hän palasi pieneksi kasaksi nyyhkyttämään. Asiat nousivat hänen mieleensä menneistä pala kerrallaan.

Koestressi, ystävien menetykset, petokset ja syytökset hänen poikaystäväänsä kohtaan olivat vaikeaa kuultavaa ja vielä vaikeampia käsiteltäviä. Agathan elämä oli ollut uskomattoman onnellista aikaa hänen alettua seurustelemaan Oliverin kanssa, hänen löytäessä miehen alusta itselleen uuden tuen ja turvan, lohdun koulun seinien sisäpuolelta. Hän oli saanut itselleen uusia ystäviä – Erinin ja Ramonan. Ja ne ajat olivat olleet hänelle onnellisemmat kuin muut hänen kouluvuotensa ennen viidettä vuosiluokkaa. Kaikki asiat oli tuntunut loksahtavan paikoilleen ja hän oli tuntenut elävänsä. Hän ei ollut enää yksin.
Ja samassa kaikki oli romahtanut. Agathan huulille oli kohonnut pieni hymy hänen ajatellessaan niitä iloisia asioita Oliverin, Ramonan ja Erinin kanssa. Mutta hänen muistaessaan negatiiviset asiat, kyyneleet valuivat vuolaammin hänen poskilleen nyyhkytyksen voimistuessa. Agatha tärisi surun lomassa painautuen yhä pienemmäksi kasaksi. Hän tunsi surun, petetyksi tulemisen, raapivan hänen sydäntään. Se kaivoi hänen sisuskalujaan ja sai olon pieneksi ja mitättömäksi.

Kaikki tuntuivat haluavan pilata hänen parisuhteensa ja onnensa – ja he olivat onnistuneet siinä. Agatha koki olevansa yksin ja pian hän olisi kokonaan yksin Oliverin poistuessa koulussa. Hän olisi haaskalintujen tavoin käyttäytyvien oppilaiden armoilla ja yksin. Agathan tärisevä käsi irrottautui jalkojensa ympäriltä ja hän otti kiinni sulkakynästä kastaen sen musteeseen vapisevin, hyvin varovaisin liikkein. Aivan kuin sulkakynä olisi voinut murtua hänen otteestaan. Aivan kuin pergamentille muodostuvat sanat, sanat hänen omista tunteistaan, olisivat satuttaneet häntä entisestään.

”En tiedä, miten selitän tämän. Viime aikoina on tapahtunut paljon ja olen kokenut paljon negatiivista edellisiin positiivisiin kirjeihin verrattuna”, Agatha raapusti sanat sotkuiselle pergamentille. Negatiivisia asioita oli tapahtunut liikaa, hänestä ja etenkin Oliverista liikkui paljon huhuja ahdistelusta ja vallan väärinkäytöstä. Agatha ei uskonut näihin juoruihin, hän ei suostunut uskomaan niitä. Ja juorujen kuunteleminen sattui häneen sisälle, se raapi hänen sydäntään. Tyttö pudotti sulkakynän kädestään pergamentille voiman kadotessa hänen kädestään. Ja tapaus lemmenjuoma, kun Erin ja Ramona pettivät hänen luottamuksensa yrittäessä riistää hänen poikaystävänsä lemmenjuoman avulla, aivan väärillä tavoilla. Oli olemassa sanonta, että sodassa ja rakkaudessa kaikki oli sallittua mutta oli siinäkin oltava joku raja. Kuka yrittää viedä ystävänsä poikaystävän, levittää ystävästään ja hänen poikaystävästään järjettömiä juoruja. Agatha ei ymmärtänyt, hän oli antanut Erinille ja Ramonalle kaikkensa, hän oli ymmärtänyt ja lohduttanut kaksikkoa monta kertaa ja asettunut heidän puolelleen Oliverin sijasta. Ja hän sai kiitoksena vain sydänsuruja ja lokaa niskaansa.

Agatha tuijotti kyynelien kastelemaa, musteen sotkemaa pergamenttia, jossa luki vain muutamia lauseita. Tästä ei tulisi sen helpompaa, kuin se olisi. Hän pitäisi Oliverista kiinni ja taistelisi kouluvuodet loppuun vain Oliverin takia. Mutta hän oli väsynyt, hänen piti jaksaa keskittyä kokeisiin, jotka määrittäisivät hänen seuraavat kaksi opiskeluvuotta. Asia stressasi nuorta tyttöä ja aiheutti paniikkia. Hän pelkäsi pitkän ja kovan työn valuvan hukkaan heikon mielensä, alakuloisuutensa ja surunsa vuoksi. Agatha tunsi uivansa syvissä vesissä, olevan lähellä pohjaa, josta ei ollut ulospääsyä. Ja se pelotti häntä. Tytön kasvoille valui pelon sekoittamia kyyneleitä ja pelko sai Agathan puremaan haavaumilla olevaa alahuultaan.

Agatha ei voinut edes katsoa Eriniin kaiken tämän jälkeen. Erinin näkeminen sai Agathan surulliseksi, säälimään häntä ja tuntemaan sisimmissään piston sydämessään. Erin oli niin sanotusti puukottanut häntä selkään yhdessä Ramonan kanssa, käyttänyt hänen sinisilmäisyyttään hyväkseen. Agatha puristi sulkakynää nyrkkiinsä itkun seasta yrittäen pitää itsensä kasassa. Sulkakynä liikkui pergamentilla kyynelten valuessa vaaleiden poskien kautta pergamentille.

Agatha pudotti sulkakynän kädestään ja painautui pieneksi keräksi lasittuneen katseen siirtyessä tähtiin, jotka loivat hennon valon tähtitorniin. Agatha itki, hän oli itkenyt illan aikana pahaa oloaan pois, eikä sille tuntunut tulevan loppua. Hän oli saanut kirjoitettua usean tunnin aikana asiat pergamentille, hän saisi viestittyä kotiin tilanteesta, johon hän oli joutunut ja hän myönsi sen itselleen. Hän oli koulukiusattu, hän oli yksin – aivan kuten aloittaessaan koulun eikä onnesta ollut tietoakaan. Ja se tunne tuntui koko hänen kehossaan, syvällä sisällä ja etenkin piinaavana kipuna sydämessä. Agatha sulki hitaasti väsyneet, itkusta punoittavat silmänsä ja vaipui levottomaan uneen kyynelten loistaessa tähtien valossa hänen ympärillään.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:20 pm

Scarlett Snider
- Pullo jotakin ihmeellistä -

Scarlett myhäili mielessään hänen kulkiessa näkymättömyysviitan alta kohden Puuskupuhien tupaa. Näkökenttä oli sumea, aivan kuin hän olisi katsonut hennon veden läpi – vaikka hän ei uinutkaan ja tiennyt miltä asia oikeasti näytti – mutta tältä hän kuvitteli sen näyttävän, jos hän uisi. Scarlett oli seurannut kahta oppilasta heidän ryöstöretkellään ja napannut oman osuutensa kenenkään huomaamatta ja tietämättä hänen olevan mukana. Tyttö puristi laukkunsa hihnaa kädessään hänen kulkiessa sisäpihan poikki kohden portaikkoa. Tyttö tiesi olevansa näkymätön, kukaan ei häntä näkisi mutta liian varovainen ei voinut olla. Scarlett asettautui linnan varjoihin ja nappasi viitan päältään tunkien sen laukkuunsa ennen kuin astui sisälle portaikkoon. Kello ei ollut vielä kahta, hän sai olla vielä liikkeellä ja hän suuntaisi tupaansa mutta vain täksi yöksi. Ensi yön hän viettäisi tarvehuoneessa tutkimassa löytämäänsä pulloa ja maistelemassa sitä.

Yö kääntyi aamuun aamun kääntyessä päivään. Päivä kului omalla hitaalla painolla sen lopulta saavuttaessa illan. Scarlett sujahti illan tullen tarvehuoneeseen, jossa hän oli viettänyt useita tunteja opiskelemassa taikaviittansa toimivuutta ja käyttöä. Taikaviitta kulki tällä hetkellä tytön laukussa mutta sitä hän ei tutkisi tänään. Eilinen reissu oli ollut jymymenestys eikä hän ollut jäänyt kiinni eikä jäisi kiinni. Kukaan ei tiennyt hänen olevan siellä eikä hän saisi syitä pullosta, sillä hän ei aikonut säästää sitä. Hän vain tutkisi ja maistaisi sitä. Hän halusi tietää, mitä mystinen alkoholi olisi, jota hänen äitinsä ja isänsä nauttivat suhteellisen usein.

Scarlett vilkaisi valkoiseen maine coon rotuiseen kissaansa, joka istui rauhassa ovella naukaisten pienesti kertoen hänen olevan siellä. Scarlett hymähti tyytyväisenä. Tytön kasvoilla oli hyvin onnellinen ja innostunut hymy hänen kaivaessa laukkuaan, jonne hän oli taikaviitan lomaan piilottanut varastamansa pullon. Scarlett nosti kasvojensa eteen pullon, jonka etiketissä luki ”Kakkarajuurijuoma”. Etiketissä oli jonkun Scarlettille tuntemattoman kasvin kuva. Se oli hyvin tavallisen näköinen mutta kukka ei kiinnostanut Scarlettia, ehkä se oli kakkarajuuri, joka esiintyi juoman nimessä. Etiketti oli haalistuneen näköinen ja tummassa lasipullossa oli vaaleaa nestettä sekä puinen korkki.
”Ace, tää näyttää iha Spriteltä!” Scarlett hihkaisi tutkiessaan pulloa silmät suurina. Hän piti Spritestä, se oli hyvän makuista limpparia, joten ehkä tämä oli aivan samanlaista.

Ruskeat silmät tuijottivat outoa korkkia. Korkki ei ollut normaali muovikorkki, johon hän oli tottunut limppareissa eikä rautainen korkki, jonka avaamiseen tarvittiin pullonavaaja. Aivan kuin pullo olisi vain tukittu puunpalalla, kun muutakaan ei ollut pullottaja keksinyt. Scarlett pyöritteli pulloa käsissään hämmentyneenä. Lasipulloja oli olemassa mutta puukorkkeihin hän ei ollut törmännyt.
”Ace, miten tää avataan?” Scarlett hihkaisi kissalleen. Ace kipitti omistajansa luokse juoksujalkaa hypäten lasipullosta välittämättä Scarlettin syliin kaataen lattialla istuvan omistajansa maata vasten.

Scarletti nnauru raikui hiljaisessa tarvehuoneessa. Scarlett pyörähti mahalleen makaamaan pudottaen Acen pölyisälle lattialle. Scarlett tuijotti tiiviisti pulloa napaten sen korkista kiinni kieli keskellä suuta – kirjaimellisesti. Scarlett nyki puista korkkia saadakseen sen irti vaan korkki ei liikahtanut. Avaamaton kakkarajuurijuomapullo pysyi kiinni ja visusti. Scarlett tuhahti vetäytyen istumaan lattialla ja nyki uudemman kerran hieman paremmasta asennosta. Korkki ei liikahtanut.
”Ace, tää pullo on ihan varmasti rikki! Eikun nyt mä tiiän tää on semmone taikalimppari et mun pitää avaa se taialla mikäähä se hyvä loitsu on mikä irottaa muita. Homoloitsu avaa ovet, tulipaloloitsu on eriksee ja samoi palomiesloitsu ja sit on kutistus ja suurennus loitsut ne on iha kivoi itseasiassa ja sit on se hätäloitsu mut ei me nyt apuu tarvita tää on meiän kahen salaisuus Ace. Joo mä tiiän sen ei tarvii muistuttaa, osaan olla ihan shh ja pitää salaisuuksia, kyllä sä tunnet mut”, Scarlett papatti menemään pitämättä taukoja puheessaan irlantilaisaksentillaan, nopeasti ja hieman epäselvän puoleisesti hänen innostuessaan selittämään. Ace kallisti päätään pienesti ja naukaisi.
”Aivan joo! Sä sen sanoit Ace! Irtijo!” Scarlett hihkaisi tyytyväisenä ja kaappasi suurikokoisen kissan rutistukseen. Ace naukaisi uudemman kerran ennen kuin Scarlett tajusi hellittää rutistustaan ja nostaa sauvan housujensa taskusta.

”Irtijo!” Scarlett huudahti loitsun ja pullon puinen korkki ampaisi ilmaan kattoa kohden raketin lailla. Scarlettin silmät suurenivat innostuksesta hänen seuratessa korkin lentoa kohden kattoa ja suu oli auki hämmennyksestä. Korkki kolahti Scarlettin otsaan tytön vain naurahtaessa kopsun saadessaan.
”Noni, ny maistetaa velhoje alkoholiSpirtea”, Scarlett totesi ja vei sauvan housujensa taskuun. Tyttö vei lasisen pullon huulilleen ottaen kunnon kulauksen juomasta. Juoma oli hapokasta aivan kuten limpparit olivat ja raikasta Spriten tavoin. Raikkauden seassa oli ehkä aavistus pientä kitkeryyttä ja jokin outo jälkimaku. Juoma poltteli Scarlettin suuta tuijottaessa pulloa.
”Joo, on tää ihan hyvää kyllä tätä juo vai mitä Ace. VelhoSpriteä”, Scarlett päätti unohtaen kokonaan juoman sisältävän alkoholia ja tyttö otti seuraavan kulauksen juoman poltellessa hänen suutaan.
”Missähä näitä myydää, pitää pyytää iskää ostaa ens kerralla velhoSpriteä normi Spriten sijasta eiku emmä voi ku sit se luulee et oon pölliny tän ja enhän mä koskaan pölli mitään mitä nyt kerran pölliny kentaurin jousen. Se oli kyl supersiisti jousi ja haluisin sen takas, mun oma jousi on iha mälsä, ainii pitää pyytää iskää ostaa mulle uus iha oikee jousi ku oon jo iso tyttö. Ja nii pöllinhä mä pari muistiputeliiki vaa ku pidin niitä leffoina vaik ei ne ollu ku ne oli jotai paljo siistimpää. Ai että haluun nähä omie aivojeni sisää niistä sais nii superhyvän leffan aikaa et mikää ei vetäs sille vertoi. Ja nii kyllähä mä taisin pöllii mun taikaviitan mut se oli hylätty eikä kukaa tarvii sitä ja eiks se mee nii et löytäjä saa pitää”, Scarlettin suu kävi moottoriturvan tavoin eikä sanoista tullut loppua. Puhetulva laantui vasta Scarlettin viedessä lasisen pullon kaula suulleen ja ottaessa hörpyn kakkarajuurijuomasta.

Ace istui rauhallisena paikoillaan Scarlettin lähettyvillä. Kissan keltaiset kiiluvat silmät seurasivat omistajansa touhuja tuntemattoman juoman kassa. Kissan katse oli tarkkaavainen Scarlettin olon muuttuessa heiluvaisemmaksi ja tytön tuntuvan käyvän ylikierroksilla verrattuna siihen, miten tyttö normaalisti käyttäytyi. Ace naukaisi pienesti Scarlettin puhetulvan keskeltä mutta ei saanut huomiota. Lasinen pullo oli tyhjentynyt lähes puoleen väliin tytön puheen alkaessa sammaltaa. Ace nappasi hampaidensa väliin puisen korkin ja hypähti Scarlettin syliin.

Scarlett kikatteli puoli-istuvassa asennossa nojautuessaan laatikoita vasten. Hän oli kertonut elämäntarinansa ja seikkailunsa Tylypahkassa aivan kuin olisi esiintynyt suurellekin yleisölle. Puheesta ei meinannut tulla loppua ja nyt tyttö kikatteli itsekseen.
”Vai muka porkkanoita hihi ja tauluja keskellä metsää”, tytön nauru raikui tarvehuoneessa uudemman kerran ja kovempaa ja puhe oli sammaltunutta, ei enää yhtä nopeatempoista ja selvää kuin mitä se oli tytön puhuessa normaalisti. Ja samassa Ace oli hypähtänyt hänen syliinsä kutittelemaan valkoisilla karvoillaan.
”Acee, oot iha paras ja ihana ja ties mitä ja en ikinä selvii mistää ilman sua onneks oot Ace siinä ethän koskaa mee pois!” Scarlett kaappasi kissan toisella kädellä halaukseensa. Ace pudotti hampaiden välistä puisen korkin Scarlettin käteen. Tytön ruskeat silmät yrittivät hahmottaa saamaan esinettä.
”Tää on se raketti minkä mä ammuin taivaasee ja se tuli mun päähän sen jälkeen! Kai sä Ace näit miten se lähti viiiuh ja tuli alas sillee poks”, Scarlett heilutteli käsiään alas ja ylös päästäen suustaan viuhuvan ja poksahtavan äänen elehtien, kuinka korkki oli lähtenyt ja osunut häntä päähän.
”Nii tää on täältä tää korkki oota hetki kohta se menee!” Scarlett hihkui yrittäen saada puista korkkia tungettua takaisin paikoilleen pulloon, josta tyttö oli juonut vajaa puolet vaaleasta nesteestä. Monen epätoisen yrityksen jälkeen korkki sujahti paikoilleen ja pullo kieri kauemmas tarvehuoneeseen Acen töksäyttäessä itseään omistajansa vasenta kättä kohden.

Scarlett ei tuntunut välittävän suljetun pullon liukumisesta pois. Scarlett nauroi sydämensä kyllyydestä omille seikkailuilleen. Hän oli onnellisempi kuin ikinä ja se näkyi ja kuului muuten hiljaisessa tarvehuoneessa. Scarlett kaatui lattialle nauramaan kippuraan muistaessaan parantajien ilmeet aina, kun hän saapui erilaisten vammojen vuoksi sairaalasiipeen. Ja sen hullun kirjastonhoitajan, joka oli juossut hänen perässään naama punaisena.

Scarlett tuhisi kevyesti kippuralla levollisen oloista unta. Scarlett oli nuohonnut lattiaa pyöriessään naurun sekaisena ja saanut pölyt tarttumaan vaatteisiinsa. Ace tassutteli hetken aikaa omistajansa ympärillä ikään kuin varmistaakseen kaiken olevan hyvin ja uroskissa asettui kippuralle lähelle Scarlettin kasvoja. Keltaiset kiiluvat silmät katsoivat uteliaan tytön levollisia kasvoja, joille oli jäänyt onnellinen hymy äskeisen testailun johdosta. Ace aikoi vahtia Scarlettin unta tarvehuoneessa, huoneessa, joka ei ollut luotettavin paikka koulussa. Siellä missä oli Scarlett, siellä olisi myös Ace vahtina.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:20 pm

Agatha Chopre
- Kesäloma -

Viides kouluvuosi Tylypahkassa oli kulunut tunteiden vuoristoradan kyydissä etenkin kevätlukukauden osalta. Mitä pidemmälle lukuvuosi oli edennyt, sitä enemmän Agatha oli huomannut tunnetilansa muuttuvan päivän aikana. Tunteet olivat muuttuneet hetkessä negatiiviseksi – se oli vaatinut vain yhden ikävän sanan tai teon niin tyttö oli ollut surun partaalla eikä ollut kyennyt ajattelemaan riittävän selkeästi. Onnen tunteeseen palaaminen oli vaatinut enemmän mutta sinne päästyään tyttö ei olisi halunnut luopua siitä. Agathan onneksi kouluvuosi oli saanut onnellisen päätöksen ihanien tanssiaisten ja kosinnan lomassa.

Nyt tyttö istui matkalla kotiin kesäloman viettoon. Ja tätä kesää Agatha odotti enemmän kuin edeltäviä, hän toivoi kesästä tulevan onnellinen ja hänen voivan viettää aikaa Oliverin kanssa mahdollisimman paljon. Hän pääsisi kertomaan ilouutiset äidilleen ja veljilleen. Olihan kaikki tapahtunut nopeasti mutta syvällä sisällään Agatha tiesi tämän olevan se oikea ratkaisu. Hänen oikean kätensä sormet koskettelivat vasemmassa nimettömässä olevaa kullattua, pienen sinisen kiven omaavaa kihlasormusta. Agathaa jännitti uutisen kertominen, vaikka hän tiesi heidän ottavan asian ilolla vastaan. Hän tapaisi Oliverin isän ensimmäistä kertaa, ja he olivat edenneet kihloihin asti ilman että Agatha oli tavannut Oliverin isää. Eikä Oliverkaan ollut tavannut hänen perhettään, joten muutos oli iso ja se jännitti Agathaa. Hän ei katunut sitä, että oli vastannut myöntävästi Tylypahkan juna asemalla – päinvastoin. Agatha koki tehneensä täysin oikein ja vastatessaan hän ei ollut epäröinyt hetkeäkään, mikä ei ollut hänen tapaistaan. Hänellä oli tapana analysoida asioita enemmän kuin oli tarpeen mutta sormuksen nähdessään hänet oli vallannut puhdas onni.

Linja-auto saapui pysäkille. Noustessaan kyydistä Agatha kiitti bussikuskia ja astui tunkkaisesta autosta lämpimään kesäpäivään. Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta Agathan ylittäessä tietä. Kotimatka oli ollut pitkä, kuten aina kosteasta Skotlannista palatessa. Ensin junamatka Skotlannista Lontooseen, Lontoosta mantereen eteläosiin, laivamatka Wightsaarille ja saaren halki Godshillin kylään. Kylän rakennukset muistuttivat keskiaikaisia rakennuksia. Tie oli päällystetty asfaltilla, jota vasten Agathan jalat painautuivat hänen kulkiessa mäkeä ylös omakotitaloa kohden. Talo oli vaaleasta kivestä rakennuttu yksikerroksinen rakennus, jonka katto oli musta muistuttaen suurta litteää kiveä. Piha oli aidattu matalilla kivimuureilla, joita ympäröivät erilaiset pensaat ja puut. Piha oli vihreän nurmikon peittämä ja etuovelle kulki kivinen polku.

Agatha avasi oven hyvin onnellisena, hän oli palannut pitkän kouluvuoden jälkeen kotiin. Ovi narahti kevyesti auetessaan. Sisältä kuului naisen hyminää sekä astioiden kilahtelua keittiön puolelta. Agathan ei edes tarvinnut nähdä tietääkseen, kuka keittiössä hääri.
”Äiti!”Agatha henkäisi juostessaan halaamaan pienikokoista, itseään vain hieman pidempää siroa naista. Naisen vaaleat hiukset laskeutuivat avonaisia selkää pitkin Agathan kietoessa kätensä hiusten lomaan halauksen myötä.
”Tervetuloa takaisin kotiin, olin huolissani sinusta kirjeidesi vuoksi. Onhan kaikki kunnossa?” Agathan äiti, Amanda, kysyi irrottaessaan halauksensa ja sipaistessa tyttärensä vaaleita hiussuortuvia kasvoilta. Agathan kasvot olivat täynnä onnea hänen nyökätessä.
”Kaikki on selvitetty ja katso”, Agatha ojensi vasemman kätensä äitiään kohden. Nimettömässä oli kullattua sormus, jossa oli koristeena pieni sininen kivi. Onnen kyyneleet kohosivat Amandan kasvoille sormuksen nähdessään ja nainen painoi pusun tyttärensä otsalle.
”Saat kertoa kaiken, kun syömme”, Amandan katse seurasi kuopuksen menoa kodissaan.

Agatha asteli keittiöstä kahden vierekkäin olevan oven luokse, joista hän avasi ensimmäisen koputtamatta. Hän syöksyi ruskeahiuksisen Faronin syliin empimättä. Faron kietoi hymähtäen omat kätensä pikkusiskonsa ympärille. Faron oli pitkä ja roteva miehen alku, jonka lempeät harmaat silmät katsoivat pienikokoista tyttöä halauksessaan. Agatha istuutui isoveljensä pehmeälle sängylle vuodattaen kaiken koulussa tapahtuneen aina valvojaoppilaaksi nimittämisestä kiusaamiseen ja ikäviin juoruihin sekä kosintaan. Faron kuunteli pieni hymy kasvoillaan siskonsa kouluvuotta esittäen väliin tarkentavia kysymyksiä. He olisivat voineet istua monta tuntia juttelemassa ilman keskustelun takkuamista ja ilman kiusallisia hiljaisuuksia, heillä oli selkeä yhteys toisiinsa.

Hiljainen ja vähäsanainen Farren keskeytti sisarustensa jutut avatessaan huoneen oven. Farren oli ulkomuodoltaan lähes identtinen Faronin kanssa. Molemmat olivat pitkiä ja kookkaita, lihaksikkaita miehen alkuja. Farrenin silmät olivat harmaat vaan eivät yhtä lempeät kuin kaksoisveljensä. Farren seisoi ylväänä tummanruskeiden, sekaisin olevien hiustensa kanssa. Hänen kasvoillaan oli parransänki. Farren ei sanonut mitään, jätti huoneen oven auki astellessaan keittiön suuntaan. Agatha naurahti Faronin kanssa heidän noustessa sängyltä keittiön suunnalta kuullessa kutsu syömään tulemisesta.

Kesä eteni omalla painollaan. Agathaa jännitti, hän oli sopinut Oliverin saapuvan isänsä kanssa heille syömään ja se päivä oli koittanut. Agatha seisoi keittiön ikkunalla katse suunnattuna pihan portteihin odottavana, jännittyneenä. Hän näkisi pitkästä aikaa Oliverin ja hän saisi esitellä kihlattunsa perheelleen. Hänen äitinsä hääri taustalla illallisen parissa Faronin avustamana. Faron oli pukeutunut jälleen tyylikkäästi farkkuihin ja beigeen kauluspaitaan, jonka ylimmät napit olivat auki ja hihat käärittynä. Hänen äidillään oli kukikas polvimittainen kesämekko ja pitkät vaaleat hiukset kierrettynä löysälle nutturalle niskan taakse. Farren oli jälleen linnoittanut omaan huoneeseen ja saapuisi huoneestaan vasta kutsun käydessä. Agatha siirsi katseensa takaisin ikkunaan. Huomaamattaan hän oli jälleen siirtänyt oikean kätensä sormet kihlasormuksen päälle sivelemään sen pintaa ikään kuin varmistaen sen edelleen olevan siinä.

Agathan sydän jyskytti, häntä jännitti ja hän halusi paeta maan alle. Häntä pelotti, jos Oliverin isä ei pitäisi hänestä, jos hän ei ollut ideaali vaimoehdokas. Jos hänen veljensä tyrmäisivät Oliverin eikä etenkään Faron antaisi hyväksyntää. Tai jos heidän vanhempansa eivät tulisi toimeen. Oli monta asiaa, joka saattoi mennä pieleen ja Agatha kävi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi mielessään voidakseen varautua pahimpaan.

Pihan portit aukesivat Agathan sinisten silmien alla. Agatha tunnisti välittömästi Oliverin, joka astui itsevarmana pihan puolelle. Ja Oliverin vierellä kulki hänen isänsä, yhtä pitkä ja roteva ruumiinrakenteeltaan kuin poikansa eikä asiasta voinut erehtyä. Miehellä oli sänki leuassa. Agathan siniset silmät kävivät kaksikon läpi – Oliver oli pukeutunut tyylikkäästi kuten koulussakin mutta hänen isänsä tyyli oli paljon rennomman oloinen lämpimänä kesäpäivänä. Agatha ei saanut onnesta säihkyviä silmiään irti Oliverista, joka asteli hänen
kotioveaan kohden.

Oveen koputettiin ja Agatha asteli ovelle jännittyneenä. Hänen kätensä tärisivät niiden siirtyessä avaamaan etuovea. Tytön sydän tuntui jättävän lyöntejä välistä ja vaikka hän ei ollut hetkeen purrut alahuultaan, painautuivat hampaat nyt alahuulta vasten. Agatha avasi oven tervehtien hiljaisella äänellä kumpaakin. Oliver kietoi kihlattunsa halaukseen painaen suudelmaan Agathan hennoille huulille.
”Peremmälle”, Agatha sai sanottua ja astui kapeasta eteisestä peremmälle taloon ohjaten vieraat keittiöön, jossa hänen äitinsä ja isoveljensä Faron jo odotti. Agatha kietoi kätensä Oliverin käteen hennosti, hän ei halunnut laskea miestä enää luotaan saatuaan hänet takaisin vierelleen.
”Amanda Chopre, Agathan äiti”, Amanda esittäytyi kätellessään rotevaa miestä, joka esittäytyi Erik Ackerhoganiksi. Faron esittäytyi heti perään kohteliaasti ilmoittaen hakevansa kaksoisveljensä paikalle.

Illallinen sujui rauhallisissa merkeissä Chopren ja Ackerhoganin perheen tutustuessa toisiinsa. Agatha istui Oliverin vierellä tökkien haarukallaan salaatin lehtiä, joita oli jäänyt hänen lautaselleen illallisen päätteeksi. Agathan onneksi pelko siitä, että heidän perheensä eivät tulisi toimeen, oli osoittanut turhaksi, kuten monet muut hänen peloistaan. Hänen äitinsä ja Oliverin isä tulivat hyvin toimeen ja juttelivat lapsiensa lapsuudestansa kertoen kaikki nolot lapsuudentapahtumat. Faron naureskeli Oliverin kanssa huispauksesta, he olivat selvästi löytäneet yhteisen sävelmän. Farren istui hiljaisena ja vaitonaisena pöydässä tuijotellen vuoroin jokaista selvästi haluten poistua omiin oloihinsa takaisin. Agathan katse ja huomio oli pääosin Oliverin ja isoveljensä Faronin käymässä huispauskeskustelussa vaikka itse keskustelun aihe ei juuri kiinnostanut häntä.

Agatha tuijotteli avonaiselta ovelta Oliverin ja hänen isänsä kulkua pois heidän pihaltaan haikeana. Oliver oli hyvästellyt Agathan suudelman saattelemana illan tultua. Aurinko oli jo laskemassa ja viimeiset auringonsäteet värjäsivät pihamaan punaisellaan sen tyhjennettyä. Agatha jäi viileään iltaan seisomaan yksin kevyt hymy huulillaan. Kesä ei olisi pitkä, mutta asiat etenivät omalla painoillaan eteenpäin ja tuntuivat loksahtavan paikoilleen.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:21 pm

Agatha Chopre & Michelina Fantini
- Avunhuuto -

Agatha Chopren vaisut, pelon täyttämät askeleet liikkuivat koulun käytävillä kohden viidennessä kerroksessa sijaitsevaan tuvanjohtajansa, Michelina Fantinin, kansliaan. Agatha ei tiennyt, olisiko hänen tuvanjohtajansa paikalla mutta Oliverin lähettämä kirje oli vakuuttanut hänet siitä, että hänen oli puhuttava asiasta jollekin. Ensimmäisenä oppilaan mieleen oli tullut tuvanjohtajansa, jota hän oli konsultoinut muita oppilaita koskevissa asioissa. Agatha oli hyvin jännittynyt ja peloissaan, hänen mustelmaisille kasvoillensa oli valunut kirkkaita kyyneliä ja surullisten silmien kulmissa oli lisää kyyneleitä odottamassa lupaa valua vaaleille kasvoille. Tytön hengitys oli eilisillan tavoin kiihtynyt ja sydämenlyönnit normaalia tiheämpiä Agathan katsoi vainoharhaisena ympärilleen peläten jonkun voivan hetkenä minä hyvänsä hyökätä hänen kimppuunsa eilisillan tavoin. Agatha pysähtyi tuijottamaan neiti Fantinin kanslian ovea hiljaisena, hänen suussaan maistui rautainen veri tytön purtua alahuulensa rikki. Sormet kulkivat kihlasormuksen yllä yrittäen hakea turvaa ainoasta onnellisesta asiasta, joka hänen elämässään tuntui olevan. Tytön mieleen olivat nousseet hyvin vahvasti ajatukset viidennestä kouluvuodesta.

Agatha muisti elävästi kaikki juorut, jotka olivat olleet liikkeellä ja kaikista vahvimmin mielessä oli juoruista viimeisin – Agathan ja Oliverin kaksoisitsemurha. Agatha pelkäsi jonkun haluavan hänen toteuttaa liikkeellä ollut huhu ja ajaa hänet itsemurhan partaalle tai jopa aiheuttavan hänen kuolemansa. Tyttö ei halunnut kohdata kuolemaansa tai ajaa itseään siihen pisteeseen, hän ei halunnut kaiken loppuvan, vaikka elämässä ei tuntunut olevan muuta kuin negatiivisia, pahoja asioita. Oliver tuntui vain kaukaiselta valopilkulta, majakalta, mutta siitä huolimatta apu ja turva oli hyvin kaukana. Agatha nielaisi kuuluvasti, tuntui kuin hänen kurkussaan olisi ollut suuri pala ja harteilla painava taakka, jota hän ei voinut jakaa kenellekään. Ja pelko kuolemasta oli tytön päällimmäinen tunne ja se, että joku halusi hänet pois. Hento, tärisevä käsi siirtyi lopulta pois kihlasormuksen yltä ja puristui nyrkkiin koputtaen varovasti oveen peläten jopa koputuksen aiheuttavan hänelle ongelmia.

Michelina Fantini istui huoneessaan rauhoittumassa päivän hyvin vilkkaiden ja tapahtumarikkaiden liemituntien jälkeen. Päivä oli vielä nuori Fantinin kaataessa kukilla koristeltuun posliinimukiin lämmintä marjateetä. Nainen kaipasi omaa rauhaa ja aikaa pitkien työpäivien jälkeen ja tämän lisäksi kaikkea muuta oli tapahtunut. Kerroksissa oli ollut rämeitä, salaperäinen teksti seinällä, kadonneita ja varastettuja tavaroita ja pahoja henkiä kotitonttujen kimpussa sekä jälleen uusi mystinen riimu. Fantini naputti mietteliääni lasisen sohvapöydän pintaa vieden teekuppinsa punatuille huulilleen. Naisen rauhallinen katse oli lämpimässä, mieltä rauhoittavassa teessään. Hän oli henkilökunnalle pistänyt viestiä tapahtuneesta ja asian käsittely olisi pian professorien kesken. Professori syvästi toivoi asioiden ratkeavan mahdollisimman pian pelkästään jo oppilaiden turvallisuuden nähden. Samassa hänen kansliansa oveen koputettiin. Naisen rauhalliseen katseeseen tuli pieni kysyvä sävy laskiessa teemukinsa vieressään olevalle lasipöydälle kohentaen omaa ryhtiään istuessa risti-istunnassa tyynyjen täyttämällä sohvalla. Naisen ääni oli tasaisen harmoninen sointuen heleästi hänen pyytäessä koputtajaa astumaan sisälle kuuluvalla äänellä.

Kanslian ovi aukesi. Fantinin rauhallisten ruskeiden silmien katse oli ovessa kysyvänä katseen naisen vallatessa välittömästi huolestuneisuus valvojaoppilaansa saapuessa sisälle ruhjotun näköisenä – kasvot, jalat ja etenkin kädet mustelmilla ja koko tytön olemus oli hyvin alhainen, pelokas ja säikky. Fantini ei saanut luotua katsekontaktia kansliaansa saapuneen oppilaaseen, jonka lasittunut katse oli painautunut lattiaa vasten. Tytön kehon tärinän huomasi ja hän selvästi piti itseään vain vaivoin koossa.
”Neiti Chopre”, Fantinin äänestä ja rauhallisista kasvoista paistoi täysi huolestuneisuus. Se, että oppilas saapui täysin sulkeutuneena ja lamautuneena, ei ollut normaalia. Oppilaan katse nousi hitaasti pelokkaana tuvanjohtajaa kohden. Saatuaan vaivoin luotua katsekontaktin tyttöön ja nähtyään siniset järkyttyneet, punoittavat silmät, sen paremmin Fantini ymmärsi tytön ahdistuneisuuden ja pelon. Kyyneleet vain virtasivat Agathan kasvoille vuolaana virtana huulien väpättäessä.

Agatha istuutui sohvalle mitään sanomatta. Hänen sormensa liikkuivat haparoiden kultaisen, sinisen kiven koristeleman sormuksen päällä hakien turvaa siitä. Tyttö oli siirtänyt katseensa pois tuvanjohtajastaan ja tuijotti nyt eteensä vain itkien. Agatha kävi mielessään yhä uudestaan ja uudestaan läpi lukusalin tapahtumia saamatta niihin järkeä. Kaikki oli käynyt hyvin nopeasti eikä hän saanut mieleensä kuvaa tapahtumista tai syytä asioille. Ainut syy, minkä hän keksi, oli se, että joku halusi hänen kuolemaansa edellisen vuoden tavoin. Agatha avasi suunsa vain sulkeakseen sen uudemman kerran nielaisten kuuluvasti. Hän haki käsiinsä pehmeän sohvatyynyn sulkien sen turvattomaan halaukseensa.
”Neiti Chopre, haluaisitko kertoa, mitä on tapahtunut?” tyttö kuuli tuvanjohtajansa sanat korvissaan mutta sanat kuulostivat hyvin etäisiltä eivätkä tuntuneet kuuluvan tähän hetkeen. Turvalliset, luotettavat sanat olivat jotain, mitä Agatha ei uskonut kuulevansa – hän oli ajatellut tuvanjohtajan pitävän saarnan mutta naisen ääni oli rauhallinen, rauhoittava ja turvaa antava. Agatha puristi tyynyn rintakehäänsä vasten vapisten pelkästään ajatuksesta kerrata tapahtumia ääneen, joista hän ei ollut kyennyt kertomaan vielä kenellekään ääneen.

Fantini istui hiljaa sohvalla silmäillen ruhjottua, pahoinpideltyä ja sulkeutunutta valvojaoppilastaan. Professori tiesi oppilaansa taustan, hyvin käyttäytyvä ja sääntöjä kunnioittava naisen alku, joka myös menestyi koulussa. Edellisen vuoden aikana neiti Chopre oli joutunut ikävien juorujen ja henkisen kiusaamisen kohteeksi. Professori oli uskonut tilanteen olleen jo hallinnassa, kun tapaukseen oli puututtu niin hänen kollegansa Devinen kuin itse rehtori Middletonin toimesta. Kesäloman jälkeen ja kouluvuoden vaihtumisen jälkeen neiti Chopre oli ollut jälleen todella onnellinen ja täynnä elämäniloa eikä vaikuttanut murehtivan juuri yhtään viidennen vuosiluokkansa negatiivisia tapahtumia. Mutta nyt neiti Chopre istui hänen kansliassaan hyvin sulkeutuneena vaikuttaen jopa menettäneensä elämänhalunsa. He istuivat hiljaa tuntien ajan Fantinin hörppiessä teetä, jota hän oli tarjonnut myös oppilaalle, mutta Agatha oli pudistanut vain päätään kuten kaikkeen muuhunkin professorin esittämään kysymykseen. Mutta nainen aikoi antaa kaiken aikansa oppilaalle ja hänen murheiden ratkaisemiseen ja antaisi niin paljon aikaa kuin neiti Chopre ikinä vain tarvitsi, ehkä vain hänen läsnäolonsa riitti helpottamaan oppilaan oloa. Tällä kertaa professori oli umpikujassa, hän ei aikonut pakottaa oppilasta puhumaan, vaikka halusi kuulla kaiken tapahtuneesta voidakseen auttaa neiti Choprea kokemansa pahoinpitelyn kanssa. Mustelmat ympäri neidin kroppaa vaikuttivat tuoreilta, eikä tuvanjohtajalta mennyt kauaa tajuta asian olevan tuore, joka varmasti vaikeuttaisi entisestään asiasta puhumista.

Lopulta, usean hiljaisen itkun täyttämän tunnin jälkeen kanslian täytti hento, värisevä ääni. Agathan oli vallannut tunne, ettei hän osaisi puhua, ettei hän tietäisi sanoja, joita kertoa. Mutta nyt sanat pulppusivat tulvan lailla hänen huuliltaan katkonaisina ja epävarmoina.
”Olin lukusalissa opiskelemassa… Istuin pöydän ääressä… Joku tönäisi minut sitä päin… Sitten kirja lennähti ohitseni… Minua pelotti… Olin kauhuissani… Kirjapino putosi viereeni…”, Agathan katkonainen ääni sortui nyyhkytykseksi sanojen hävitessä ilmaan. Agathan koko keho jännittyi samaan pelonsekaiseen, vainoharhaiseen tilaan, jossa hän oli ollut lukusalissa. Hänen kehonsa tärisi entisestään ja rintakehän valtasi ahdistava tunne tuntuen kuin hänen hengityksensä salpautuisi eikä hän pystyisi enää hengittämään. Tyttö taipui sohvalla entisestään kippuraan nyyhkyttäen ja haukkoen henkeään.
”Kaikessa rauhassa, neiti Chopre. Sinulla on niin paljon aikaa, kun tarvitset”, professori Fantinin harmoninen ääni kantautui etäisenä Agathan korviin hänen tuntiessa olevansa entistä kauempana tilanteesta ja tuvanjohtajansa kansliasta.

Michelina Fantini kaatoi koristeelliseen mukiinsa teetä silmäillen hiljentynyttä tyttöä odottavana, rauhallisena. Hän ei painostaisi tyttöä puhumaan sen enempää kuin halusi mutta selvästi aika teki tehtävänsä ja hiljalleen tyttö oli avannut suutaan.
”Maistuisiko teille kupillinen teetä, neiti Chopre?” nainen sai vastaukseksi lähes huomaamattoman päänpudistuksen. Professori nyökkäsi nostaen oman kuppinsa huulilleen rauhallisena. Mitä enemmän he istuivat yhdessä hänen kansliassaan, sitä enemmän tuvanjohtaja tiesi tapahtumien vaikuttavan negatiivisesti tasapainoisen naisenalun elämään. Professori vei teekupin huulilleen puhaltaen nestettä viileämmäksi. Ruskeat silmät olivat täynnä huolta ja pelkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Neiti Chopren mainitessa pelon. Oppilas oli mennyt entisestään lukkoon ja he istuivat jälleen hiljaa useampia kymmeniä minuutteja.

Värisevä ääni kantautui lopulta Agathan huulilta.
”Hyökkäsivät kimppuuni… kirjat… Sauva lensi kädestäni… kaaduin… käärmeitä… pimeys… pelko kuolemasta…”, yksittäiset sanat tulivat vapisevilta, haavaumilla olevalta alahuulilta, jota Agatha puri edelleen rikki. Tytön surullinen pelon täyttämä katse siirtyi tuvanjohtajansa puoleen apua hakien.
”Joku oli siellä… Mä pelkään, että joku haluaa tappaa mut… Joku haluaa, että tapan itseni... Haluaa että teen itsemurhan, jos en Oliverin kanssa niin yksin…”, sanat tulvivat hänen huuliltaan apua hakien ja palaten sanoillaan ja mielessään edeltävään vuoteen ja kaikkeen ikävään, joka tuntui edelleen kummittelevan hänen takaraivossansa. Jokin Agathassa halusi vain luovuttaa ja antaa juoruille vallan, vaikka se tarkoittaisi Oliverin jäämistä yksin. Mutta hän ei halunnut elää pelossa enää päivääkään, hän oli elänyt jo vuoden pelon varassa kaikkien juorujen tähden. Nyt kaikki oli palannut hänen mieleensä ja hän pelkäsi oman henkensä puolesta.

Michelina selvästi järkyttyi kuulemastaan – Tämä oli Agathan avunhuuto. Oppilaalla oli selvä pelko kuolemasta ja vaikka kertomus oli epäselvä kuvaus tapahtuneista, tiesi professori sanomattakin oppilaansa puhuvan totta. Nainen pystyi ymmärtämään hyvin, että jonkun oli joko tarkoitus pelotella oppilasta tai kostaa hänelle jostakin, väkivaltainen teko ei ollut normaalia eikä hyväksyttävää. Fantini pystyi laskemaan asiat yhteen, joku oli loitsinut hänen tupansa oppilasta kohden ja aiheuttanut ehkä jopa pysyvät traumat. Viime aikoina tuntui tapahtuvan paljon väkivaltaisia tapahtumia, herra Daemonin tapauksesta ei ollut kulunut vielä kauaa. Neiti Sasania ei toisaalta ollut koulussa, joten tekijä ei voinut olla sama. Fantinin valtasi pakostakin epäilys, oliko koulussa joku, joka ihannoi neiti Sasanian tekoja herra Daemonia kohtaan haluten toimia samalla tavalla ja jatkaa neiti Sasanian jalanjäljessä. Michelina todella toivoi, ettei näin ollut vaan että kyse olisi jostakin muusta, vaikka pahoinpitely siitä huolimatta oli vakava asia. Järkyttyneisyys oli ottanut vallan tuvanjohtajasta ja se näkyi hänen kasvoillaan. Naisen suu oli auennut järkytyksestä ja silmät pyöristyneet. Hän laski teekuppinsa sivupöydälle ristien kädet jalkojensa päälle.
”Neiti Chopre, ymmärrän pelkonne ja huolenne. Jos kerrotte, kuka teidän kimppuunne kävi, saatan hänet vastuuseen teoistaan”, Fantini totesi rauhallisella äänellään, joka oli täynnä huolta oppilaansa hyvinvoinnista. Ainut vastaus, jonka professori sai oppilaaltaan, oli olkien kohautus ja epämääräinen mumina, ettei hän tiennyt, hän ei nähnyt ketään.
”Älä huoli neiti Chopre, kaikki järjestyy. Otan asian puheeksi kollegoideni kanssa mahdollisimman pian”, professori totesi ojentaen kätensä lohduttavaksi oppilaansa olkapäälle. Agatha nyökkäsi vaitonaisena.
”Ottakaa tarvitsemanne aika itsenne keräämiseen ja pitäkää lomaa, sitä te mielestäni tarvitsette. Jos haluatte, voitte lähteä viikoksi kotiin, annan teille siihen suostumukseni. Ja mikäli tarvitsette enemmän aikaa, lähettäkää minulle kirje niin järjestän asian”, Fantini sanoi rauhallisesti silmäillen oppilaansa reaktiota ehdottamaansa asiaan, jonka hän teki poikkeuksellisen suoraan Mutta huoli oli erittäin suuri ja pelontäyttämässä koulussa ja ilmapiirissä, joka oli laskeutunut hänen tupansa harteille, ei ollut kenenkään hyvä olla ja selvittää ajatuksiaan.

Agatha nyökkäsi pienesti professorille kiitollisena saamastaan avusta. Tyttö suoristautui varovasti seisomaan vapisevien jalkojensa varaan sydämen tykyttäessä tuntuen kuin se olisi hetkenä minä hyvänsä voinut vain pompata ulos rinnasta tai nousta hänen kurkkuunsa kiinni. Hetken aikaa Agatha seisoi paikoilleen miettien, kuinka jalat toimisivat. Hän ei välittänyt punoittavista silmistään, kyynelten täyttämistä kasvoista eikä tärisevästä kehostaan pakottaen jalkansa ottamaan askeleet.
”Neiti Chopre”, Agatha kuuli selkänsä takaa tuvanjohtajansa äänen kohottaen varovasti katsettaan olkansa ylitse sydämen jättäessä lyönnin välistä pelon tähden.
”Voitte lähteä, vaikka tänä iltana, jos siltä tuntuu. Toivon todella, että asiat järjestyvät parhain päin”, nainen loi rohkaisevan hymyn oppilaalleen, joka nyökkäsi pienesti astuen kansliasta viidennen kerroksen puoleen jalkojen kuljettaessa hänet Korpinkynnen tupaansa, jossa Agatha lyyhistyi makuusalinsa viileälle lattialle itkemään voimattomana, uupuneena.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:21 pm

Agatha Chopre & Michelina Fantini
- Totuus -

Michelina istui kansliassaan sohvalla risti-istunnassa. Hän piti kädessään vararehtori Lacethornilta saamaansa kirjettä koskien tupansa oppilaan neiti Chopren pahoinpitelyä. Fantini silmäili kirjeen läpi uudemman kerran, herra Lacethorn ei ollut saanut tapauksesta epäiltyä tunnustamaan tekoaan, vaikka monet asiat viittasivat herra Kieferin syyllisyyteen. Michelina tiesi neiti Chopren palanneen kouluun ja oli lähettänyt hänelle kutsun saapua kansliaansa jo tämän päivän aikana. Professori ei olisi halunnut ottaa asiaa näin nopeasti oppilaan kahden viikon hermoloman jälkeen esille, mutta tapaus tuli selvittää loppuun ja selvittää neiti Chopren välit herra Kieferiin. Lasisella pöydällä oli keitettynä teet valmiina tulevaa juttutuokiota varten, josta saattaisi tulla pitkä ja raskas. Nainen oli tyhjentänyt iltapäivän osalta kalenterinsa kaikesta muusta voidakseen keskittyä neiti Chopreen. Edellinen keskustelu oli kestänyt useamman tunnin oppilaan lukkotilan vuoksi ja edessä oleva keskustelu saattaisi johtaa samaan lukkotilaan, kun vanhoja haavoja avattaisiin.

Agatha asteli hiljaisena ulos tuvastaan kohden professori Fantinin kansliaa. Hän tiesi, mitä keskustelu tulisi koskemaan ja se pelotti häntä. Agatha ei halunnut uudemman kerran muistella lukusalin tapahtumia, hän halusi vain unohtaa kaiken ja yrittää elää normaalisti. Tyttö vilkuili ympärilleen, hän ei luottanut kehenkään itselleen vieraaseen, jokainen saattoi haluta hänelle pahaa. Hänen onnekseen tuvasta professori Fantinin kansliaan oli lyhyt matka eikä hänen tarvinnut kohdata liikaa oppilaita ja pelätä matkan ajan uutta hyökkäystä. Lukuisat ajatukset vilisivät tytön mielessä hermolomasta lomaa edeltäviin tapahtumiin, edeltävän kouluvuoden juoruista sekä ihanista hetkistä tähtitaivaan alla ja vietetyt tunnit Oliverin kanssa. Ja vielä Erinin lähettämä kirje ja siinä kerrotut tapahtumat, jotka olivat tapahtuneet hänen ollessa poissa – kielletyn metsän palo ja siellä riehunut pirunpalo, Wendyn katoaminen sekä Titon ja Eatonin seurustelu. Hän oli osallistunut kielletyn metsän kunnostamiseen lomalta palattuaan eikä sekään ollut sujunut ongelmitta, se oli eskaloitunut professorien ja kentaurin väliseen taisteluun. Agatha oli saattanut kaksi oppilasta sairaalasiipeen, vaikka häntä oli pelottanut koko tilanne ja hän oli ollut huolesta suunniltaan tilanteen vuoksi – hänen ystävänsä oli jäänyt kiellettyyn metsään. Agatha puri alahuultaan koputtaessaan professori Fantinin kanslian oveen.

”Sisään”, kuului Fantinin rauhallinen kutsu astua sisälle. Kanslian ovi aukesi hennon tytön astuessa sisälle pelokkain silmin. Fantinin rauhallinen katse siirtyi tupansa oppilaaseen huolestuneena, tyttö oli kokenut kovia viime aikoina.
”Iltaa neiti Chopre, istukaa olkaa hyvä”, Fantini sanoi viittoen vapaata sohvaa lähellä itseään.
”Iltaa professori Fantini”, Agatha tervehti istuutuessaan alas sohvalle, jolla oli istunut kaksi viikkoa sitten vain itkemässä pahaa oloaan pois. Tyttö nosti tyynyn käsiinsä sulkien sen halaukseensa. Professorin katse seurasi tarkkaavaisena oppilaan tekemisiä heilauttaessaan sauvaa kaatamaan kahteen koristeelliseen posliinimukiin lämmintä marjateetä.
”Maistuisiko kupillinen teetä neiti Chopre?” Fantini esitti kysymyksen oppilaalle, joka nyökkäsi pienesti. Sauvan heilautuksella nainen lennätti posliinimukin alusineen tytölle. Agatha otti teen vastaan kiittäen pienesti.
”Haluaisin jutella siitä, mitä tapahtui palatessasi kouluun. Miltä se tuntui?” Fantini esitti johdattelevia kysymyksiä. Hän ei halunnut suoraan kysyä tytön väleistä herra Kieferiin ja nostaa esille muistoja pahoinpitelystä. Tytön katse liikahti teestä professorin puoleen mietteliään oloisena.

Agathan katse kohosi mietteliäänä professori Fantiniin kuullessaan esitytetyn kysymyksen - mitä tapahtui ja miltä tuntui, kun hän palasi kouluun. Agatha kohautti olkiaan pienesti sinisiin silmiin siirtyen pelko – pelko syttyvästä sodasta ja kuolemasta.
”E-ei kai sota syty kentaurien välille? He tulivat… toivat … pään kun olimme lopettelemassa kielletyn metsän kunnostusta ja julistivat itsensä vihollisiksemme…”, Agatha soperteli sanoja suustaan. Eilen hänellä ei ollut mahdollisuutta antaa pelolleen valtaa, nuoremmat oppilaat olivat tarvinneet häntä. Tyttö puristi tyynyä tiukemmin itseään vasten antaen muutaman kyyneleen valua poskilleen. Professorin katse oli rauhoittava ja ymmärtäväinen. Nainen huokaisi raskaasti.
”Niin, tällä hetkellä olemme vaikean tilanteen äärellä. On ikävää, että välit kentaurien kanssa ovat menneet ja että jouduit muiden oppilaiden kanssa todistamaan sodanjulistusta. Olemme kuitenkin varautuneet tilanteeseen ja teemme toimia, jotta tilanne raukeaisi molempien osapuolten hyväksi. Ei ole syytä pelätä”, naisen sanat kuulostivat lohdullisilta ja tuntuivat olevan juuri ne, jotka Agatha halusi kuulla. Tytön kehon jännitys laantui sanojen myötä rentoutuen hiljalleen. Agatha nyökkäsi pienesti, hän ei kaipaisi sotaa opiskeluvuosiensa aikana, hän halusi vain olla.
”Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa”, Agatha sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, joka oli syntynyt hänen ja professorin välille. Agatha halusi ajatella iloisia asioita ja siirtää keskustelun iloisiin asioihin. Tyttö ei jaksanut jauhaa ikävistä asioista, niitä hän oli ajatellut riittämiin eikä niissä vellominen auttanut häntä voimaan yhtään sen paremmin. Agatha halaili edelleen tyynyä, hänen poskilleen oli valunut kyyneliä mutta keho oli rentoutuneempi, hän koki olevansa avoimempi kuin edellisellä kerralla kansliassa – ehkä tämä ei olisi niin paha keskustelu.

Fantini katseli ruskein silmin rauhallisena istuvaa tyttöä. Naisesta oli ihanaa nähdä kaiken kokeman jälkeen neiti Chopre positiivisella mielellä ja hänen pystyvän ajattelemaan positiivisesti. Asia sai Fantinin kasvoille kohoamaan pienen hymynpoikasen, vaikka hän tiesi, että hänen tulisi vielä kertaalleen palauttaa neiti Chopre ikäviin muistoihin. Nainen nosti koristeellisen posliinimukin huulilleen siemaillen hieman viilentynyttä marjateetä kaikessa rauhassa. Nainen toivoi ja uskoi, että neiti Chopre olisi riittävän viisas pitämään saamansa tiedon itsellään eikä aiheuttaisi muissa oppilaissa paheksuntaa herra Kieferiä kohtaan.
”Neiti Chopre, te varmasti tiedätte, miksi kutsuin teidät tänne. Asiani ei koske kielletyn metsän tapahtumia vaan lukusalissa tapahtunutta pahoinpitelyä, jonka kohteeksi jouduitte”, Fantini aloitti laskettuaan teekuppinsa lasiselle pöydälle pannun viereen. Hän ei voinut olla huomaamatta oppilaan kehon jännittymistä ja silmissä liikahtanutta pelkoa, joka tuntui jäävän asumaan sinisen sävyisiin silmiin. Oppilaan posket kimmelsivät niille valuneiden kyynelten vuoksi. Fantinin kasvot täyttivät huoli, sillä arvet vaikuttivat syviltä. Hän saattoi vain toivoa, että tuleva tieto helpottaisi oppilaan elämää.
”Meillä on epäilty sinun muistojesi pohjalta. Hän ei ole tunnustanut suoraan, mutta useammat merkit viittaavat hänen olevan syyllinen. Millaiset välit sinulla on herra Eaton Kieferiin?” Michelina risti kätensä syliinsä nostaen leukaansa hivenen ylöspäin tarkkaillakseen oppilaan reaktiota.

Jokin liikahti Agathan sisällä – pahoinpitely, lukusali. Liian monta asiaa herätti hänessä ikäviä, liian tuoreita muistoja mieleen. Tyttö nosti kantapäät sohvan reunaa vasten ja kietoi kädet jalkojen ympärille jättäen pehmeän tyynyn yläkehonsa ja koukkuun vedettyjen jalkojen väliin. Agathan silmissä vilisivät läpi käyty muisto – ne sanattomat, häntä satuttaneet loitsun paikassa, jossa hän oli uskonut ja luullut olevansa turvassa. Pelokkaat,surulliset silmät tuijottivat niin rauhallisiin ja tyyniin professorin ruskeisiin silmiin.
”Eaton…”, Agatha mumisi nimen ensimmäisenä huuliltaan etsiessään sanoja kuvaamaan heidän välejään.
”Hän… hän ei ole pitänyt minusta sen jälkeen, kun sai Oliverilta räyhääjän… Kun koin, että Eaton oli ahdistellut minua… En ole hänen kanssaan väleissä, tuntuu että hän käyttää muita vain hyväkseen…”, sanat tulivat tytön huulilta hiljaisena muminana hänen joutuessa hakemaan oikeita sanoja totuuden kertomiseksi. Agathan katse kävi hetken aikaa koskemattomaan teehensä, kunnes katse nousi kysyvänä professorin puoleen.

"Erin kertoi... että Eaton oli kiusannut Eriniä sisäpihalla... Erin oli pyytänyt apua varjelumin kanssa ja Eaton oli käyttänyt kielilukkoa ja vangitsousta Eriniin", Agatha soperteli hiljaisella äänellä. Fantini kohotti pientä kulmaa - jos herra Kiefer oli kykeneväinen kesken harjoittelun toimimaan vastaavalla tavalla ja hyökkäämään toisen kimppuun, se vain vahvisti professorin epäilyä herra Kieferin syyllisyydestä. Todisteita oli jo enemmän kuin tarpeaksi todistamaan herra Kieferin syyllisyyden neiti Chopren pahoinpitelyyn. Nainen nyökkäsi rauhallisesti kuulemalleen.
"Tuo on kieltämättä huolestuttavaa. Haluatko, että puhun heidän kanssaan asiasta?" Michelina esitti kysymyksen saaden hyvin nopeasti vastaukseksi pään pudistuksen.

”O-oliko… tekikö sen… Eaton”, hento kysymys karkasi hänen huuliltaan odottavana, pelokkaana mutta yhtä aikaa toiveikkaana siitä, että tekijä olisi saatu kiinni ja hän saisi rauhan – hänen ei tarvitsisi pelätä jokaista vastaantulijaa. Siniset silmät katsoivat odottavana professoria, toivoen ja peläten hänen vahvistavan epäilyn, joka hänen sisällään oli herännyt.
”Kyllä. Epäilemme hyvin vahvasti herra Kieferin olevan syyllinen. Hän ei ole myöntänyt mutta ei ole myöskään kiistänyt asiaa. Herra Kiefer on saanut väliaikaisen erotuksen osasyynä sinuun kohdistunut pahoinpitely”, huomaamatta Agathan kasvoille valui kyyneleitä – ei vain surusta tai pelosta vaan myös helpotuksesta professorin sanojen myötä. Tekijä oli saatu kiinni ja asetettu vastuuseen. Agatha ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Eaton olisi kyennyt siihen.
”Selvästi hänen motiivinaan oli mainitsemasi räyhääjä ja se aiheutti hänelle halun kostaa sinulle. Mikä on tietenkin hyvin harmillista, että näin on päässyt käymään koulumme tiloissa. Toivon tiedon siitä, että tekijä on tiedossamme tuovan edes hieman mielenrauhaa, vaikka tehtyä emme saa tekemättömäksi”, professori Fantini totesi. Agatha nyökkäsi pienesti, professori tuskin voisi ymmärtää kuinka helpottavaa oli, kun ei tarvinnut jokaista vastaantulijaa pelätä – vain yhtä oppilasta.
”Kiitos… Se merkitsee jo paljon”, Agatha soperteli hiljaisena.
”Minulla ei ole muuta asiaa sinulla, ellet sinä halua puhua jostakin, neiti Chopre”, sanat kantautuivat nuoren tytön korviin mutta Agatha pudisti päätään, tähän hätään hän ei halunnut muuta kuin kertoa asiasta eteenpäin Oliverille.
”Hyvä on. Mukavaa illanjatkoa neiti Chopre, yritä olla miettimättä asiaa liiakseen”, Agatha suoristautui seisomaan jättäen koskemattoman teekuppinsa sohvalle astellessaan mietteissään ulos kansliasta, jonka oven hän sulki hiljakseen perässään. Helpotus Agathan sisällä oli suuri, kun tekijä oli saatu kiinni ja vastuuseen, se tunne oli sanoin kuvaamaton, aivan kuin suuri möykky olisi liikahtanut hänen rinnastaan ja antanut hänelle vihdoin tilaa hengittää vapaammin. Agatha antoi kyyneleiden valua kasvoilleen helpotuksesta johtuen, jokainen vastaantulija ei ollut enää epäilty. Tyttö kietoi kädet ympärilleen astellessaan tupaansa itkuisena ja voipuneena. Ikävät muistot pyörivät hänen mielessään kirkkaina aivan kuin kaikki olisi tapahtunut vasta äskettäin – aivan kuin hän olisi vasta astunut ulos lukusalista pahoinpitelyn jälkeen. Sekaisessa olotilassa Agatha lyyhistyi sänkyynsä nyyhkyttäen hiljaa johtuen esiin nousseista ikävistä muistoista ja helpotuksesta.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:21 pm

Agatha Chopre
- Syyte -

Agatha makoili tupansa makuusalissa omalla sängyllään. Hän oli levittänyt eteensä muutaman kirjeen, joita hän oli saanut niin Oliverilta kuin isoveljeltään Faronilta. Kirjeet käsittelivät lähinnä vain yhtä asiaa eikä Agatha olisi jaksanut enää ajatella häneen kohdistunutta pahoinpitelyä. Mutta se oli totta, että hänen oli mietittävä, haluaisiko hän nostaa syytteen. Jos hän tekisi sen, hän joutuisi vielä kertaalleen käymään asiat läpi. Asiat etenisivät ministeriöön asti mutta vaikka hän nostaisi syytteen, hän ei välttämättä voittaisi sitä eikä tekijä joutuisi vastuuseen. Eikä hän halunnut nöyryyttää itseään julkisesti ja sitä hän tekisi, jos syyte hylättäisiin tai ei tuottaisi toivottua lopputulosta – mutta mitä hän edes halusi saada syytteellä aikaan. Saisiko syytteellä edes mitään aikaan vai olisiko se vain tyhjä kirje eteenpäin, turha oljenkorsi? Agathaa pelotti ajatus siitä, että tapauksesta tulisi isompi tai jos se kaatuisi jo lähetettyyn kirjeeseen. Agatha huokaisi pienesti ajatusten vilisten hänen päänsä sisällä.

Jos Agatha nostaisi syytteen, hän ei nostaisi sitä kostaakseen sen, mitä hän oli joutunut kokemaan. Ja vaikka hän jättäisi syytteen nostamatta, hän ei kostaisi tekijälle – hän unohtaisi asian ja painaisi sen villaisella. Hän jättäisi itselleen vain arvet, jotka saisivat umpeutua ajan kanssa. Mutta se, että kostaisiko joku muu hänen puolestaan, siitä hän ei voisi mennä takuuseen. Ja jos joku tekisi niin, hän joutuisi vastuuseen – häntä syytettäisiin asiasta ensimmäisenä. Agatha tiesi koston aiheuttavan uuden koston, joka kohdistuisi häneen itseensä, jolloin syntyisi loputon oravanpyörä – kostoja koston perään vain sen takia, että hänet oli pahoinpidelty kerran. Sen takia, että Agatha oli kokenut joutuneensa ahdistelun kohteeksi ja sen takia, että hän oli rakastunut palavasti Oliveriin ja halunnut mieheltä suojelua. Agathan mielen täytti kauhukuva – jos hän ei olisi koskaan tavannut Oliveria, jos he eivät olisi koskaan rakastuneet toisiinsa… Olisiko mitään ikävää koskaan tapahtunut? Olisiko hänestä koskaan lähtenyt juoruja liikkeelle, olisiko hän koskaan pelännyt kuolevansa ja olisiko hän koskaan joutunut pahoinpideltäväksi. Mutta samalla olisiko mitään ihanaa tapahtunut – olisiko hän edes hitusen alkanut luottamaan itseensä, olisiko hän saanut jonkun kertomaan, mikä oli oikein ja mikä väärin ja sitä, kuinka täydellinen hän oli. Olisiko hän koskaan saanut löytää onnea?

Agathan kasvoja koristivat jälleen kimaltelevat kyyneleet. Kyyneleet valuivat poskia pitkin tyynylle, jossa kirjeet lepäsivät. Agatha työnsi pergamentit sivuun painaakseen päänsä tyynyä vasten hiljaiseen nyyhkytykseen. Kaikki ikävä oli tapahtunut hänelle aivan liian nopeasti ja lyhyen ajan sisällä. Kaikki tuntui vain kasaantuvan – eikä hän tarkoittanut vain sitä, mitä Eaton oli tehnyt, ei välien menemistä Titoon vaan välien menemistä lopullisesti isäänsä. Agatha oli tavannut ensimmäistä kertaa isänsä palatessaan hermolomaltaan eikä tapaaminen ollut mennyt hyvin. Hän oli saanut tietää isästään asioita, joita ei olisi halunnut tietää ja syy, miksi isä oli lähtenyt… Agatha ei ollut edes harkinnut antavansa miehelle mahdollisuutta selittää, sillä asiat, joita hän kuuli, eivät olleet tytölle mieluisia. Ja ehkä asiaan vaikutti myös se, että hän oli ollut peloissaan ja tunteet olivat jo valmiiksi sekaisin pahoinpitelyn vuoksi.  Agatha pyöritteli päätään ajatuksien seasta, hänellä ei ollut enää isää eikä tulisi olemaan isää, hän aikoi kieltää isänsä olemassaolon kokonaan. Hän oli oppinut elämään ilman isää, olihan hän koko elämänsä elänyt ilman isää. Mutta miksi juuri nyt hän tuli kuvioihin – miksi mies halusi nyt olla hänelle isä? Agatha jatkoi päänsä pyörittelyä tyynyä vasten, hän ei halunnut ajatella sitä miestä, hän halusi edelleen kiistää miehen olemassaolon eikä enää koskaan tavata häntä. Ja samaa mieltä oli myös hänen isoveljensä Faron, jolle hän oli kirjoittanut tapaamisesta omien ajatuksien selvittämisestä ja siitä, oliko hän tehnyt oikein katkaistakseen välit. Agathaa pelotti, hän pelkäsi tapaavansa miehen vielä uudelleen eikä hän halunnut sen päivän koittavan. Samalla Agatha tiesi vielä jonain päivänä joutuvansa kertomaan Oliverille asiasta eikä hän tiennyt miten.

Mutta Faron tiesi kaiken tapaamisesta ja kaikki koululla tapahtuneet asiat. Tytön isoveli oli auttanut häntä jossakin määrin ymmärtämään isänsä valinnat ja Faron oli selkeyttänyt tytön omia ajatuksia syytteen suhteen. Syytettä hänen oli pitänytkin ajatella ja siitä syntyviä seuraamuksia eikä muita huolenaiheita, ei tänään. Aivan kuten Oscar oli selkeyttänyt hänen ajatuksiaan sanoillaan – mitä hän halusi saada aikaan. Agatha halusi saada Eatonin vastuuseen teoistaan. Olihan koulu erottanut pojan väliaikaisesti, mutta riittikö se? Oliver ja Erin olivat sitä mieltä, että syyte olisi ainoa oikea ratkaisu ja hetken myös Agatha oli ollut sitä mieltä. Oscarin sekä Faronin johdattelevat kysymykset syytteeseen liittyen, olivat saaneet hänet ajattelemaan asiaa laajemmin. Tekisikö syytteen nostaminen tytölle itselleen hyvää – tekisikö hänelle hyvää repiä syvät haavat auki. Ei, se ei tekisi hänelle hyvää. Mitä vähemmän hänen tarvitsi ajatella lukusalin tapahtumia ja pahoinpitelyä, sen paremmin hän tunsi voivansa. Mutta samalla hän halusi oikeutta itselleen. Syytteen nostaminen ei antaisi Agathalle itselleen aikaa parantua ja hän pelkäsi Eatonin tai tämän perheen reaktiota asiaan. Eaton oli häikäilemätön ja tuntui tekevän mitä vain oman etunsa vuoksi, joten miksi muu Kieferin perhe ei olisi samanlainen? Hän ei halunnut koko sukua kimppuunsa tai oman perheensä kimppuun…

Faron oli luvannut tukea pikkusiskoaan, mitä ikinä Agatha päättäisikään asian suhteen. Jos asia etenisi ministeriöön, jos ministeriö ottaisi asian käsittelyyn, se tarkoittaisi pitkää ja vaikeaa prosessia asian etenemisen suhteen. Oliverin sanojen muakan ministeriö ottaisi hänen muistonsa ja Eatonin muistot sekä monet muut osapuolet joutuisivat varmasti myös kuultavaksi vain hänen takiaan. Agatha ei tiennyt, halusiko hän aiheuttaa ison sotkun monelle eri taholle vai riittäisikö hänelle koulun asettama rangaistus. Ja mitä Agatha edes toivoisi ministeriön tekevän asialle, mitä hän halusi tai toivoi Eatonille tapahtuvan?  Agatha halusi Eatonin ottavan vastuuta teostaan ja myöntävänsä tekonsa, joka ei varmasti olisi helppoa pojalta. Asiassa oli monia hyviä ja huonoja puolia syytteen suhteen ja pelissä tuntui olevan paljon. Olihan Agathalla Oliverin ja Faronin tuki ja suojelu, hän ei olisi asian kanssa yksin mutta asia pelotti häntä enemmän kuin hän kehtasi edes myöntää. Pystyisikö hän edes syyttämään Eatonia, pystyisikö hän puhumaan kaikkien edessä tai luovuttamaan kipeitä muistojaan? Jos hän ei pystyisi siihen, olisi syytteen nostaminen yhtä tyhjän kanssa ja Eaton saisi yhden syyn tehdä hänestä naurunalainen. Suurin kysymys Agathan päässä oli tällä hetkellä – pystysikö hän, olisiko hän valmis?

Tyttö poimi lattialle pudotetut kirjeet silmäillen ne läpi uudemman kerran – kirjeestä toiseen oli asiaa syytteistä ja kuinka hänen tulisi toimia syytteen nostamisen suhteen. Faronilta saapuneissa kirjeissä sivuutettiin myös heidän isäänsä, mutta Agatha ei aikonut antaa miehelle enää aikaa ajatuksissaan. Agatha pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan suoristautuessaan istumaan sänkynsä reunalle. Hän oli kerännyt kirjeet pinoon syliinsä nostaessaan kirjoituspöydältä puhtaan pergamentin eteensä. Agatha kastoi sulkakynän kärjen musteeseen ja siirsi musteeseen kastetun kärjen pergamentille aloittaen luonnostella sanoja pergamentille voidakseen lähettää vastauskirjeen asiaan liittyen niin Oliverille kuin Faronille. Hän halusi pitää molemmat itselleen tärkeät miehet tietoisina tapahtumista ja päätöksistä, joihin hän oli päätynyt. Kirjeet olivat hyvin samankaltaiset sisällöltään, vaikka asiat oli ilmaistu eri sanoin ja kerrottu myös itse päätöksen ulkopuolelta tapahtumia. Agatha taitteli pergamentit musteet kuivuttuaan kirjekuoriin, jotka olivat nimellä varustettuja. Ensimmäisessä kuoressa luki Oliver Ackerhogan ja toisessa luki Faron Chopre.

Agatha laski kaksi sinetöityä kirjekuorta yöpöydälle. Tytön hento käsi tärisi, hän tekisi suuren päätöksen nostaessaan kolmannen tyhjän pergamentin eteensä. Hetken aikaa Agatha vain hengitteli rauhoittaakseen itsensä. Tyttö puristi sulkakynää kädessään pyyhkiessään vasemman käden kämmenselällä kyyneleet poskilta, hän ei halunnut sotkea pergamenttia kyyneliin saati musteeseen. Varovasti hänen kätensä rupesi kirjoittamaan musteella sanoja liiankin tärkeältä tuntuvalle pergamentille. Kirje ei ollut pitkä mutta sisältö sitäkin oleellisempi. Agatha laski sulkakynän mustepurkin vierelle pöydälle silmäillessään kirjeen sisältöä. Musteen kuivuttua Agatha taittoi kirjeen kuoreen, johan hän oli kirjoittanut kaunokirjoituksella Taikaministeriö. Tytön vaalea lehtopöllö oli odottanut makuusalissa uutta kirjettä toimitettavaksi ja pöllö tuijotteli pöydälle asetettuja kirjeitä.
”Saat tehdä pitkän reitin tällä kertaa”, Agatha hymähti ojentaessaan kirjeet pöllölle, joka lennähti makuusalin avoimesta ikkunasta kesäiltaan. Tytön katse seurasi pöllön lentoa yhä kauemmas hänestä kirjeiden kanssa. Tytön kasvoille valui kyyneliä. Vaikka häntä pelotti asia, hän oli omalla tavalla helpottunut, että oli kyennyt tekemään ison päätöksen ja viemään asiaa eteenpäin. Enää Agatha ei voisi perääntyä, hän oli tehnyt päätöksensä ja hänen tulisi seisoa sen takana.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:22 pm

Ihan alkuun kiitos Ollille, joka mahdollisti tän canonin kirjoituksen antamalla luvan käyttää hahmoaan canonissa.

---
Scarlett Snider
- Kiellettyjen kirjojen osasto -

Scarlett oli pari viikkoa sitten oppinut ensimmäisen sanattomansa, josta innostuneena hän oli viettänyt lukuisia päiviä tarvehuoneella harjoittelemassa loitsuja ja etenkin niiden sanattomia muotoja. Eihän yksi sanaton loitsu paljoa ollut eikä se aina onnistunut mutta tytön kuolematon halu ja nälkä olla muita parempi ja suurempi suorastaan pakotti hänet harjoittelemaan päivästä toiseen. Tyttö ei aikonut lopettaa, ennen kuin olisi oppinut kaiken täydellisesti ja saavuttanut tavoitteensa. Olihan jatkuva harjoittelut vaatinut tytöltä veronsa, kun hän oli ajanut itseään äärirajoille. Hän oli väsynyt ja hiestä märkä iltaisin, kun hän poistui tarvehuoneelta. Asia ei kuitenkaan tuntunut haittaavan Pusukupuhin oppilasta. Hän oli intoa täynnä, iloinen oma itsensä eikä hän valehdellut, kun kertoi harjoitelleen koko illan.

Yhteen asiaan energia tuntui riittävän harjoittelun ohella ja se oli kirjaston läpikäyminen, jossa hän oli viettänyt aivan liian monta päivää. Ja jos häneltä, kirjojen vihaajalta ja niitä täysin turhina pitävältä henkilöltä, oli kysytty mitä hän teki kirjastosta, oli tyttö vain virnuillut. Scarlett oli selittänyt pitkän kaavan kautta kaiken sarjakuvista ja supersankareista täynnä sitä lapsen intoa ja viattomuutta. Hän oli käynyt jok’ikisen kirjavälikön läpi, jok’ikisen kirjahyllyn ja jokaisen kirjan läpi, jonka oli onnistunut löytämään kirjastosta. Mutta turhaan, kirjoissa ei ollut tietoa, joita hän etsi. Omien etsintöjen lomassa Scarlett oli huomannut jotakin muuta – kirjastonjohtaja, hänen tuntemanaan viisas mies, oli ajoittain hävinnyt kirjastosta ilmestyen takaisin myöhemmin eikä mies ollut mennyt pääovesta ulos.

Scarlett istui neljättä iltaa putkeen kirjastossa näkymättömyysviittansa alla. Viitan alta kaikki oli sumeannäköistä ja utuista aivan kuin hän olisi uinut syvällä meressä, jota hän vihasi enemmän kuin muuta. Vesi oli kylmää, kosteaa ja märkää eikä se ollut kissoja eikä näin ollen myöskään häntä varten. Scarlett oli pienestä pitäen vältellyt uimista mutta ne muutamat kerrat, kun hän oli painautunut pinnan alle, oli kaikki näyttänyt utuiselta. Aivan kuten hänen ikioman taikaviittansa alta. Scarlettin ruskeiden silmien katse oli suuntautunut aitiossaan istuvaan tummapukuiseen mieheen, viisaaseen mieheen. Kirjastonjohtaja Monday nousi paikaltaan aitiosta kuten joka ilta tähän mennessä ja asteli suljettujen porttien luokse. Scarlettin katse tiukentui miehen kulkiessa suljetuille oville, avatessa ne ja sulkiessa perässään astuessa jonnekin selvästi oppilailta kielletylle alueella.

Se, mikä oli kiellettyä oppilailta, tuntui vain vetävän Scarlettia puoleensa. Katse oli lukkiutunut kielletylle alueelle aivan kuin tästä olisi tullut ikävä tapa väijyä toisen menoja. Scarlettin katse liikahti jokaisen kopsahduksen myötä sivummalle varmistaakseen, ettei sijainnillaan ollut kenenkään tiellä eiväthän muut nähneet häntä. Tyttö viihdytti itseään hyvin pitkältä tuntuvan ajan omissa ajatuksissaan, kunnes kielletyn osaston portit aukesivat kirjastonjohtajan astuessa rennon oloisena ulos. Scarlettin katse liikahti kellon puoleen nyökätessä hyväksyvästi ajankululle. Jokainen ilta viisas mies oli käyttänyt osastolla aikaa puoli tuntia, mikä tarkoitti, että hänellä olisi seuraavana iltana juuri sen verran aikaa eikä virheisiin olisi varaa. Vähin äänin tyttö hipsi näkymättömyysviitan alla pois kirjastosta.

Scarlett istui samana iltana tarvehuoneella oratuomesta tehty taikasauva kädessään. Scarlettin edessä pölyisellä lattialla oli tarvehuoneesta löytynyt räsyinen pehmokoira edessään. Pehmokoira oli parhaat päivänsä jo nähnyt, sen ennen niin pehmeä turkki oli karhea ja pumpulit työntyivät saumoista ulos. Pehmokoiran toinen silmä oli pudonnut jonnekin jättäen tilalle vain langanpätkän roikkumaan, joita tuntui roikkuvan ympäri kärsinyttä otusta. Pehmokoiran ulkomuoto ei häirinnyt tyttöä itseään, vaikka häntä hirvitti ajatus, että hänen edessään olisi pian kaki rähjäistä lelua. Scarlett napautti sauvaansa itsevarmana yrittäen sanattomana saada otuksen kaksoistumaan, hän osasi loitsun sanallisena mutta ilman sanoja hän oli onnistunut siinä vain kerran. Eikä Scarlettilla ollut aikaa odottaa, hän ei jaksanut odottaa enempää. Tyttö oli päättänyt, että hän ei poistuisi tarvehuoneelta ennen kuin hän onnistuisi tekemään pehmo-otuksesta kopion useamman kerran, sillä kopiointi oli tärkeä osa hänen suunnitelmaansa eikä hän aikonut jäädä kiinni. Kului tunteja Scarlettin vain loitsiessa päättäväisenä ja väsyneenä. Mitä enemmän hän loitsi, sitä enemmän se kulutti nelosluokkalaisen loputtomalta tuntuvaa energiaa. Scarlettin kasvoilla oli hikikarpaloita ja hänen päässään huippasi. Tyttö lyyhistyi kymmenten pehmokoirien sekaan väsyneenä, uupuneena loputtomasta harjoittelusta, joka oli tuottanut toivotun tuloksen.

Kirjaston ovet aukenivat Scarlettin sumuisessa näkökentässä. Hän asteli viime yön harjoittelusta huolimatta levänneenä, olihan tyttö nukkunut koko päivän iljettävien pehmokoirien seassa. Tyttö puristi kädessään taikasauvaansa kulkiessaan määrätietoisesti kohden kirjaston päätyä, jossa myös kirjastonjohtaja istui omassa aitiossaan jalat nostettuna pöydälle. Kaikki tuntui sujuvan suunnitelmien mukaan, hän oli ajallaan paikalla ja toiminut ääneti, ettei jäisi kiinni. Suurin ja vaikein osuus alkaisi, kun hän astuisi Mondayn perässä kiellettyjen kirjojen osastolle, jossa hänellä oli rajallinen aika löytää etsimänsä. Scarlettia ei kuitenkaan pelottanut tai jännittänyt asia, hän oli enemmänkin innoissaan ja tytön teki mieli kailottaa kaikille, mitä hän suunnitteli ja mitä hän aikoi mutta se pilaisi kaiken. Hän jäisi kiinni.

Monday nousi lopulta ylös aitiostaan, avasi aitionsa oven ja miehen rennot askeleet suuntasivat Scarlettin himoitsemalle kielletylle alueelle. Tyttö liikahti miehen perään. Hänen tuli pysyä hyvin lähellä viisasta miestä, jotta ehtisi livahtaa sisälle mutta ei liian lähellä, ettei jäisi kiinni. Mondayn avatessa oven ja astuessa itse sisälle, luikahti tyttö perässä ovien toiselle puolelle – kiellettyjen kirjojen osastolle. Scarlett kuuli oven sulkeutuessa takanaan sivusilmällä nähden Mondayn lähtevän kierrokselleen. Scarlett oli haltioitunut näkemästään vaikkei hän kirjoista välittänytkään. Kaikki kirjat olivat kiellettyjä oppilailta ja varmasti vaarallisia. Scarlett ei ollut kuvitellut voivansa innostua kirjoista näin paljon, mutta jokainen kirja tuntui hohkavan negatiivisyyttä ja salaisuuksiaan. Kirjat suorastaan huusivat ja kutsuivat Scarlettia puoleensa ja niiden kutsumus pakotti Scarlettin liikkumaan. Hän oli tuhlannut aikaa jo liiaksi tuijotellessaan paikoillaan hyllyvälejä.

Jossakin kaukana kuuluivat leppoisat askellukset, joita Scarlett oli kuunnellut kirjastossa muutaman viikon ajan tunnistaen ne vaikka unissaan. Scarlettin katse ei etsinyt askeleiden lähdettä tällä hetkellä vaan ruskeat silmät kävivät tiuhaan tahtiin läpi kirjojen selkämystä. Vaikka kirjat olivat utuisia viitan ansiosta, ei tyttö uskaltanut riisua suojaustaan. Viisas mies voisi hetkenä minä hyvänä saapua samalle hyllyvälille hänen kanssaan eikä hän pystyisi selittämään itseään siitä tilanteesta pois. Scarlett liikkui ripeästi välillä vilkaisten ranteeseen löytämäänsä kelloa pysyäkseen perillä ajankulusta ja siitä, joko hänen pitäisi juosta pois. Scarlett nappasi lopulta käsiinsä tummanruskean, nahkakantisen ja kärsineen näköisen kirjan. Kanteen oli kirjailtu hyvin yksinkertaisin kirjaimin Taioista kaikista katalimmat.  Scarlett piti kirjaa hetken aikaa vasemmassa kädessään ulkopuolisten silmiin näyttäen kirjan leijuvan ilmassa vaan ketään ei ollut näkemässä. Kirja laskeutui hitaasti kylmää kivilattiaa vasten. Kirjan levätessä lattialla, kohdisti tyttö sauvansa osoituksen kirjaa vasten tuijottaen tiiviisti opusta ja ajatellen sen monistumista kopiointikoneen toiminnan tavoin. Scarlett heilautti sauvaansa kirjoja ollen maassa nyt kaksin kappalein. Tyttö nosti alkuperäisen kirjan vähin äänin hyllyyn ja heilautti sauvaansa tottuneena kirjan toista kappaletta kohden kirjan kutistuen hänen silmiensä edessä taskukokoiseksi. Taskukokoinen kirja päätyi nopeasti näkymättömyysviitan alle Scarlettin housujen taskuun tytön jatkaessa kulkuaan käytävillä.

Scarlettin askeleet kulkivat hämärillä käytävillä eikä asiaa helpottanut sumea näkyvyys näkymättömyysviitan alta mutta tyttö ei voinut riskeerata kaikkea näkymän parantumiseksi. Scarlett tiesi tottuvansa ajan myötä sumeaan näkymään, hänen tulisi vain enemmän käyttää viittaa. Tytön katse kulki kirjariveissä etsiessään jotakin, joka vetäisi häntä puoleensa, kuten ensimmäinen kirja oli tehnyt. Tuntui, kuin pimeä voima vetäisi häntä puoleensa ja ohjaisi häntä oikeaan suuntaan. Scarlettin käsi kulki kirjojen selkämyksiä pitkin tunnustellen niitä mietteliään oloisena eikä miettiminen kuulunut tytön tapaan. Hetken kirjojen sivelyn jälkeen Scarlett nosti kirjan, jonka punaiseen kanteen oli kaiverrettu kuvioita. Kansi oli hyvin koristeellinen mutta kannessa ei lukenut mitään. Tyttö avasi kirjan ensimmäisen sivun saaden esiin lyhyen kirjoituksen Kiroukset ja niiden vastaloitsut. Tyttö hymähti, kirja ei kuulostanut pahaenteiseltä mutta kirouksista olisi varmasti hyötyä. Näkymätön tyttö laski kirjan lattiaa vasten heilauttaessaan sauvaansa kopioidakseen kirjan. Mitään ei tapahtunut. Scarlettin ilme tuimeni kuullessaan askeleiden lähestyvän. Jos kirja huomattaisiin lattialla, ei siitä seuraisi mitään hyvää. Hetken aikaa Scarlett seisoi kuuntelemassa rentoja askeleita, jotka kuuluivat Mondaylle ja askeleet lähestyivät kirjaväliä, jolla hän seisoi. Scarlettin katse kääntyi takaisin kivilattialla lepäävään kirjaan tytön toistaessa sauvan liike entistä päättäväisenä. Kirjoja lepäsi kaksi lattialla ja Scarlett toimi nopeasti. Hän nosti molemmat kirjat käsiinsä, sulloi toisen varomattomasti paikoilleen ja kutisti sanattomasti, hyvin tottuneesti kädessään olevan kopion vieden sen taskuunsa näkymättömyysviitan heilahtaessa liikkeen myötä.

Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä Monday oli saapunut Scarlettin näköpiiriin. Scarlett hengitti rauhallisesti tuntuen toimivan paineen alla entistä tehokkaammin. Monday suoristi hyllyssä kallellaan olevan mustakantisen, niin kauniin ja ihastuttavan opuksen vilkaistessaan ympärilleen ja katsoen hetken aikaa suoraan Scarlettiin. Tytön suklaanruskeiden silmien tuima katse porautui hetkeksi viisaan miehen katseeseen pelotta. Mondayn katse jatkoi kiertoa hämärässä ympäristössä ja ainoan valoin loi miehen sauvan kärjessä hohtava valopallo, joka liikkui etäämmälle Scarlettista Mondayn todettua hyllyvälin olevan tyhjä.

Mondayn hävittyä Scarlettin näköpiiristä, tyttö jatkoi matkaansa seuraavaa vastakkaiseen suuntaan tietäen kellon tikittävän. Hänen olisi pian poistuttava osastolta, jota hän rakasti jo lyhyen vierailun jälkeen hyvin paljon eikä olisi halunnut poistua sieltä. Kaikkien kiellettyjen opusten tuoksu ja se vaara kiinnijäämisestä olivat liian houkuttavia ja puoleensa vetäviä. Kaikki se tieto kirjojen sisältämästä voimasta, joka voisi olla hetkenä minä hyvänsä hänen. Hän saisi vielä kirjojen sisältämät voimat ja hänestä tulisi koko maailman mahtavin ja voimakkain eikä mikään olisi hänen tiellään. Ja hän tiesi sen, hänen voimiaan oli kehuttu itse professorien toimesta eikä mikään tuntunut paremmalta, kun saada tunnustusta siitä, mitä hän oli tai tulisi olemaan.

Scarlett poimi käsiinsä useamman kirjan vain palauttaakseen ne takaisin hyllyyn paikoilleen. Scarlettissa alkoi näkyä etsintöjen aiheuttama turhautuneisuus, hän tiesi mitä etsi, heti kun löytäisi etsimänsä. Mutta etsiminen tuntui turhalta itselleen vieraassa ympäristössä ajan vain kuluessa. Scarlett oli jo kääntymässä takaisin, palaamassa oven luokse odottamaan Mondayn paluuta kierrokseltaan, kunnes jokin veti tytön huomion puoleensa. Neljäsluokkalainen liikahti kirjaa kohden nostaen käsiinsä pikimustaan nahkaan sidotun kirjan. Kirja oli pölyinen mutta yllättävän hyvin säilyneen näköinen. Kannessa oli aavistus tummaa violettia samettia koristeellisina kiekuroina ja keskellä kantta valkoisella painettu Salaperäiset pimeyden voimat. Kirja tuntui huutavan Scarlettin nimeä ja hehkuvan negatiivista energiaa, mustaa magiaa. Tyttö laski kirjan epäröimättä lattialle heilauttaen sauvaa kopioidakseen löytämänsä aarteen. Mitään ei tapahtunut muutamalla yrittämällä. Tyttö kirosi mielessään, hän halusi kirjan itselleen mutta hän ei saanut sitä kopioitua. Eikä hän voisi lähteä ennen kuin saisi haluamansa kirjan. Aika vain uhkasi loppua ja tytön oli keksittävä jotakin ja pian.
”Kaksostus”, tyttö totesi hiljaisella kuiskaukselle saaden kirjan kopioitua. Hän pelkäsi Mondayn kuulleen kuiskauksen eihän Scarlettilla ollut tietoa, missä mies kulki tällä hetkellä. Kaksi hyvin pahaenteistä kirjaa lepäsi lattialla vieretysten tytön nostaessa alkuperäisen paikoilleen muiden kirjojen joukkoon. Hän nosti lattialla olevan kirjan käsiinsä kutistaen sen muiden kirjojen tavoin. Tyttö puristi kirjan nyrkkinsä sisään ja lähti kiitämään mahdollisimman äänettömin askelin kohden kiellettyjen kirjojen osaston ovea, sillä aikaa ei olisi hukattavaksi. Monday poistuisi pian ja hänen tuli poistua Mondayn mukana.

Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Monday avasi ovet ja Scarlett ei aikaillut. Hän syöksyi ulos kirjaston puolelle melkein koskettaen kirjastonjohtajaa ohittaessaan hänet. Lankkulattia narahti askelien myötä ja Scarlett pysähtyi paikoilleen tajutakseen narahduksen tulleen Mondayn askeleista, joille mies hymähti. Kiellettyjen kirjojen osaston oven lukko kääntyi loksahduksen myötä lukkoon eikä sinne olisi enää asiaa. Vähin äänin Scarlett lähti hipsimään pois kirjastosta, jonne hän ei palaisi enää. Hän oli saanut haluamansa aarteet, joista viimeisen hän sujautti housujen taskuun. Tyttö vilkaisi taakseen Mondayn puoleen, joka istuutui rentona ja huolettomana, mitään tietämättömänä aitioonsa. Monet saattoivat sanoa tyttöä sydämettömäksi, sillä hän oli käyttänyt neuvonantajaansa hyväkseen eikä tuntunut katuvan asiaa.

Vasta poistuttuaan kirjastosta ja päästyään nurkkaan, jonka tyttö tiesi myös olevansa tauluilta piilossa. Paikkaan, jota kutsuttiin muiden kuolleeksi kulmaksi, uskalsi Scarlett riisua näkymättömyysviittansa. Tyttö hengitti väsyneenä mutta innostuneena. Hän oli tehnyt jotakin kiellettyä ja vaarallista, joka oli nostanut hänen adrenaliinitasoaan ja Scarlett oli pitänyt siitä. Hän oli pitänyt siitä, kuinka vaaran tunne oli kihelmöinyt vatsan pohjalla. Kuinka hänen sydämensä oli lyönyt yhä kovempaa tuijottaessaan vaaraa silmiin. Ja se tieto sääntöjen rikkomisesta ja auktoriteetin uhmaamisesta oli kutkuttavaa ja jännittävää aivan kuin tyttö olisi elänyt keskellä jännityselokuvaa. Ajatus sai leikkimielisen virnistyksen kohoamaan hänen kasvoilleen. Tämä kaikki oli elokuvaa monin verroin parempi, sillä se oli totisinta totta.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:23 pm

Agatha Chopre & Michelina Fantini
- Kirje -

Michelina Fantini oli jo nukkumassa. Hän oli puhaltanut kynttilät sammuksiin ja kansliassa oli pimeää. Nainen makasi levollisena, niin hyvin rauhallisena suljettujen tummien violettien verhojen takana useiden tyynyjen keskellä. Fantini nukkui vasemmalla kyljellään oikea käsi leväten pehmoisen tyynyn päällä. Hengitys oli kevyttä ja rauhallista naisen nukkuessa levollista untaan. Huoneesta läheltä professoria kuului toinen tuhina, joka oli Fantinin hengitystä huomattavasti raskaampi, kun tumman karvan peittämä vesinokkaeläin, haisku Chrysos nukkui selällään yhden suuren tyynyn päällä. Chrysoksen pullea maha liikkui hänen hengityksensä tahdissa ja pienet käpälät lepäsivät pullean mahan päällä. Kansliasta kuului poksahdus ja iloista nopeatempoista hyräilyä.
”Neiti Fantinii!” iloinen huudahdus kuului hyräilyn seasta, joka herätti Fantinin kevyestä unestaan. Nainen raotti tummanruskeita silmiään noustessaan tyynyjen seasta varoen herättämättä Chrysosta. Nainen puki tummien pitsisten alusvaatteiden ylle silkkisen aamutakin, jonka siniset nyörit hän sitoi rusetille paljaiden jalkojen kuljettaessa häntä kohden kansliansa ovea. Kansliassa oven edessä seisoi räsyiseen ruskeaan kankaaseen pukeutunut kotitonttu, jonka suuret korvat sojottivat sivuille ja koukkunenä kohden hänen hyvin suuressa hymyssä olevia huulia. Kotitonttu piti kädessään kirjettä, jota se ojensi hyvin ylpeänä kohden uniltaan herättänyttä professoria.
”Tämä neiti Fantinille, hyvin kiireinen”, kotitonttu hymyili ylipirteän oloisena.
”Kiitos, voitte mennä”, professori loi pienen hymyn huulilleen ottaessaan kirjeen vastaan.
”Tehtävä suoritettu kiitos!” kotitonttu hihkaisi jatkaessaan iloista hyräilyä ja kadoten poksahduksen saattelemana kansliasta jatkamaan töitään keittiöön.

Fantini sytytti pöydällä olevan kynttilän istuutuessaan risti-istuntaan lattialla olevalle tyynylle nähdäkseen lukea kirjeen lyhyen sisällön.

Hyvä professori Fantini,
Agathat arvitsee apuanne. Tapasimme hänet portaikossa tyystin poissa tolaltaan, ja yrittäessämme auttaa, hän vaikutti olevan entistä enemmän vaikeassa tilanteessa, eikä edes tunnistanut meitä. Hän pääsi onneksi tupaansa turvallisesti. Hän ei ollut oma itsensä. Hän istui portaikossa Titon sekä Knoxin (vanhemman) kanssa, ennen tapahtunutta.
-Kohteliain terveisin;
Briallan Whitfield sekä July Jac

Nainen laski kirjeen pöydälle hieraisten ohimoaan mietteliään. Tilanne ei ollut helppo eikä häntä lohduttanut tieto, että kyse oli jälleen neiti Chopresta. Hän ei ollut ehtinyt jutella tupansa valvojaoppilaan kanssa sen jälkeen, kun herra Kiefer oli erotettu lopullisesti mutta erotuksen olisi luullut helpottaneen neiti Chopren oloa eikä päinvastoin. Michelina tiesi, että hänen tulisi mahdollisimman pian jutella neiti Chopren kanssa ja mikäli hän ei saisi neiti Chopresta mitään irti, tulisi hänen kääntyä herra McMongin ja neitien Knox, Whitfield sekä Jac puoleen. Kello oli jo paljon eikä hän tähän aikaan kehtaisi tai edes halunnut häiritä neiti Choprea, hän halusi antaa hetken aikaa ajatusten sulatteluun ja tunteiden käsittelyyn, oli mikä tahansa laukaissut pahan olon. Fantini puhalsi kynttilän sammuksiin, jätti kirjeen pöydälle astellessaan makuupaikkansa puoleen takaisin jatkaakseen uniaan.

Michelina Fantini kulki seuraavana aamuna ylväästi leuka hieman koholla ja selkä suorana kohden Korpinkynnen tupaa. Hän oli jättänyt yöllä saamansa kirjeen kansliansa pöydälle vakavoituneena kirjeen sävystä eikä hän voinut painaa asiaa villaisella, kun oppilaan hyvinvointi ja etenkin hänen tupansa oppilaan hyvinvointi oli vaakalaudalla. Nainen oli pukeutunut tuttuun tapaansa jättäen jalkansa paljaiksi tunteakseen viileän kivilattian jalkojensa alla. Kultaiset korut kilisivät nilkoissa ja ranteissa naisen rauhallisten, mutta hyvin vakavien askeleiden myötä. Hän hymyili vastaantuleville oppilaille tervehtien heitä mutta enempää aikaa hänellä ei ollut antaa heille. Ei tänään, ei nyt eikä etenkään, kun yli inkvisiittori Fiona Strain oli koulussa sillä yli-inkvisiittorin läsnä ollessa ei yksinkertaisesti voinut epäonnistua.

Agatha makasi sängyllään pienessä kippurassa. Tytön tyyny oli kastunut kyynelistä hänen halatessa peittoaan aivan kuin se olisi suojellut tyttöä kaikelta pahalta. Yöpöydällä oli kyynelien kastelema kirje, jonka Agatha oli saanut aamupalan aikana, vaikka ruoka ei ollut maistunutkaan hänelle. Tyttö oli nukkunut yön huonosti ja levottomasti tunnin pätkissä heräten pelkoon ja kauhuun näkemistään painajaisista, jotka toistivat samaa kaavaa. Agathan unissa oli yön aikana vieraillut niin Eaton kuin hänen isänsä piinaamassa häntä henkisesti ja fyysisesti. Agatha oli silminnähden väsynyt ja uupunut ja peloissaan hänen vain maatessa tuijottamassa kirjettä pöydällä. Hän oli kyllä lähettänyt hyvin sekavan vastauksen kirjeeseen, jonka valkoinen lehtopöllö oli ottanut mukaansa pitkälle reissulleen.
”Neiti Chopre”, taustalta kuului ääni, johon tyttö ei reagoinut. Agathan lasittuneiden sinisten silmien katse ei noussut yöpöydästään. Tytön keho tärisi pelosta ja alahuuli väpätti hiljaisen nyyhkytyksen myötä.

Michelina ymmärsi paremmin, mitä kirjeessä oli yritetty sanoa, kun hän näki neiti Chopren hyvin sulkeutuneessa ja poissaolevassa tilassa. Huoli valtasi tupaan vakavana saapuneen tuvanjohtajan olemuksen hänen asettuessa seisomaan vähän matkan päähän neiti Chopren sängystä kädet ristittynä selkänsä taakse. Ruskeat silmät tarkkailivat tyttöä ja hänen olemustansa eikä tyttö tuntunut reagoivan mihinkään.
”Neiti Chopre, olen professori Fantini, tuvanjohtajasi. Haluan auttaa ja ymmärtää sinua”, professori aloitti rauhallisesti ja koki parhaaksi esittäytyä oppilaalle, jos se rauhoittaisi tytön olotilaa. Syntyi pitkä odottava hiljaisuus, jona aikana ei tapahtunut muutosta. Neiti Chopre keskittyi vain hengittämiseen ja pitämään itsensä koossa Fantinin valvovien silmien alla. Pitkältä tuntuvan hiljaisuuden jälkeen tytön sinisten silmien katse kääntyi apua anoen professorin suuntaan naisen nyökätessä turvallinen, rohkaiseva hymy huulillaan. Vastaus, jonka nainen sai, oli päänpudistus. Neiti Chopre pudisti päätään varovasti.
”En voi auttaa sinua neiti Chopre, jos et puhu minulle. Olen huolissani hyvinvoinnistasi”, professori sanoi rauhallisena silmäillen oppilaan reaktiota. Neiti Chopre tuijotti mitäänsanomattomilla silmillä takaisin pudistaakseen päätään uudemman kerran.
”Sinä tiedät, mistä löydät minut, jos haluat jutella. Yritä levätä ja nukkua. Jos sinusta tuntuu siltä, voit ottaa taukoa opinnoistasi muutamaksi päiväksi”, Fantini sanoi kääntyessään jo kannoillaan poistuakseen tupansa makuusalista. Asiat tapahtuisivat oppilaan oman tahdon mukaisesti eikä heitä tulisi pakottaa puhumaan vasten tahtoaan.
”Ai niin. Haluaisin vaihtaa kanssasi muutaman sanan herra Kieferiin liittyen. Herra Kiefer on erotettu koulusta lopullisesti. Miltä se on tuntunut? Ei kai hän ole aiheuttanut enempää ongelmia erotuksensa jälkeen?” professorin askeleet olivat pysähtyneet ja hänen katseensa kääntyi olkansa ylitse kohden tupansa oppilasta. Agatha oli suoristautunut istumaan kyyneleet kasvoillaan ja silmät punoittivat. Tytön silmäaluset olivat tummuneet ja hiukset olivat sotkussa ja olemus oli hyvin nuutunut. Ilme ei ollut muuttunut pelokkaasta ja säikystä. Michelina sai vastaukseksi päänpudistuksen ja hänestä oli helpottaa kuulla, ettei herra Kiefer ollut aiheuttanut enempää ongelmia erotuksensa jälkeen. Se tarkoitti, että asiat alkaisivat hiljalleen korjaantumaan ja haavat paranemaan. Fantini loi ystävällisen hymyn kasvoilleen.
”Se on helpottavaa kuulla. Yritä levätä neiti Chopre”, sen sanottuaan hiljaiset, lähes äänettömät askeleet kantautuivat ulos tuvasta. Fantinilla olisi tiedossa pitkät päivät tulevien keskustelujen vuoksi, mutta hän aikoi ottaa selville, mikä oli saanut neiti Chopren pois tolaltaan. Fantini oli ollut oikeassa, kun hän oli ajatellut, ettei saisi oppilaasta mitään irti eikä tämä ollut ensimmäinen kerta mutta neiti Chopre puhuisi, kun olisi valmis. Hän itse pystyi edesauttamaan tilannetta puhumaan silminnäkijöiden kanssa.

Agatha painoi väsyneenä päänsä takaisin pehmeää tyynyä vasten. Hän nyyhkytti hiljaa kietoessaan peiton jälleen halaukseen saadakseen jotakin lohtua itselleen. Kaikki oli vain tapahtunut hetkessä. Agatha oli ollut valmis hyväksymään Titon ja tämän suhteen Eatoniin, kunnes pommi oli pudonnut. Tito oli koko ajan tiennyt ja salannut kaiken eikä ollut puuttunut asiaan. Ja Tito oli tuskin ainut, joka valehteli hänelle tai tulisi valehtelemaan. Ja Agatha sinisilmäisenä, hyväsydämisenä uskoi asiat, joita hänelle sanottiin – hän uskoi aina hyvään ja siihen, että ihmiset muuttuivat paremmaksi mutta turhaan. Kaikki vain pettivät hänet ja hänen luottamuksensa, käyttivät häntä hyväkseen päivästä toiseen. Agatha oli niin henkinen kuin fyysinen nyrkkeilysäkki kaikille tuntemilleen henkilöille ja he tulivat hänen uniinsa, tekivät unista painajaisia. Agatha pelkäsi sulkea silmänsä, vaikka häntä väsytti - hän ei halunnut palata painajaiseen, jossa hän oli huomion keskipisteenä, yksin. Painajaiseen, jossa hän oli valehtelija, manipuloija aivan kuten Eaton oli häntä kutsunut, hän oli sairas. Väsymys otti aikanaan vallan yönsä huonosti nukkuneesta tytöstä hänen vaipuessa levottomaan painajaiseen.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:23 pm

Scarlett Snider & Agatha Chopre
- Vaanija -

Scarlett oli viettänyt muutaman päivän tarvehuoneella. Hänen edessään lepäsi kaksi erilaista loitsukirjaa, joita tyttö oli selannut innostuneena etsiessään jotakin hyödyllistä, jolla hän voisi aiheuttaa kiusaa koulun muille oppilaille. Scarlett oli viettänyt ikuisuudelta tuntuvat ajat tarvehuoneen hiljaisuudessa kuuntelemassa kissansa mau’untaa ja herkuttelua kissanruoalla ja vedellä, jotta se jaksaisi koko päivän Scarlettin seurana. Sama kaava toistui parina peräkkäisenä päivänä Scarlettin lukiessa ja harjoitellessa erilaisia loitsuja ja herjoja, joita hän voisi käyttää omaksi edukseen. Hän etsi täydellistä loitsua, joka olisi riittävän huomaamaton, jolla hän voisi kiusata piirtäjätytön uutta suojelijaa, joka oli syrjäyttänyt Alecian vaikka Scarlettin piti olla se, joka suojelisi koulun oppilaita.

Harjoiteltuaan parin päivän ajan Scarlett oli valmis. Hänellä oli ensimmäinen kohde tiedossa, jonka hän halusi säikäyttää perinpohjaisesti helpottaakseen omaa elämäänsä. Scarlett oli heittänyt ylleen näkymättömyysviittansa, joka sai kaiken näyttämään sumealta ja utuiselta. Vaikka tyttö oli aktiivisesti käyttänyt viittaa ja totutellut sen käyttöön, tuntui aina yhtä oudolta katsoa sen läpi sumeaksi muuttunutta maisemaa. Puuskupuhin rasavilli oppilas norkoili näkymättömänä lähellä Korpinkynnen tupaa toivoen näkevänsä hänen uhrinsa, Agathan, astelevan tuvasta jonnekin riittävän syrjäiseen paikkaan Scarlett tunnistaisi kyllä Agathan, olihan hän painanut Brin piirroksesta korpinkynnen kasvot mieleensä. Vaikka Scarlett oli näkymätön viittansa alla, hän ei halunnut kenenkään saavan vihiä hänen aikeistaan. Pelko kiinnijäämisestä nosti Scarlettin kasvoille leikkisän virneen nostaen hänen adrenaliinitasoaan ja kiinnijäämisen tunne kutkutti vatsanpohjalla.

Agatha asteli pienesti hymyillen tuvastaan vaaleanpunainen olkalaukku olallaan. Siniset silmät kävivät viidennen kerroksen edustan tottuneesti läpi hänen askeleidensa suunnatessa portaikkoon johtavaa ovea kohden. Kerroksessa liikkui tottuneesti oppilaita, etenkin Korpinkynnen, jotka suuntasivat pitkän päivän jälkeen tupaansa iltapalan jälkeen. Agatha ei vielä aikonut suunnata iltapalalle vaan haukkaamaan raitista ilmaa pohjoistornin katolta läksyjä tehdessään. Kaikki oli tuntunut helpommalta, kun Agatha oli laittanut Erinin kanssa välit poikki eikä kukaan ollut häirinnyt häntä enää. Toisaalta se tuntui raskaalta pitää etäisyyttä entiseen parhaimpaan kaveriinsa mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Agatha astui neljänteen kerrokseen pohjoistorniin tietämättä siitä, että joku seurasi häntä kätköistä.  Entä se iltaportaikossa? Se oli ainut kerta, kun hän oli yrittänyt ottaa kontaktia entisiin ystäviinsä ja se oli päättynyt Oliverin lähettämään räyhääjään. Agatha ei ollut jäänyt kuuntelemaan sen aiheuttamaa jälkipyykkiä kadotessaan paikalta vähin äänin tupaansa. Agatha oli käynyt seuraavana aamuna kirjeenvaihtoa Oliverin kanssa eikä Erinin utelu nostanut entisen ystävänsä pisteitä. Mutta Oliver oli luvannut, ettei mitään pahaa tapahtuisi räyhääjän takia, jonka pahaa aavistamaton Agatha uskoi vilpittömänä – Eaton ei ollut koulussa, hän olisi turvassa.

Scarlett oli myhäillyt mielessään tulevaa säikäytysoperaatiotaan. Samalla hän pääsisi testaamaan taikaviittansa toimivuutta käytännössä sekä sanattomia loitsuja. Olihan riskinä se, että hän jäisi kiinni ja menettäisi valvojaoppilaanmerkin, jota hän piti merkkinä supersankaruudesta ja mahtavan velhon tunnuksena. Scarlett ei halunnut satuttaa tyttöä vain hieman säikäytellä ja kiusoitella, jota varten hän oli harjoitellut muutamia hyödyllisiä loitsuja sanattomina. Ainakin möhömahaprofessori olisi hänestä ylpeä kovan työn tuloksesta. Scarlett oli koko matkan pitänyt suunsa tiukkana viivana sanomatta ajatuksiaan ääneen, vaikka mieli olisi tehnyt. Hän puristi oikeassa kädessään oratuomisauvaansa valmiina sopivan paikan tullen. Pohjoistorni, jonne Korpinkynnen tyttö käveli, oli hiljainen ja autio. Se sopi paremmin kuin hyvin Scarlettin suunnitelmiin.

Agatha ei ehtinyt avata pohjoistornin katolle johtavaa ovea kahvan kutistuessa silmiensä alta nukkekotiin sopivaksi kahvaksi, aivan liian pieneksi ihmisen käyttämäksi. Agathan katse kääntyi katsomaan ympäristöä, pohjoistornissa ei ollut muita kuin hän. Tytön sydän tuntui jättävän lyöntejä välistä hengityksen jo pelkästä ajatuksesta muuttuessa kiihtyneemmäksi sydänlyöntien mukana – nytkö se tapahtuisi uudestaan, nytkö joku kostaisi hänelle niin kuin Eaton oli tehnyt lukusalissa. Agatha vei oikean kätensä hameensa taskuun haparoidessaan pajusauvaa sieltä käsiinsä. Tytön liike pysähtyi kuin seinää hänen nähdessä muutaman paksun kirjan lentävän häntä kohden yllättävän kovaa vauhtia. Kirjat kiisivät Agathan pään molemmilta puolilta hyvin hallitusti tytön itsensä painuessa kyykkyyn suojatakseen päätään tulevilta iskuilta, joita ei tullut. Kaksi kirjaa lenteli Agathan pään ylitse, hänen kehonsa vierestä ja kolahtivat välillä seinään. Korpinkynnen valvojaoppilas ei nostanut katsettaan maasta hänen toistellessa itselleen, että tämä ei ollut totta, hän kuvitteli kaiken ja mitään ei tapahtuisi, kohta se loppuisi. Sen toitottelu tuntui turhalta tilanteen jatkuessa ja kaiken tuntuvan raskaalta, synkältä ja pimeältä.

Scarlett ei ollut kuvitellut muutaman lentävän kirjan saavan tyttöä niin pahasti tolaltaan ja niin säikyksi. Scarlettin kasvoille nousi voitonriemuinen hymy ohjaillessaan kahta kirjaa lentämään synkronoidusti edes takaisin Korpinkynnen oppilaan yläpuolella, välillä ohittamaan hänet mutta kertaakaan kirjat eivät koskeneet tyttöön. Scarlettille oli riittänyt kaksi pientä loitsua sanattomana – kutistettu ovenkahva sekä siipirdium lentiusa kirjoihin. Korpinkynnen oppilas oli ollut lattialla hyvän aikaa, joten Scarlett antoi kirjojen lennähtää takaisin hyllyyn, josta ne olivat lähteneet liikkeelle. Tyttö virnuili tyytyväisenä astuessaan pohjoistornista neljännen kerroksen puolelle ulkopuolisen silmiin näyttäen oven aukenevan itsestään ja sulkeutuvan kiinni hiljakseen. Jos pelottelu oli aina yhtä helppoa ja hauskaa, Scarlett voisi ottaa sen tavakseen ja vielä hauskempaa se olisi siinä vaiheessa, kun hän oppisi enemmän loitsua. Scarlett lähti näkymättömyysviitan alla palaamaan tupaansa välittämättä siitä, mitä Agathalle oli tapahtunut. Hänen työnsä oli tehty. Säikyistä ei ollut supersankareiksi.

Agatha istui lattialla polvillaan hiljaisuuden vallitessa hänen ympärillään. Räyhääjä oli johtanut vastaavaan tilanteeseen kuin Eatonin kanssa. Vaikka hän oli yhtenä kappaleena, valuivat kyyneleet vuolaana tytön poskia pitkin. Lentävät kirjat olivat nostaneet vahvasti muistot lukusalin tapahtumista Agathan mieleen päällimmäiseksi asiaksi hänen kehonsa täristessä siinä lattialla istuessaan yrittäessään koota ajatuksiaan. Räyhääjä ja lentävät kirjat aivan kuin joku olisi yrittänyt varoittaa häntä, että pahempaa oli vielä luvassa, jos Oliver ei lopettaisi räyhääjien lähettämistä. Agatha hivuttautui ylös työntyen pohjoistornin katolle kahvan kasvettua oikeaan kokoonsa muiden tapahtumien aikana. Agatha nojautui kaidetta vasten. Hänen kätensä tärisivät, hänen poskensa olivat täyttyneet kyynelistä alahuulen väpättäessä. Tytön jalat eivät tuntuneet kantavan häntä enää hänen nojaillessa kaidetta vasten. Kaikki, miltä hän oli suojellut itseään, mitä hän oli yrittänyt käsitellä ja olla ajattelematta, tuntui entistä vahvemmalta hänen mielessään. Agatha kertasi yhä uudestaan takaumia lukusalissa tapahtuneesta pahoinpitelystä, sanattomat loitsut eikä tietoa tekijästä ja sama toistui. Kirjat olivat lennelleet omin avuin räyhääjän saapumisen jälkeen. Tyttö tuntui palaavan traumaattiseen iltaan, elävän sen hetken yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin joku olisi tunkeutunut hänen mieleensä pakottaen muistamaan asiat. Agathan koko keho tärisi, hän voi huonosti, niin huonosti, että tyttö oksensi vierelleen kattotasanteelle kyykistyessään nojaamaan kaidetta vasten ja hengittämään ilmaa. Kaikki oli tapahtunut niin pian eikä hän ymmärtänyt miksi tai kuka – Erin tai Tito, ei muita vaihtoehtoja ollut. Agatha jäi keräämään itseään pohjoistornin katolle toivoen kaiken pahan vain loppuvan.

Scarlett hyppäsi sängylleen makaamaan. Puuskupuhin tupa oli hiljainen, etenkin hänen makuusalinsa heidän ollessa viimeistelemässä iltapalaansa tai juoruamassa ystävien kanssa. Scarlettilla ei ollut nälkä, hän oli voitonriemuinen tekemisestään. Ace hypähti Scarlettin vierelle sängylle saaden osakseen paljon rapsutuksia kissan kehrätessä tyytyväisenä. Ace oli ollut osana juonen laatimista, kissa oli ollut testikappaleena loitsuissa, joita Scarlett oli suunnitellut käyttävänsä ja hoitanut hommansa hyvin. Ace oli odottanut kuuliaisesti tuvassa vartioimassa Scarlettin sänkyä ja tavaroita omistajan ollessa tehtävällään. Scarlett ei voinut olla tyytyväisempi tilanteeseen, kaikki saisivat koulussa tietää, millainen pelkuri Korpinkynnen valvojaoppilas oli eikä kukaan olisi hänen kanssaan enää tekemisissä sen jälkeen. Se tarkoitti, että Scarlett saisi kaikki sankarityöt hoidettavakseen eikä mikään olisi hänen tai hänen ystäviensä tiellä. Jotkut olisivat saattaneet kuvata Scarlettia suuruuden hulluksi, tai hulluksi ylipäätään, mielipuoleksi tai vastaavaksi ja ehkä sellainen Scarlett olikin mutta jokaisella hänen teollaan tuntui olevan tarkoitus, kuten oli tälläkin ollut. Tyttö virnuili tyytyväisenä kissan kehrätessä hänen sylissään.
”Nyt Bri on mun, kokonaan mun suojeltavissa”, Scarlett sanoi tyytyväisenä hemmotellessaan kissaansa pilalle tarjoamalla namupaloja rakkaalle lemmikilleen, joka naukaisi tyytyväisenä.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:23 pm

Scarlett Snider
- Vahinko -

Oli elokuun kahdeskymmeneskahdeksas päivä, kun energiaa pursuava tyttö syöksyi vanhempiensa syleilyyn mustan lippalakin peittäessä hänen oransseja avonaisia hiuksiansa mustan lipan osoittaessa takaraivoa kohden. Scarlettin kasvot säkenöivät ilosta, suklaanruskeat silmät säikkyivät kilpaa kastehelmiin osuvien auringonsäteiden kanssa ja kasvoilla oli leveä, aito ja onnellinen hymy. Scarlett rutisti isäänsä ja äitiään yhtä aikaa eikä halunnut laskea irti elämänsä tärkeimmistä henkilöistä heti hänen vitivalkoisen kissansa Acen jälkeen. Oli poikkeuksellista, että Ace ei ollut Scarlettin mukana. Scarlett oli jättänyt kissansa Tylypahkaan Puuskupuhien tupaan vahtimaan tytön suurimpia varastettuja aarteita. Se oli vain yksi lyhyt viikonloppu, jonka Scarlett olisi poissa Tylypahkasta ja sen jälkeen tyttö palaisi harjoittelemaan entistä ankarammin menetettyjen päivien vuoksi. Mutta nyt edessä oli paljon iloisempia asioita. Illalla olisi juhlat, vaikkei Scarlett ollutkaan juhlien keskipisteenä vaan hänen typerä pikkuveljensä täyttäisi yksitoista. Mikä parasta, ei Scarlettin pikkuveli Tuc ollut saanut kutsua Tylypahkaan eikä hän ollut niin spesiaali kuin perheen esikoinen oli.

Tuc seisoi sivummalla halaavasta perheestä kädet sullottuna tummien farkkujen taskuihin. Pojalla oli vaaleanruskeat, lyhyet hiukset kuten isällään ja äidin ruskeat silmät. Hän kohautti olkia isosiskonsa irrottautuessa halauksesta. Joka kerta sama juttu. Aina kun Scarlett oli kotona, oli vanhempien pettämätön huomio perheen esikoisessa jättäen kuopuksen varjoon kerta toisensa jälkeen. Ja entä kun Scarlett oli saanut kutsun ihmeelliseen taikakouluun? Jep, siitä sai kuulla jatkuvasti. Entä kun hän ei ollut saanut kirjettä? Siitäkin kuuli jatkuvasti, kuinka hän ei ollut yhtä erikoinen kuin siskonsa. Tuc oli oppinut elämään asian kanssa, että hän jäi siskonsa varjoon ja hän hyväksyi sen. Tuc oli hölmöillyt Scarlettin mukana mutta vain saadakseen vanhempiensa hyväksynnän tajuten kasvaessaan, että häntä kiinnosti jalkapallo ja opiskelu, joihin poika oli laittanut omat panoksensa Scarlettin riehuessa omassa koulussaan.

Scarlett virnuili lapsellisesti pikkuveljelleen pörröttäessään Tucin hiuksia. Scarlett ja Tuc tulivat toimeen kaikesta huolimatta, vaikka he olivat erilaisia. Scarlett oli hölösuu ja täynnä energiaa Tucin ollessa hiljaisempi mutta yhtä energinen kuin siskonsa. Heitä molempia kiinnostivat urheilu mutta opiskelu erotti heidät toisistaan. Scarlett jatkuvasti piikitteli pikkuveljeä tämän kiinnostuksista kirjoja kohtaan ja lukutoukkaisuudesta sekä hyvistä arvosanoista. Eivät ne kiinnostaneet Scarlettia yhtään, Scarlett olisi vain halunnut repiä Tucin joka kerta huoneestaan ulos keppostelemaan ja kiusaamaan naapurin vanhaa pariskuntaa. Scarlett oli pienestä pitäen kiusannut naapureita Tucin kanssa Tylypahkan muuttaessa asioita. Tuc oli kasvanut erilleen Scarlettista, mikä tuntui Scarlettista hassulta, sillä tyttö oli sitä mieltä, että perhe pitäisi aina yhtä aivan kuten äiti ja isä olivat aina puolustaneet Scarlettia hänen törttöillessä niin koulussa kuin sen ulkopuolella.

Juhlat olivat Tucin, Scarlettin pikkuveljen mutta siitä huolimatta Scarlett ei jäänyt muiden varjoon. Hän piti pienillä viattomilla jekuilla huolen, että hänet huomattaisiin. Hän oli kaivanut pilailutarvikkeensa esille ja asetti tuolille istuvan juhlaviereen alle pierutyynyn, ojenteli kohteliaisuuttaan vettä suihkuttavia kukkia sekä antoi Tucille lahjaksi laatikon, josta hyppäsi vieteriukko välittömästi säikäyttäen pahaa odottamattoman pojan. Jokaisen jekun onnistuessa Scarlett nauraa räkätti vatsa kipeänä saaden vanhemmiltaan hyväksyviä katseita ja peukkuja siitä, etteivät juhlat jääneet tylsiksi sivistyneiksi sukulaisjuhliksi. Scarlett mässytti suu täynnä keksiä suunnitellen jatkuvasti uusia metkuja sukulaisten päänmenoksi. Loppujuhlien ajan Scarlett keksi entistä parempia temppuja. Hän kätteli vieraita esittäytyen ja antaen jokaisella kädenpuristuksella napakan sähköiskun, pyysi heitä ihastelemaan kauluspaitaansa kiinnitettyä kukkaa, joka kasteli vieraiden naamat ja hän pudotteli joka maun rakeita kenenkään huomaamatta kakun koristeeksi saaden sitä mussuttavat vieraat irvistelemään pahasta mausta. Ja Scarlett nauroi kippurassa lattialla temppujensa onnistuessa jopa ilman taikaa.

Juhlapäivä kääntyi iltaan talon hiljentyessä jäljelle jäädessä vain kamala siivo, vatsalihaksensa kipeäksi nauranut Scarlett, mielensä pahoittanut Tuc sekä lapsistaan ylpeät vanhemmat, joita ei tuntunut talon sotku kiinnostavan yhtään – he siivoaisivat, kun ehtisivät.
”Scarlett pilas mun juhlat!” Tuc marmatti sohvallaan toisiaan kaulaileville vanhemmilleen ja lattialla makoilevalle isosiskolleen. Se, että Scarlett pilasi juhlat ei ollut uusi juttu, hän teki sen joka juhlissa aina uusilla tempuilla eikä kukaan tuntunut oppivan, että jos hän oli juhlissa, oli siellä myös metkuja. Scarlett virnuili omahyväisesti saatuaan mielihyvää päivästä.
”Se tekee sen aina ja sä nauroit sen mukana”, heidän isänsä Rory sanoi jopa hieman välinpitämättömästi näyttäen peukkua esikoiselle ja hymyillen kannustavasti.
”Juhlat ku juhlat, kaikilla oli kivaa. Menkäähä siitä nyt, me tarvitaan rauhoittavat”, lasten punatukkainen äiti, Iris, sanoi noustessaan sohvalta viinakaapille, josta hän nosti pullon konjakkia kaataen sitä kahteen konjakkilasiin saman verran hyvin tottuneesti, tekihän nainen baarimikon töitä elääkseen.
”Saanko mäki?” Scarlett kysyi toiveikkaana, että saisi tahtonsa läpi tälläkin kertaa. Vastaus oli päänpudistus.
”Ota sä vaikka spriteä, sitä jäi juhlista”, Iris ehdotti istuuduttuaan miehensä kainaloon ja tarjoten hänelle konjakkilasia. Scarlett tuhahti, käveli jääkaapille ottaen koko pullon Spriteä ja astellen huonettaan kohden Tuc kinterellään.
”Mäki haluun!” nuorempi Snider inisi siskonsa kintereillä.

Iris ja Rory jäivät kahdestaan sohvalle istumaan ja nauttimaan konjakkia laseistaan, joita he kumosivat hyvään tahtiin. He päätyivät lopulta ottamaan konjakkipullon vierelleen ja juomaan suoraan pullosta rankan päivän päätteeksi. He juttelivat pitkään nuoruudestaan, siitä millaisia bileitä heillä oli keskustelun kääntyessä siihen, kuinka ha tapasivat ja päättyivät yhteen eivätkä he tajunneet, että keskustelulla oli korvat.
”Se oli ihana yö. Paras mitä on aikoihin ollut. Me oltiin sillon viel teinejä ja tanssittiin koko yö. Sä päädyit yöks mun luo”, Iris totesi sivellessään Roryn rintakehää ja hänen napsauttaessa paidan ylimmät napit auki. Muodollisuuksille ei ollut enää tarvetta.
”Sä kaadoit mut sun sänkyyn, sun hymys ja sulavat liikkees, mä olin myyty”, Rory painoi virnuillen suudelman naisen huulille.
”Ja sit me ei tavattu enää. Se oli yhen yön juttu, se oli vahinko, että niin kävi”, Iris ei tuntunut olevan pahoillaan asiasta – asiasta, joka oli johtanut johonkin mitä ei olisi saanut tapahtua.
”Se on totta. Mut ilman sitä yötä me ei oltas yhessä eikä meillä ois kahta ihanaa lasta, vaikkakin toinen ei ollu tarkotettu ja toinen tehty peittelemään vahinkoa”, Rory sanoi vaimonsa avatessa hänen paitansa nappeja edelleen yhden käden avulla.
”Sori siitä, että salasin et oot isä”, Iris hymähti tyhjentäessään konjakkilasiaan. Heidän keskusteluaan kuunneltiin oven raosta ruskean silmäparin liikkuessa edestakaisin yrittäessä ymmärtää kuulemaansa.
”Mä en ollu uskoo korviini, kun mä sain tietää. Se oli pilata mun uran”, Rory sanoi huokaisten. Tytön syntymä oli ollut vähällä sekoittaa hänen ajatuksenansa tärkeiden kokeiden aikana ja pilata hänen mahdollisuutensa päästä lääkäriksi ja sieltä aina kirurgiksi asti. Työhön, jota hän rakasti.
”Onneks se ei pilannut mitään kummankaan elämässä. Mä kuvittelin osaavani kasvattavani sen rasavillin yksin ja nyt se on hemmoteltu, että se kokis olevansa suunniteltu ja en tiiä”, Iris tuhahti puolestaan haparoiden käsiinsä hyvää vauhtia tyhjentynyttä konjakkipulloa.
”Meillä on vahinkolapsi, tytär, Scarlett. Vahinko mikä vahinko, se on tapahtunu jo eikä
sille voi mitään”, Rory kohautti olkiaan täydentäessään vaimonsa konjakkilasin. Se oli keskustelua vakoilleelle riittävästi tietoa omasta historiastaan. Se tulisi muuttamaan kaiken hänen elämässään.

Scarlett saapui huoneeseensa kuultuaan keskustelun. Hänen silmänsä eivät säihkyneet onnea vaan ne roihusivat vihaa ja raivoa. Miten hän, suuri ja mahtava Scarlett saattoi olla vahinko ja pieni ja mitätön Tuc suunniteltu. Senkö takia hän sai tehdä mitä halusi, koska hän oli vahinko eikä häntä rakastettu oikeasti. Kaikki oli typerää näytelmää ja peliä ja siitä tulisi loppu nopeammin kuin kukaan tajuasi. Scarlett kihisi kiukusta kävellessään huoneessaan ympyrää kauan. Sarjakuvissa ympyrää kävelemisestä lattia olisi kulunut puhki ja hän olisi tehnyt reiän Kiinaan asti vaikka tuskin se hänen alapuolellaan olisi. Mutta se ei kiinnostanut Scarlettia. Hänen vanhempansa olivat valehdelleet hänelle koko ajan, olivat väittäneet häntä rakastetuksi ja halutuksi, isän mukamas pikkuprinsessaksi. Kaikelle tulisi loppu tänä iltana. Jos hän ei ollut toivottu, sitten eivät olleet hänen perheensä hänellekään. Saati Tuc. Tuc olisi niin kuollut.

Kiukkua kihisten Scarlett astui huoneestaan käytävään. Jos hänen vanhempansa tietäisivät, kenet he olivat suututtaneet, kenet he olivat tähän maailmaan luoneet, he eivät kohtelisi häntä näin eivätkä olisi koskaan tehneet hänestä itselleen vihollista. Olohuoneesta kuului kuorsausta. Hänen ei-tervetulleet vanhempansa nukkuivat sohvalla sylikkäin. Scarlett puristi hupparinsa kengurutaskussa olevaa oratuomisauvaa. Tytön onnistui vain vaivoin hillitä itsensä, ettei hän nostanut sauvaa esiin ja kokeillut uusia lukemiaan loitsuja, joita kaikki pelkäsivät ja kutsuivat anteeksiantamattomiksi, vaikkei hän niitä ollut kertaakaan vielä kokeillut loitsia. Hänen isänsä sai kiittää onneaan, ettei hän saanut taikoa koulun ulkopuolella, muuten miehen pää saattaisi valua henkihieveriin kidutetun naisen syliin. Mutta taikasauva pysyi hupparin taskussa. Scarlettin katse siirtyi keittiön veitsiin silmät kiiluen hetken aikaa hänen voidessa jo kuvitella tuhansiksi paloiksi paloiteltu Tuc sänkyynsä verilammikon keskelle. Tytön askeleet siirtyivät olohuoneesta tyhjänä olevaan vanhempien makuuhuoneeseen ja suoraan isänsä lompakolle, jota hän säilytti yöpöydän ylimmässä laatikossa. Scarlett nosti mustan nahkaisen lompakon käsiinsä vieden kaiken käteisen, jota oli tarjolla – muutama satanen. Sillä hän pääsisi alkuun. Scarlett tiesi, ettei hänen äidillään ollut koskaan paljoa käteistä, mutta viisikymppiä oli tyhjää parempi. Scarlett sulloi setelit taskuunsa hiippaillessaan olohuoneen poikki omaan huoneeseensa, jonka oven hän painoi hiljaa kiinni.

Scarlett tuijotti pitkään huoneen seinällä roikkuvaa jousipyssyä, jonka hän oli saanut isältään, kun oli sitä pyytänyt. Kuinka hienoa ja oikeudenmukaisuutta olisi läväyttää nuoli isänsä rinnasta läpi lävistämään hänen tekopyhä sydämensä. Hän muka isänsä prinsessa, isänsä suosikki. Paskanmarjat. Scarlett oli elänyt keskellä valhetta, koko hänen elämänsä oli yksi iso soppa, jossa hänen päänsä oli hämmennetty pyörälle vahingossa. Vahingossa hänet oli tuotu tähän maailmaan ja vahingossa hän saattaisi tappaa perheensä. Idea ei edes hätkäyttänyt tyttöä yhtään, se ei nostanut pintaan surua saati sääliä, hän ei tuntenut sellaista eikä tulisi koskaan tuntemaan. Scarlett avasi huoneensa ikkunan astuessa viileään yöhön mielessään selkeänä kuva verisesti murhatusta perheestään, jonka hän olisi omin pienin kätösin tehnyt, mukamas vahingossa. Tytön kasvoilla oli murhanhimoinen virne, jota hänen viattomilla kasvoillansa ei ollut ennen näkynyt. Hän heitti ylleen näkymättömyysviittansa kadotessa vähin äänin yön pimeyteen.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:24 pm

Agatha Chopre
- Perhesalaisuus -

Jokaisella perheellä oli salaisuutensa. Toisilla perheillä niitä oli enemmän kuin toisilla, se oli sanomattakin selvää. Agathasta tuntui, että Chopren perheellä oli salaisuuksia muillekin jakaa ja niiden itsellään pitäminen oli välillä haastavaa. Agatha olisi niin monet kerrat halunnut kertoa perheensä salaisuuksista kihlatulleen Oliver Ackerhoganille, mutta se ei ollut yksin hänen päätöksensä. Vaan se oli perheen yhteinen päätös. Agatha vihasi valehtelua yli kaiken, hän ei halunnut valehdella, joten helpointa oli olla puhumatta asioista ja pitää ne itsellään. Agatha oli kirjeessä melkein kertonut yhden perhesalaisuuksista Oliverille ja saanut kuulla siitä isoveljeltään Faronilta – Agathan tulisi olla varovaisempi pitääkseen perheensä turvassa. Mutta Oliver ei ollut jättänyt asiaa sikseen, vaikka Faron oli painottanut Oliveria tekemään niin. Oliver oli nostanut asian esille viimeisimmällä Tylyahon reissulla, kun he olivat istuneet kermakaljoilla. Agatha sai kiittää onneaan, että Erin oli astellut Ramonan seurassa sisään Kolmeen luudanvarteen ja keskustelun siirryttyä heihin. Toisaalta Oliver oli myös itse hyvin pian joutunut lähtemään töihin, joten myös se oli onni onnettomuudessa. Silloin kaikesta oli selvitty säikähdyksellä ja asia oli haudattu, siitä ei puhuttaisi enää ulkopuolisten kuullen eikä kummemmin edes kotona.

Mitä olivat perhesalaisuudet, joista ei puhuttu edes perheen kesken? Ne olivat hyvin salassa olevia salaisuuksia. Heidän äitinsä suurin salaisuus oli se, että hän oli mennyt naimisiin velhon kanssa ja synnyttänyt neljä taikovaa lasta, jotka olivat viettäneet kukin seitsemän vuotta Tylypahkassa. Ja mitä heidän äitinsä oli kertonut naapureille, jotka kyselivät lasten perään? Lapset olivat sisäoppilaitoksessa mantereella. Se ei ollut täysin valhetta, niinhän he olivat mutta koulu ei ollut tavallinen kuten eivät lapsetkaan. Agatha ei halunnut edes ajatella, kuinka raskasta ja haastavaa asian pimittäminen muilta oli ollut. Mutta heidän äitinsä teki sen suojellakseen heitä kaikkia. Pöllöpostin he olivat ajoittaneet varhaiselle aamulle, illalle tai yölle, etteivät edestakaisin lentävät pöllöt olisi herättäneet ylimääräistä huomiota välillä turhankin uteliaissa naapureissa.

Farren itsessään oli pelkkä salaisuus. Kukaan perheestä ei tuntunut tuntevan toista kaksospojista, joka vaikeni asioiden äärellä. Farrenin ajatuksiin oli vaikea samaistua. Hän oli kotona omiin oloihinsa vetäytyvä ja hiljainen miehen alku, jonka asiat eivät kuuluneet muille. Huoneen ovi oli jatkuvasti kiinni. Toista oli Faron, joka tuntui olevan avoin kirja perheelleen ja pitävän asiat avoimena. Mutta kumpi oli parempi tapa pitää salaisuuksia – esittää, että niitä oli vai ettei niitä ollut? Agatha ei tiennyt, siihen hän ei osannut sanoa muuta, kuin että hän luotti Faroniin kuin vuoreen ja tekisi kaikkensa pitääkseen isoveljen suojanaan. Faron oli mielellään Agathan tukena kaikessa, missä vain tarvitsi. Mies antoi neuvoja, vinkkejä ja ohjeita vapaaehtoisesti ja helliä tönäisyjä oikeaan suuntaan.

Mutta heillä kaikilla oli yhteinen salaisuus. Salaisuus, josta ei puhuttu sanallakaan edes oman perheen sisällä. Se oli heidän äitinsä entinen miesystävä, lasten isä. Isä, joka jätti perheen vain hieman perheen kuopuksen, Agathan, syntymän jälkeen. Eikä kukaan perheen lapsista ole sen päivän jälkeen tavannut isäänsä eikä Agatha tunne isäänsä. Niin he väittävät. Mutta se on valhe, jonka Chopren perhe kertoi suojellakseen salaisuutta. Ensin se oli salaisuus, jonka piti pitää Agatha turvassa, tietämättömänä pahasta, joka heidän perheessään oli ollut. Nyt se on salaisuus pitää Chopren koko perhe turvassa mieheltä, joka oli ilmestynyt Lontooseen, lähelle heitä ja yrittänyt ottaa yhteyttä lapsista nuorimpaan. Agatha oli tavannut isänsä, hän oli sen Faronille myöntänyt kirjeitse. Kirjeen sisältö oli jäänyt Agathan ja Faronin väliseksi salaisuudeksi. Ratkaisu oli kieltää ongelman olemassaolo ja vältellä miestä, heidän isäänsä. Kieltää hänen olemassaolonsa ja käskeä pysymään kaukana perheestä.

Mutta Agatha oli utelias. Hän halusi tavata isänsä rauhoituttuaan ensimmäisestä tunnemyrskystä. Tyttö halusi jutella isälleen ja ymmärtää, miksi toinen oli lähtenyt mitään sanomatta. Agatha halusi ymmärtää isänsä salaisuudet silläkin uhalla, että joutuisi pitämään ne perheeltään salassa. Ja ehkä jonain päivänä Agatha voisi myöntää Oliverille tavanneensa isänsä, tutustuneen häneen silläkin uhalla, että se olisi viimeinen piste heidän suhteelleen. Että perhesalaisuus kaataisi hänen parisuhteensa, jossa hän koki olevansa turvassa. Se pelotti Agathaa kuten myös hänen kihlattunsa reaktio tytön isään. Oliver halusi vain suojella kuten tuntuivat monet muutkin miehet haluavan. Eikä Agatha halunnut valita heidän väliltään – perheensä, kihlattunsa tai jopa isänsä väliltä.

Pelko oli ollut tunne, joka Agathalla oli ollut viime päivinä hyvin vahvana esillä. Sen jälkeen, kun hänet oli pahoinpidelty lukusalissa kuudentena kouluvuotena ja lukuvuoden lopussa uhkailtu Oliverin lähettämän räyhääjän jälkeen, ei Agatha ollut entisellään. Hänen maailmansa oli tuntunut romahtaneen ja kaikki oli tuntunut etäiseltä. Agathan onneksi asiaan oli löytynyt ratkaisu kesälomalla, kun hän oli Faronin kanssa vieraillut Pyhän Mungon parantolassa muutamia kymmeniä kertoja. Agatha oli päässyt juttelemaan ammattilaisen kanssa peloistaan, kiusaamisesta, epävarmuudestaan, menneisyydestä mutta myös tulevaisuudesta, mielenkiinnonkohteista, ystävistä sekä perheestä. Perhesalaisuuksista Agatha ei ollut sanonut sanallakaan, ne hän piti visusti sisällään. Isästä puhuttaessa Agatha kertoi olevansa sinut sen kanssa, ettei ollut koskaan tavannut isäänsä, sillä hänellä oli ollut kaksi isoveljeä isähahmona elämässään ja hyvin rakastava äiti eikä katkeruutta isää kohtaan ollut. Monta kysymystä kylläkin, mutta niihin Agatha ei terapiassa voinut saada vastausta eikä hän halunnut käsitellä niitä siellä. Agatha saisi halutessaan viimeisen kouluvuotensa aikana varata ajan terapiaan, jos kokisi sen tarpeelliseksi.

Koko terapia oli vahvistanut Agathaa. Se oli valanut häneen uskoa. Uskoa, että hän selviäisi kaikesta. Jäljellä oli viimeinen vuosi, josta hän tekisi omansa ja hän aikoi tehdä siitä itselleen hyvän. Se tarkoitti edelleen itselleen myrkyllisten ihmisten välttelyä. Vaikka ystävien menetys sattui, oli sattunut sydämeen vahvana pistona, alkoi kipu hiljalleen laantua. Tilalle tuli hyväksyntä, sääli, huoli ja kaipuu. Kaipuu oli tunteista ikävin. Sen iskiessä Agatha olisi halunnut juosta entisten ystäviensä, Erinin, Julyn ja Ramonan syliin ja hukuttaa heidät lempeensä. Mutta Agatha ei voinut, se satuttaisi häntä entisestään. Se nostaisi kaiken ikävän pintaan aikanaan ja sama kuvio toistuisi uudestaan – Agatha olisi Erinin ystävä, luottaisi tyttöön ja naps, heidän ystävyytensä kaatuisi luottamuksen puutteeseen. Oli raskasta yrittää ylläpitää suhteita, jotka toistivat samaa kaavaa, joissa oli salaisuuksia ja paljon käsittelemättömiä asioita. Ehkä se onnistuisi, mutta se vaatisi niin paljon, vaatisi vanhojen haavojen avaamista ja monen tunnin liian vaikeita keskusteluja.

Agatha ei ollut valmis siihen, ei vielä. Ehkä hän jonakin päivänä olisi valmis kohtaamaan menneisyytensä haamut jokaisella saralla. Ehkä joku päivä Agatha oppisi tuntemaan isoveljensä Farrenin ja tämän salaisuudet. Ehkä joku päivä Agatha ymmärtäisi Alionin salaisuudet, jotka olivat jääneet salaisuuksiksi hänen kuoltuaan. Ehkä jonain päivänä Agatha tekisi sovun entisten ystäviensä, Erinin, Julyn ja Ramonan kanssa, miksei myös kiusaajiensa Titon ja Eatonin kanssa. Ehkä joku kaunis päivä Agatha kertoisi Oliverille salaisuudet, joita hän oli kantanut sisällään. Ehkä jonain hetkenä Agatha tapaisi isänsä uudestaan ja hän saisi mahdollisuuden ymmärtää isänsä valintoja, saisi ehkä uuden ihmisen elämäänsä. Mutta kaikki oli jossittelua. Ja vain aika näyttäisi, mitkä kaikki tulivat tapahtumaan. Ja jonain päivänä Agatha olisi valmis siihen kaikkeen. Hän olisi valmis, kun asioiden oli määrä tapahtua hänelle.

Nyt Agathalla oli edessään vielä viimeinen kouluvuosi, viimeiset yhdeksän kuukautta Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa haastavien ihmissuhteiden keskellä, jossa kaikki tuntuivat tuntevan hänet, sen mitä hän oli käynyt läpi ja millaiseksi hänet oli leimattu. Muut tunsivat hänet, mutta hän ei enää muita. Viimeiset yhdeksän vaikeaa kuukautta opintojen äärellä, jotka määrittäisivät hänen elämänsä koulun jälkeen. Sen, mikä hänestä lopulta tulisi. Yhdeksän kuukautta ja sen jälkeen hän voisi hukuttautua kihlattunsa lempeään, turvalliseen halaukseen. Eikä Agathan tarvitsisi yhdeksän kuukauden jälkeen enää ajatella Tylypahkaa ja sinne jätettyjä ihmisiä, sieltä jo valmistuneita oppilaita. Silloin olisi vain Agatha ja Oliver, vain he ja heidän perheensä. Sitä Agatha odotti enemmän kuin mitään muuta ja hän aikoi selvitä seitsemännestä kouluvuodesta hymy huulilla, eikä hän antaisi minkään pilata hänen tulevaisuuttaan enää. Hän oli viimein hyväksynyt sen, mitä hänelle oli tapahtunut kahden kouluvuoden aikana Ja hän oli valmis antamaan tekijöille, häntä piinanneille oppilaille, anteeksi ajan saatossa.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty To Syys 03, 2020 9:24 pm

Scarlett Snider
-Eksyksissä-

Scarlett oli tarponut ikuisuudelta tuntuvan ajan hiljaisuudessa. Hänen seuranaan olivat vain hänen omat ajatuksensa ja leppymätön viha. Scarlett oli tarponut yön pimeydessä pitkään. Päästyään riittävän kauas kotikatunsa valoista, hän oli riisunut näkymättömyysviittansa. Hän kulki kohden Rosslaren satamaa päästäkseen mantereelle ja mantereelta takaisin Tylypahkaan kauas perheestään. Scarlettilla ei ollut käsitystä ajankulusta, taivas oli pimeä tytön sydämen tavoin. Ainoa ero oli se, että ulkona oleva pimeys alkoi väistyä aamun tieltä. Aamu tarkoitti vain yhtä asiaa, ihmiset heräisivät uteliaiden katseidensa kanssa eikä Scarlettille tehnyt hyvää tulla nähdyksi pakomatkallaan. Scarlettin maailma muuttui sumuiseksi hänen heittäessä näkymättömyysviittansa ylleen. Näkyvyys muuttui sumeaksi aivan kuin hän olisi painautunut aaltoilevan meren pohjaan ja vajonnut synkkyyteen. Scarlettia ei kiinnostanut, rikkoiko hän typeriä velholakeja liikkuessaan näkymättömyysviitan alla ihmisten keskuudessa mutta taikoja hän ei tekisi, hän ei aikonut menettää taikasauvaansa. Scarlett astui lauttaan, jonka hän tiesi kulkevan Irlannin ja Britannian mantereen välillä. Tyttö asteli lipuntarkastajan ohitse tarkastajan tajuamatta mitään siitä, että lautalla olisi tällä kertaa jänis.

Lauttamatka kesti ikuisuuden, mutta se antoi energiselle tytölle liikaa aikaa ajatella. Scarlett ei koskaan ajatellut, se ei kuulunut hänen tapoihinsa. Mutta hän oli yksin pitkällä lauttamatkalla näkymättömissä ja piilossa, hän ei voinut pitää meteliä saati kiehnätä kissansa kanssa. Hänen tuli vain olla hiljaa. Scarlett kyyhötti kylmissään ja nälissään. Mutta nälkä oli muutakin kuin ruoan puutteesta johtuvaa. Hänen sisällään oli loppumaton vihan nälkä, himo sääntöjen rikkomiseen sekä häntä itseään sisältä syövä katkeruus rakasta perhettään kohtaan. Hän oli vahinko, häntä ei oltu haluttu tähän maailmaan. Scarlett kävi läpi tunteita, joita hän ei ollut ennen tiedostanut omistavansa – pettymystä, katkeruutta, jopa häpeää. Häpeää siitä, ettei hän ollut täydellinen, ettei hän ollut sellainen kuin oli kuvitellut. Häpeää siitä, että hän oli vahinko eikä hän voisi koskaan myöntää asiaa kenellekään, kukaan ei saisi tietää, ettei hänen perhe-elämänsä ollut idyllistä tai suoraan kuin sadusta, hänen elämänsä oli yhtä painajaista.

Scarlett ei nähnyt painajaisia, hän oli peloton ja säälimätön onnea täynnä oleva tyttö, jossa riitti energiaa, vaikka muille jakaa eikä hänellä ollut huonoja päiviä. Ja mikäli hänellä oli huonoja päiviä, hän ei näyttänyt niitä ja tulisi näyttämään huonot päivänsä vielä huonommin jatkossa. Nyt Scarlettin onni oli väistynyt ja hänet oli täyttänyt loputon viha perhettään kohden. Viha ei ollut vain vihaa vaan murhanhimoa, halua lopettaa kaikki, minkä hänen perheensä oli aiheuttanut ja hakea hyvitystä keinolla millä hyvällä. Hän oli päässyt alkuun viemällä vanhempiensa käteisvarat, mutta ne eivät tulisi riittämään loputtomiin, hän ei ollut enää isänsä lellitty eikä hän saisi kaikkea haluamaansa rahalla. Hänellä oli hyvin rajallisesti rahaa käytössään, ei enää uusia malleja luudista eikä loputtomiin herkkuja Tylyahosta. Hänellä ei ollut enää mitään jäljellä, hän menetti kaikki yhdessä yössä eikä hän palaisi kotiin kuin kerran. Ja kun hän palaisi kotiin, hän tekisi sen, mihin ei pystynyt viimeksi. Hän lopettaisi kaiken ja murhaisi perheensä.

Viha leimusi tytön silmissä. Viha oli päällimmäisin tunne tytön sisällä ja kasvoilla. Jossakin vihan alla kyti häpeä, pettymys, suru ja pelko. Häpeä siitä, että muut saisivat tietää hänen olleen vahinko, joutuminen naurunalaiseksi ja maineensa meneminen. Maine, jota hän oli rakentanut pitkät neljä vuotta eikä hän halunnut menettää sitä. Pettymys vanhempiensa valheista sekä pettymys itseään kohtaan, ettei hän ollut tajunnut varoitusmerkkejä. Suru, että hän ei ollut rakastettu, suru siitä, että hän menetti perheensä. Pelko, että hän olisi yksin. Pelko, että hän joutuisi kohtaamaan vanhempansa ja alistumaan heidän tahtoonsa uudestaan. Onnesta ja ilosta ei ollut tietoakaan, tyttö ei tuntenut enää tunteita, joiden kanssa hän oli elänyt neljätoista vuotta. Kaikki onnellisuus ja positiivisuus oli haihtunut, vedetty vessanpöntöstä alas.

Scarlett oli lauttamatkan aikana ehtinyt miettiä lukuisia tapoja kostaa perheelleen, lukuisia tapoja päättää heidän päivänsä. Hänen vanhempiensa kuoleman tulisi olla hidas ja tuskallinen, yhtä tuskallinen kuin hänen loppuelämänsä ja etenkin kouluvuodet tulisivat olemaan. Hänen isänsä kuolema olisi kaikista tuskallisin. Ensin kuolisi Tuc, hänen tekopyhä pikkuveljensä, joka oli luotu maailmaan vain peittämään suuren ja mahtavan Scarlettin olemassaolo, hänen vanhempiensa vahinko. Ja Scarlett pitäisi huolen, että hänen vanhempansa näkisivät nuorimmaisen kuoleman. Tucin jälkeen olisi hänen äitinsä vuoro, joka oli antanut vahingon tapahtua. Äiti, joka oli salannut kaiken isältään ja joka oli pitänyt hänet ja valehdellut ensimmäisenä. Scarlett huolehtisi, että hänen isänsä näkisi myös vaimonsa kuoleman ennen kuin Scarlett kostaisi isälleen. Hänen isälleen, jonka elämän vahinko oli pilata. Isälleen, joka oli aina antanut hänelle kaiken, minkä hän halusi ja mistä hän pystyi vain unelmoimaan. Hän saisi vielä kerran pilata isänsä elämänsä, lopullisesti. Nyt, juuri tällä hetkellä, hänen vanhempiensa elämä olisi hyvin, kun vahinkoa ei tarvinnut piilottaa muilta. Perhe ei mennyt kaiken edelle vaan oma etu ja sen hänen perheensä oli opettanut hänelle ja näytti omilla teoillaan sen menevän edelleen niin. Oma etu ennen muita.

Lauantai oli kääntynyt iltapäivään hänen saavuttuaan mantereelle Pembroken satamaan. Scarlett oli ollut liian pitkän ajan syömättä, hänen vatsansa kurni nälästä. Tyttö riisui näkymättömyysviittansa päästyään ihmismassan keskelle. Hän peitti kasvonsa mustan lippalakkinsa lipalla. Lipan yläpuolella loisti Puuskupuhin tuvan valvojaoppilaan merkki. Merkki, jonka hän oli saanut luottamuksen osoituksena ja siitä, että hän oli hyvä oppilas. Että hän oli täydellinen ja matkalla supersankariksi. Typerät puheet supersankariudesta saivat riittää, hän oli oppinut niihin isänsä kanssa ja lukenut sarjakuvia isänsä kanssa. Ei enää. Scarlettin oli aika kasvaa pilvilinnastaan ja kasvaa soturiksi. Scarlettin askeleet painautuivat määrätietoisena asfalttipintaa kohden kädet sullottuna hupparin taskuihin. Hän ei kuulunut tänne, hän halusi takaisin Tylypahkaan hinnalla millä hyvänsä vaikka raha ei tulisi ratkaisemaan hänen ongelmiaan. Tytöllä oli nälkä, hän ei tiennyt kauanko jaksaisi kävellä ilman ruokaa ja Lontooseen oli pitkä matka, mikäli hän mieli päästä Viistokujalle tai Tylypahkan pikajunaan. Eikä Scarlettilla ollut tietoa, kuinka hän pääsisi perille. Hän ei koskaan kiinnittänyt huomiota ympäristöön, hän muisti vain lauttamatkan mantereelle mutta ei matkaa mantereella, hän aina riehui matkat eikä pysynyt aloillaan. Scarlett oli ensimmäistä kertaa elämänsä aikaa eksyksissä monessa eri asiassa. Tyttö oli eksynyt mantereelle, hän ei tiennyt mihin suuntaan olisi jatkanut matkaansa seistessään risteyksessä. Tyttö oli eksynyt myös oman elämänsä kanssa, hän ei enää tiennyt kuka hän oli tai kuka hänen perheensä oli. Hän vain tiesi, ettei hänellä ollut enää perhettä. Hän ei antaisi anteeksi, ei ikinä.

Ja iltapäivä vaihtui iltaan. Scarlett oli varastanut kaupasta itselleen ruokaa näkymättömyysviittansa avulla laittaen viattoman syylliseksi lauenneisiin hälyttimiin ja varkauteen. Scarlett oli täyttänyt vatsansa kinkkupatongilla ja taskunsa suklaapatukoilla pahan päivän varalle, jos nälkä yllättäisi hänet. Mutta Lontoota hän ei ollut vielä saavuttanut. Epätoivo oli tunne, joka alkoi ottaa valtaansa aina niin itsevarmasta ja päättäväisestä tytöstä – mitä jos hän ei koskaan löytäisi perille ja jäisi elämään sinne, missä ikinä olikaan nyt. Scarlett oli liian ylpeä kysyäkseen apua ohitse kulkevilta ihmisiltä. Tämä oli hetki, kun mitattiin hänen tietojaan, joita koulussa opetettiin mutta Scarlett ei koskaan kuunnellut vaan eli aina oman päänsä sisällä. Eikä Ace ollut näyttämässä tietä oikeaan paikkaan ihmeellisillä kissanvaistoillaan. Ace. Häntä Scarlettilla oli ikävä. Ainoa perheestään, joka ymmärsi Scarlettia ja joka seisoi Scarlettin rinnalla. Tyttöä ärsytti, että hän oli jättänyt rakkaan kissansa Tylypahkaan omaan tupaansa eikä hän tiennyt pääsisikö hän koskaan enää kissansa luokse. Miten Ace pärjäisi ilman häntä, miten hän pärjäisi ilman Acea? Eivät he pärjäisi, he elivät symbioosissa ja olivat riippuvaisia toisistaan.

Päättäväisyys oli se, joka vei Scarlettia eteenpäin. Tällä hetkellä se oli tahto päästä Acen luokse ja vuodattaa kaikki Acelle. Scarlett nosti lippalakkinsa lipan silmiltään ja tuijotteli suurta karttaa edessään yrittäen ymmärtää kaikkia merkkejä ja katujen risteyksiä, suuntaa, jonne hänen tulisi mennä. Mutta kartta ei auttanut, se ei kertonut missä Lontoo oli vaan kertoi jostakin aivan toisesta kaupungista. Scarlett pamautti nyrkillään opastekarttaa, joka oli telineessään tien varrella. Osuma sattui enemmän tytön nyrkkiin kuin opastekarttaan Scarlettin ravistaessa kättään osuman johdosta. Hänen rystysensä olivat auenneet, olihan tyttö lyönyt taulua täydellä voimalla veripisaroiden tippuessa asfalttipintaa vasten hänen askeleidensa mukana, joilla ei ensimmäistä kertaa ollut päämäärää. Askeleet kantautuivat kadulla eteenpäin tytön painaessa lippaa tiukemmin kasvojensa peitteeksi. Tyttö riuhtaisi samalla valvojaoppilaan merkin hatustaan irti ja tunki merkin kollareidensa taskuun piiloon. Mustaan lippalakkiin, Scarlettin yhteen rakkaimpaan esineeseen oli syntynyt rispauma äkkinäisen nykäisyn johdosta eikä hattu ollut enää uudenveroinen. Tytön tuliterät tennarit kuluivat ja likaantuivat askel askeleelta.

Päivä kääntyi sunnuntaihin. Scarlett oli kylmissään aamun sarastaessa. Tyttö istui puoli-istuvassa asennossa nojatessaan tiiliseinää vasten. Yöllä oli satanut eikä hän ollut löytänyt kunnon yösijaa vaan pienen katoksen, vaikka se ei suojannut sateelta ja kylmältä tuulelta. Hänen vaatteensa olivat märät. Walk of shame, kuten kutsuttiin. Sellaisella hän oli nyt. Lippa peitti tytön kasvot eikä voinut sanoa, olivatko hänen silmänsä väsymyksestä, vihasta vai surusta punaiset. Hänen kasvonsa olivat kastuneet, kyynelistä vai sateesta. Sateesta, jos Scarlettilta itseltään kysyttiin. Mutta kukaan ei lähestynyt häntä. Hän kulki kaikkien keskellä litimärkänä sateen pitäessä tytön märkänä ja kylmissään. Hänen sormensa olivat kohmeessa eikä hupparin kengurutasku lämmittänyt sormia riittämiin. Hän oli löytänyt tiensä edellisen illan aikana kaupunkiin, jota kutsuttiin nimellä East Williamston ainakin kaikkien opasteiden mukaan mutta Scarlettilla ei ollut mitään hajua, missä se oli - kuinka paljon Lontooseen oli matkaa mutta hänestä tuntui, että hän oli kävellyt ikuisuuden eilen!

Tytön jalkoihin sattui, teki kipeää kävellä eteenpäin ja nälkä oli yltynyt. Hän mussutti jäljelle jääneet suklaapatukat pahimpaan nälkään, mutta nälän tunne jäi elämään. Scarlettilla ei ollut mitään tietoa, missä hän oli ja minne hänen piti mennä. Iso tie oli johtanut hänet East Williamstoniin, mutta minne täältä oli hyvä kysymys. Tyttö seisoi paikoillaan nälkäisenä, vihaisena ja pettyneenä eikä hän tiennyt, minne jatkaa matkaa. Tältäkö tuntui olla yksin suuressa maailmassa, tältäkö tuntui olla hylätty ja eksyksissä? Tältäkö kaikista muista tuntui päivittäin? Se oli Scarlettin mielestä huonompi juttu, jos kaikki muut olivat päivittäin huonolla tuulella, ei se auttanut ketään elämässä eteenpäin.

Sen enempää ajattelamatta Scarlett astui ihmisten mukana East Williamstonista lähtevään bussiin kenenkään tietämättä. Hän matkusti jäniksenä, hän ei jaksanut enää kävellä askeltakaan ja hän tarvitsi jotakin lämpöä. Ihmismassa lämmitti neljätoistavuotiasta hänen seisoessa bussin perällä näkymättömyysviittansa alla. Hänellä ei ollut tietoa, minne bussi veisi hänet mutta tyttö toivoi bussin menevän lähemmäksi Lontoota. Mitään muuta hän ei halunnut, hän halusi sukeltaa Puuskupuhien tupaan ja sänkyynsä. Hän halusi kaapata Acen syliinsä ja silittää kissan pehmeää turkkia ja kaikista eniten Scarlett halusi heittää valvojaoppilaan merkillä muffiniprofessoria otsaan tai suoraan suusta sisälle ja vaikka tukehduttaa professorin hengiltä. Professori saisi typerän merkkinsä takaisin, mies oli varmasti juoninut merkin antamisen hänen vanhempiensa kanssa ja kaikki, mikä liittyi hänen vanhempiinsa ei ollut toivottua. Siitä Scarlett sai ajatuksen ja sitä suuremmalla syyllä hänen tuli päästä Lontooseen tai löytää jostakin pöllö itselleen.

Se oli turistibussi. Turistibussi, joka oli kuljettanut Scarlettin Folly Farmin seikkailupuistoon ja eläintarhaan. Matka ei ollut kestänyt kauan ja nyt Scarlett kyyhötti hiljaa parkkipaikalla. Hänellä ei ollut tietoa oliko paikka yhtään lähempänä Lontoota vai vain kauempana. Sade ropisi edelleen hänen lippalakkiaan vasten ja oranssit hiukset olivat takussa. Hän vihasi sadetta ja vettä liiankin paljon. Mutta ei hän voinut jäädä paikoilleen miettimään, hänen täytyi jatkaa matkaa, hän halusi kauas perheestään ja turvaan Tylypahkaan. Ace varmasti kaipasi häntä ja ties mitä kissa keksisi, kun hän ei ollut pitämässä olematonta kuria kissalleen. Scarlett loi vilkaisun seikkailupuistoon, jonne hän olisi varmasti joskus juossut pää kolmantena jalkana riehumaan ja temmeltämään, mutta ei tänään. Hän ei ollut sillä tuulella, häntä ei huvittanut pelata pelejä. Scarlettin askeleet jatkuivat tienvartta eteenpäin toivoen sen johtavan jonnekin.

Sunnuntai kääntyi iltaan, kun Scarlett oli saapunut kaupunkiin nimeltä Narbeth. Scarlett ei tuntenut kaupunkia, mutta hänen huomionsa kiinnitti Narbethin linna. Linna oli ikivanha, varmasti ollut joskus jonkun sankarin asuinsija, superkovan velhon koti. Mutte linnan toi turvaa yöksi. Scarlett asettautui linnan varjoihin suojaan sateelta ja etsimään unta, joka ei ollut tullakseen. Hän oli ollut jo päiviä liikenteessä ja poissa kotoa, kaukana kaikesta. Ja sen huomasi, ettei ruokaa ollut saatavilla. Tytön energiat olivat poissa, hänen sisällään oleva viha vain kasvoi askel askeleelta perhettään, isäänsä, kohden. Scarlett vaipui levottomaan uneen. Uneen, jossa hän palasi kotiin, nosti jousen huoneensa seinältä ja lävisti isänsä valehtelevan sydämen, joka yritti sykkiä hänelle lämpöä ja rakkautta. Ja veri värjäsi kaiken punaisellaan, lattian ja Scarlettin beiget kulahtaneet tennarit hänen jättäessä jälkeensä vain punaiset kengänjäljet.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty Pe Syys 04, 2020 11:56 am

Scarlett Snider
- Lontoo -

Scarlettin viikko oli ollut pitkä, hyvin pitkä. Koko tyttö oli väsysynyt, uupunut ja tunteista sekaisin. Scarlett ei jaksanut enää matkustaa ja etsiä Lontoota. Hän oli onnistunut keskiviikkona löytämään itsensä Leicesteristä monien mutkien kautta. Scarlett oli silmin nähden turhautunut, hänen oikean kätensä rystyset olivat verillä, kun tyttö oli jälleen purkanut turhautumista opastetauluun, joka ei suostunut kertomaan, missä Lontoo sijaitsi. Scarlett pyyhki rystysissä olevaa verta reiteensä värjäten kulahtaneet kollarinsa tummalla sävyllä, verellään. Tytön katse oli tuima hänen mulkoillessa ohikulkevia ihmisiä saadessaan heidän katseet puoleensa. Katseissa oli huolta ja mikä inhottavinta, sääliä. Scarlett ei tarvinntu sääliä, hän ei tarvinnut muita kuin itsensä ja hän oli nyt yksin. Tytön teki mieli hyökätä ohikulkijoiden kimppuun heidän katseidensa vuoksi ja aiheuttaa joukkotappelu Leicesterin kaduilla. Jokainen katse lisäsi Scarlettin vihaa, jokainen katse sai hänet huutamaan sisältä. Tyttö kärsi, hän kärsi vaan ei myöntänyt sitä itselleen. Hän väitti olevansa elämänsä kunnossa hallitsemattoman vihansa kanssa.

Mutta syvällä sisällään kaiken vihan alla kyti suru. Suru, jonka Scarlett piilotti, lyttäsi sen yhä uudestaan ja uudestaan kieltäen sen olemassaolon. Suru, jota hän ei aikonut tuntea perhettään kohtaan. Hänen perheensä oli sinetöinyt kohtalonsa ja hän toteuttaisi perheensä kohtalon eikä kukaan tai mikään tulisi hänen tielleen. Hänen perheensä ei ansainnut surua häneltä, hän ei aikonut näyttää perheelleen tuntevansa heitä kohtaan mitään muuta kuin vihaa, raivoa ja tuskaa. Tuskaa siitä, että oli elänyt valheessa ja tuskaa, jonka valheet aiheuttivat. Ja hän ottaisi helpotuksen elämäänsä lopettamansa vanhempiensa päivän eikä hän malttanut odottaa sitä hetkeä.

Leicesterin kaduilla oli vilkasta. Normaalisti ihmismassojen huomion keskipisteenä viihtyvä tyttö halusi vain poistua kaikkien katseiden tieltä. Hän ei halunnut katseita ja tyttö nosti välillä keskisormen ohikulkijoille heidän katsoessa häntä muutamaa sekuntia pidempää. Tyttö vihasi elämäänsä, hän oli rähjäinen ja väsynyt. Hänen rakkaassa lippiksessä oli rispauma lipan yläpuolella paikassa, jossa ennen oli komeillut Puuskupuhin valvojaoppilaan merkki. Merkki lepäsi nyt Scarlettin kulahtaneiden, veren tahrimien housujen taskussa. Hänen kenkänsä olivat kuluneet ja likaantuneet. Huppari oli säilynyt puhtaana, mutta se haisi ja oli edelleen kostea sateiden johdosta, joiden alla Scarlett oli kulkenut katse alfatissa ja kädet taskuihin tungettuna. Hän oli potkinut kiviä pois tieltään ja niin hän teki edelleen. Tyttö kiskaisi hupun hattunsa päälle ja painoi hatun lipaa kasvojensa eteen kasvojen painuessa maata vasten. Hän ei ollut kaikkien tuntema iloinen sankari, jolla oli energiaa muille jakaa. Mikä kamalinta, edes Scarlett ei itse tiennyt, mikä hän oli enää. Hirviö, jonka elämä oli luonut? Sekö hän oli tai tulisi olemaan? Hirviö. Se, että hän olisi hirviö, ei tuntunut hänessä juuri miltään. Se ei nostanut uusia tunteita pintaan eikä vahvistanut rinnassa sykkivää vihaa.

Keskviikko oli jo lähellä iltaa, kun Scarlett sortui jälleen lavastamaan varmasti perheellisen naisen syylliseksi varkauteen. Mutta Scarlettilla oli nälkä ja hänen tuli syödä. Scarlett oli napannut kaupan hyllystä patongin näkymättömyysviittansa alle, suklaapatukoita housun taskuihin ja limpparipullon hupparin kengurutaskuun taikasauvansa seuraksi. Kenenkään tietämättä hän asteli ulos kaupan ovista hälytysten lauetessa ja vartijat olivat kiiruhtaneet naisen luokse Scarlettin virnuillessa tyytyväisenä. Muut saivat kärsiä samalla tavalla, kun hän kärsi. Scarlett ahmi patongit suuhunsa täyttämään tyhjää vatsaa, olihan tyttö elänyt hyvin niukalla ruokavaliolla siitä lähtien, kun oli karannut kotoa. Patongit syötyään roskat jäivät kujalle maahan tytön ottaessa suuria hörppyjä spritestä, joka muistutti liian vahvana menetetystä kodista. Scarlett paiskasi pullon täydellä voimalla ikkunasta läpi ikkunalasin hajotessa sirpaleiksi kuuluvasti särähtäen. Tyttö tuijotteli ruskein silmin sirpaleiden putoamista, sirpaleista ikkunaa ja hän muisti, kuinka oli ollut valmis tappamaan Viviannin ensimmäisten opiskeluvuosiensa aikana. Tytön päässä alkoivat rullata tuhannet ajatukset, kuinka hän voisi tehdä vanhempiensa kuolemasta entistä tuskallisemman ja kuinka, voisi toteuttaa vanhempiensa tappamisen entistä nopeammin. Ei hän tarvitsisi taikoja, jos hänellä olisi lasinsiruja aseenaan tai hän voisi heittää suuren määrän laseja vanhempiensa kimppuun ja viiltää heidät hengiltä niin, ettei kukaan enää tunnistaisi heitä. Jostakin kuului huuto "sinä", joka sai Scarlettin ampaisemaan juoksuun mielipuolisesti nauraen.

Scarlett juoksi ja juoksi. Hän juoksi minkä jaloistaan pääsi eikä edes vilkaissut olkansa ylitse, vieläkö vihainen mies seurasi häntä. Hän pinkoi minkä jaloistaan pääsi, nauraa rätkätti juostessaan sabotoituaan muiden elämää lisää, ruvetessa vandalisoimaan itselleen tuntemattomassa kaupungissa muiden omistuksessa olevia rakennuksia. Ja heidän suututtaminen oli jotakin, joka sai Scarlettin vain innostumaan, sai hänen kasvoilleen nousemaan tyytyväisen virneen ja hänet nauramaan mielipuolisesti. Ja mikä parasta, hän ei jäänyt edes kiinni. Scarlett hävisi hetken juostuaan näkymättömyyteen kiskaistuaan näkymättömyysviitan ylleen. Se tunne, tunne ilkitöistä sai hänen sydämensä hypähtelemään kiihkeämmin, sai hänen aivonsa raksuttamaan ja vatsanpohjan kihelmöimään. Se sai hänet elämään, tuntemaan hänen olevan elossa enemmän kuin muulloin. Ja se tuntui ihanalta, tuntui mahtavalta kokea olevansa elossa ja kokea jännityksen tuomaa huimausta päässään. Joku saattoi kutsua häntä mielipuoleksi, väittää hänen olevan sekaisin mutta oliko se pahempaa kuin olla hirviö? Ei, hän hyväksyi sen, että hän olisi hirviö ja sen, että hänestä tulisi hirviö. Ja se oli hänen vanhempiensa syytä, hänen vanhempansa olivat herättäneet hänen sisällään uinuvan hirviön. Hirviö oli uinut hänen sisällään hänen syntymästään asti ja odottanut jonkun kilistelevän kelloja, tökkivän hänen kylkiinsä ja kertovan, että oli ruoka-aika. Ja tälle hirviölle ruoka-aika oli verta, luuta ja verta oman käden kautta.

Torstaina Scarlettin matka jatkui Leicesteristä Cambridgeen julkisilla hänen matkustaessa jäniksenä. Jäniksenä oleminen kyllästytti Scarlettia eikä hän voinut aiheuttaa yleistä kaaosta ja pahennusta kuljettajassa pienillä huolettomilla piloillaan. Hänen piti olla hiljaa yksin ajatustensa kanssa. Ajatusten, jotka olisivat monia pelottaneet mutta Scarlettia ne jo kyllästyttivät. Hän ehti miettiä jälleen samoja tapoja päättää ihmisten päiviä, miettiä vahinkona olemista ja sitä, kuinka salaisia asian palatessaan Tylypahkaan. Tylypahkaa hän ikävoi enemmän kuin muuta. Hän kaipasi sitä jännitystä, joka oli ja kilpailuhenkisyyttä, ja sitä, että hän oli muita parempi, ikäluokkaansa ja itseään vanhempia. Hän aikoi edelleen tulla historian vahvimmaksi velhoksi, auroriksi ja legendaarisimmaksi velhoksi kautta aikojen. Scarlett ei vain ymmärtänyt, että jos hän aikoi olla  aurori, hän ei voisi murhata ihmisiä mielensä mukaan.  Tytön pienessä mielessä tuntui olla mahdollista olla kaikkea, mitä hän suinkin vain halusi olla ja hän aikoi saavuttaa sen kaiken. Tylypahkassa hän sai olla erikoinen itsensä, vaikka hän aiheutti pahennusta turhien professoreiden silmissä. He eivät vain ymmärtäneet häntä tai hänen taiteellisuuttaan ja luonnettaan, sitä loputonta energiaa, jota hänellä oli purettavana. Ja miten he tulisivat ymmärtämään loputonta nälkää verta ja murhaa kohtaan, muiden tuskaa? Eivät mitenkään, he väittäisivät hänen olevan sekaisin, hänen valehtelevan kuten tähän asti. He eivät ymmärtäneet mitään ja vielä joku päivä koko koulu saisi kärsiä sen vuoksi, miten he olivat kohdelleet häntä. He olivat yrittäneet joka päivä vain sammuttaa hänen niin kirkkaana palavan liekin. Jonain päivänä Tylypahka palaisi hänen omaa liekkiään kirkkaampana.

Cambridge oli tytön mielestä hyvin tylsä kaupunki, siellä ei ollut hänelle mitään tarjottavaa. Lisää katseita, mutta siellä oli kyyti. Kyyti, jonka Scarlett otti jäniksenä.  Kyyti, jota hän oli liian pitkän ajan etsinyt. Hän pääsisi Lontooseen ja Lontoosta hän pääsisi Tylypahkaan sillä ihanan kiiltävän punaisella junalla, joka oli joka syksy hänet kuljettanut perille taikuuden niin ihmeelliseen maailmaan, jota tyttö pystyi sanoa rakastavansa. Hän pääsisi lämpimään punaiseen junaan ja koko juna olisi yksin hänen. Punaisena kiiltävä juna, joka hohti kilpaa hänen hiustensa kanssa, odotti häntä jo Lontoossa. Eikä Scarlett malttanut odottaa hänen kasvoille noustessa hänelle ominainen ja tuttu leveä hymy ja silmät säkenöivät onnesta. Tyttö ei tuntunut pysyvän housuissaan hänen hypätessä bussin kyytiin vain vaivoin pidätellen voitoinriemuisia huudahduksia. Hän pääsisi kotiin! Hänen kotinsa oli Tylypahkassa, ei missään muualla ja hän pääsisi kotiin! Hän pääsisi näkemään rakkaat ystävänsä ja Ace odotti häntä! Hän ei mitään muuta odottanut kuin näkevänsä taas vitivalkoisen pörröisen kissan, sen kiiluvat silmät ja iloiset naukaisut. Ja Scarlett halusi hukuttaa kissan paijauksiin ja silitykseen, tuhansiin halauksiin. Mitä nopeammin matka olisi ohi, sen parempi hänelle.

Scarlett matkusti yön aikana Cambridgestä viimein Lontooseen, jonka hän saavutti perjantaina näkymättömissä. Tyttö tuijotteli edessään alkavaa Lontoota sumean näkymän takaa. Kaikki oli utuista ja synkkää hänen seisoessa hiljaa raskaasti ja väsyneesti hengittäessä. Yksi yö loppuun, perjantain aamu ja hän olisi takaisin Tylypahkassa lauantaina eikä kukaan varmasti huomaisi hänen puuttuneen. He olisivat varmasti vain iloisia, kun häntä ei näkynyt. Mutta pöllöä hän ei ollut löytänyt, joten hän aikoi marssia kouluun päästessään ensimmäisenä sen tekopirteän muffiniproffan luokse ja tunkea merkin hänen kurkustaan alas ja katsoa miehen tukehtumista omaan virheeseensä. Niin hän sanoisi, hän sanoisi Scarlettin olleen virhe ja että oli tapahtunut suuri vahinko, kun Scarlett oli saanut valvojaoppilaan merkin ja että hän pitäisi huolen, ettei vastaavaa vahinkoa tapahtuisi uudestaan. Mutta siinä muffiniproffa meni vikaan, sillä Scarlett olisi se, joka pitäisi huolen, ettei vahinkoja tapahtuisi yhtäkään hänen lähellään. Hän ei suostunut vahingoksi.

Yö vaihtui päiväksi Scarlettin riisuessa näkymättömyysviittansa. Hän oli silmin nähden väsynyt, hänen silmiensä alla olivat silmäkuopat ja hengitys tiheää. Hän hengitti raskaaksi pitääkseen itsensä kasassa ja vihansa hallinnassa. Rystyset eivät vuotaneet enää verta, mutta veri oli tahriutunut hänen oikeaa reittään vasten jättäen siihen jäljen, joka tuskin lähtisi koskaan pois. Hänen kirkkaan oranssit hiuksensa olivat takussa ja sotkuisat ja musta lippalakki piti hiuksia aloillaan. Tytön katse oli tuima hänen astellessa kohden laituria, jolta hän pääsisi Tylypahkaan. Scarlettin harmiksi kaikki ei mennyt kuten piti vaan häntä odotettiin. Scarlett seisoi jännittyneenä paikoillaan miettien, juoksisiko jälleen pakoon henkensä edestä, piiloutuisiko näkymättömyysviitan alle ja eläisi loppuelämänsä maanpaossa. Hän ei miettinyt hyödyttikö pakeneminen häntä, hän ei halunnut jäädä kiinni, hän halusi selvitä kouluun omin avuin ja näyttää pärjäävänsä. Mutta tytön jalat eivät kantaneet, hän seisoi paikallaan vain tuijottaen edessään seisovia miehiä. Hän ei jaksanut paeta, ei vielä. Hän halusi päästä omaan lämpimään sänkyynsä, halata Acea, harjoitella niin kauan, että hän nukahtaisi pystyyn, nauraa ystäviensä kanssa ja vain olla. Viha saisi patoutua hänen sisällään suureksi myrskyksi, ennen kuin hän toteuttaisi kaiken suunnittelemansa. Hän ei tiennyt, mitä koulussa odotti eikä häntä edes kiinnostanut, hän halusi vain turvaan ja määränpäähänsä, hän halusi takaisin Tylypahkaan tuttujen ihmisten ympärille. Nyt Scarlett teki jotain, jota hän ei ollut tehnyt aikoihin. Väsynyt tyttö purskahti itkuun, aitoon itkuun ensimmäistä kertaa elämässään.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 66
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa