[TYLYPAHKA]
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty 23.12.20 15:29

Agatha Chopre
- Ero? -

”Mennään naimisiin”, niin he olivat sanoneet toisilleen, niin he olivat luvanneet toisilleen. Olivat luvanneet olla toinen toisensa rinnalla ja tukena tapahtui mitä tapahtui. Lupaus mennä naimisiin, jakaa elämän ilot ja surut puolisonsa kanssa oli iso asia, mutta sillä hetkellä, kun Agatha oli sitä ehdottanut, se oli tuntunut oikealta. Oli tuntunut oikealta painautua miehen lämpimään, turvalliseen syliin, kohdata huulet omiaan vasten ja vain olla tietäen, että jos jotakin sattuisi, hän ei olisi yksin. Mutta oliko kaikki ollut vain tyhjää puhetta, sanoja, joilla ei ollut merkitystä? Siihen Agatha ei osannut enää sanoa vastausta. Kaikki se into hänen sisällään, tunne kaiken menevän juuri oikein, oli kadonnut savuna ilmaan jättäen jäljelle vain tyhjiön. Syvän reiän sydämeen, ja se sattui. Sattui ajatella kaiken olevan ohitse ja tietää jäävänsä yksin kenties loppuelämäkseen. Hän ei vain halunnut jättää itseään jumiin miehen rinnalle, joka ei tekisi häntä onnelliseksi. Oliver oli tehnyt hänet onnelliseksi useamman vuoden mutta kaikki oli muuttunut niin nopeasti eikä Agatha halunnut valita ystäviensä ja miehensä väliltä. Hän ei halunnut, hän ei tahtonut. Hän vain halusi kaikkien tulevan toimeen keskenään ja pystyvän jakamaan pienet ja suuret hetket. Se vain tuntui kaukaiselta haaveelta enää, taivaalta putoavalta tähdeltä, jota ei saisi kiinni.

Kyyneleet valuivat Agathan poskilla vanoina uuden kyyneleen halkoessa edeltävää kyynelvanaa. Nyyhkytys oli hiljaista, kasvot oli painettu polvia vasten ja kädet kiedottu tiukasti jalkojen ympärille. Kädessä Agatha pudisti kirjettä. Kirjettä, jota hän ei halunnut avata, hän ei uskonut kirjeen muuttavan mitään. Mitä yksi kirje voisi muuttaa, voisiko se edes tarkoittaa mitään, jos sanoja ei saisi kasvotusten suusta? Sanoja oli helppo kirjoittaa paperilla tarkoittamatta niitä, mutta kasvotusten totuus oli vaikea kohdata. Ehkä kirje olisi yritys lepyttää Agatha ollen täynnä tyhjiä sanoja, jotka jäisivät lunastamatta. Tyttö oli hetki sitten jäänyt yksin tähtitornin viileään yöhön Erinin ja Titon poistuttua hänen luotaan yöpuulle. Ystävät olivat yrittäneet piristää häntä, mutta Agatha ei ollut ottanut sanoja kuuleviin korviinsa. Hän vain mietti, mikä olisi oikea ratkaisu. Jäädä vai erota. Hän ei voisi antaa muiden tehdä päätöstä hänen puolestaan, hänen tulisi itse tehdä päätös eikä hän tiennyt, mitä hän päättäisi.

Oliver oli monet kerrat auttanut Agathaa, suojellut häntä Eatonilta ja ilkeiltä sanoilta ja Agatha oli yrittänyt puolustaa Oliveria laguunilla. Entä ne kerrat, kun Oliver oli yllättänyt Agathan? Järjestänyt romanttisen illan valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, antanut kalliita koruja ja pitkin päiviä terälehtisateita, mutta mitään niistä Agatha ei ollut pyytänyt eikä tarvinnut. Ainut mitä tyttö oli tarvinnut, oli tieto Oliverin pysymisestä hänen rinnallaan loppuun saakka ja lupaus luottamuksesta. Agatha ei tarvinnut mitään muuta, hän ei tarvinnut kuuta taivaalta tai kaupan hienoimpia lahjoja vaan ainoastaan luottamuksen ja turvallisen paikan palata.

Agatha oli hukassa, hän oli ajanut itsensä umpikujaan. Ansassa omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Hän oli lähtenyt Kolmesta Luudanvarresta pois pyytäen aikaa Oliverin maanitellessa häntä jäämään. Aikaa hän ei saisi olemalla kiinni Oliverissa vaan aikaa hän saisi olemalla yksin ajatustensa kanssa. Ajatusten, jotka saivat hänet itkemään. Oliver ei ollut ymmärtänyt kuinka tärkeitä ystävät olivat tytölle eikä hän ollut saanut miehen luottamusta omaa tekemistään kohden. Oliver oli epäillyt Agathan kykyä tehdä päätöksiä ja hänen ystäviään, mies ei ollut luottanut. Sen Agatha ymmärsi, jos Oliver ei kyennyt antamaan anteeksi Titolle ja Erinille, jotka olivat omalla toiminnallaan loukanneet Agathaa, mutta Agatha oli valmis antamaan anteeksi ja hän antoikin anteeksi heidän virheistään huolimatta. Mutta Oliver ei, vaikka häntä kohtaan ei ollut loukattu. Mutta Agatha ymmärsi, miksei Oliver kyennyt siihen – mies halusi vain suojella kihlattuaan. Sitä Agatha ei ymmärtänyt, ettei hän saanut kihlattunsa luottamusta omia toimijaan kohden.

Agatha siniset kostuneet silmät tuijottivat tähtitaivasta takaraivon painautuessa kaidetta vasten. Posket olivat kauttaaltaan märät, kyyneleet olivat valuneet niin hänen rinnuksillensa, polville kuin tähtitornin kiviselle lattialle. Tytön nimettömässä kimalteli kihlasormus. Hän ei pystynyt ottamaan sitä pois, ei vielä. Hän tekisi ratkaisunsa luettuaan Oliverin lähettämän kirjeen toivoen, ettei kävelisi ansaan elämänsä kanssa. Ansaan, jonka hänen kihlattunsa asettaisi.
Tytön vapisevat kädet irrottautuivat jalkojen ympäriltä ja katse laskeutui taivaasta pieneen kirjeeseen, jonka tyttö avasi. Häntä pelotti, hengitys tuntui salpaantuvan ja jokainen hengenveto sattui. Hennot huulet tärisivät niin kylmästä kuin itkusta. Agatha räpäytti sinisiä silmiään muutaman kerran viimeisten muodostuneiden kyynelten valuessa poskille. Hitaasti, peläten, tyttö alkoi lukea kirjettä kyynelten vierähtäessä poskille hyvin pian ensimmäisten virkkeiden jälkeen.

Tyttö puristi kirjeen nyrkkiinsä luettuaan viimeiset sanat ja painoi kasvot polvia vasten nyyhkyttäessään hiljaa. Oliver ei ymmärtänyt, mistä kaikki johtui. Se ei johtunut anteeksiannosta vaan olemattomasta luottamuksesta. Kuinka hän itse voisi luottaa mieheen, joka ei luottaisi häneen, mutta joka tekisi kaiken hänen vuokseen? Oliver oli valmis antamaan muille anteeksi saadakseen Agathan takaisin, Oliver oli valmis ottamaan kaikkien vihat, jotta Agathan olisi hyvä olla. Oliver olisi valmis mihin tahansa, jotta Agatha olisi onnellinen. Oliver oli asettanut Agathan kirjeen myötä entistä vaikeampaan paikkaan päätöksensä puolesta – mies, joka ei ymmärtänyt mutta joka välitti. Mies, joka halusi hallita, mutta teki sen toisen vuoksi. Mies, joka halusi tietää kaiken, mutta joka kuunteli. Mies, joka ei kyennyt muuttumaan, mutta oli valmis yrittämään. Mies, joka ei ollut enää sama, mutta joka ei ollut niin erilainen. Mies, joka ei saisi hetkeen lopullista vastausta. Agatha voisi yrittää, mutta hän tiennyt, onnistuisiko hän siinä. Agatha ei tiennyt, mitä hän enää odotti ja toivoi mieheltä.

Ensimmäisiä kertoja elämässään, Agatha ei ollut varma, pystyisikö hän antamaan anteeksi. Hän oli kuullut ristiriitaisia asioita heidän suhteestaan, hän oli kärsinyt suhteen vuoksi mutta suhde oli antanut hänelle voimia jaksaa. Ja nyt, kun häät olivat muutaman kulman takana, oli mahdollisuus, ettei prinsessapäivää tulisikaa. Agatha ei voisi kertoa epäröinnistään Faronille, hän ei halunnut isoveljensä tekevän päätöstä hänen vuokseen. Agatha ei kyennyt, hän ei kyennyt kääntymään isoveljensä puoleen apua saadakseen eikä hän voinut kysyä Oliverilta neuvoja. Erin ja Tito sanoivat eri asioita – Erin ei halunnut heidän eroavan mutta Tito antoi ymmärtää eron olevan paras ratkaisu. Agatha olisi päätöksen kanssa yksin ja hänen päätöksessään saattaisi kestää. Agatha sipaisi kihlasormusta sormessaan vetäen lapaisen peittämään sormuksen, jota hän ei kantanut samalla ylpeydellä kuin muutamia päiviä sitten. Niin pienet asiat muuttuivat helposti isoksi Agathan tietäessä, ettei tätä asiaa voisi paeta. Tämä asia tulisi selvittää tavalla tai toisella ennen kuin he kohtaisivat alttarilla. Siihen päivään Agathalla olisi aikaa tehdä päätöksensä liiton jatkumisen suhteen. Aina siihen saakka, kunnes he sanoisivat tahdon.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 191
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty 23.12.20 16:11

Agatha Chopre
- Seitsemästoista joulu –

Agatha astui kotitalonsa ovesta sisälle. Talossa tuoksui hyvältä, makeiden pipareiden, suolaisen piiraan tuoksu leijaili vastaan heti ovelta ensi töikseen. Agathan ei tarvinnut arvailla, kuka jouluna hääräili keittiössä leipomusten ja muiden maittavien ruokien parissa – se oli hänen äitinsä, Amanda, jonka kasvot säkenöivät hymystä hänen nähdessään pienen täysi-ikäisen tyttönsä astuvan sisälle kotiin. Sisällä olohuoneessa oli pieni joulukuusi koristeltu siniseen ja hopeaan, ikkunoissa roikkui koristevaloja valaisten muuten hämärää rakennusta. Piha oli valkea puuterilumesta, jota oli hetki sitten tupruttanut taivaalta.
”Agatha kulta”, nainen kietoi tyttärensä halaukseensa. Joululaulut soivat hiljakseen taustalta muuten autiossa talossa. Farren oli jälleen linnoittautunut huoneeseensa kieltäytyen joulunvietosta ja perheensä kanssa olemista. Ja Faron oli vielä tien päällä, hänen viimeiset harjoitusottelunsa olivat ajoittuneet joulun alle miehen saapuessa kotiin jouluksi, niin hän oli luvannut eikä Agatha suostuisi viettämään joulua ilman Faronia.

”Mä käyn lähettämässä viimesen joululahjan, tuun sen jälkeen auttamaan sua”, Agatha huikkasi äidilleen ja käänsi selän. Tytön poskille valui kyyneleitä – viimeinen lahja olisi Oliverille. Agatha olisi voinut antaa lahjan Tylyahon retkellä, mutta se ei tuntunut sopivalta hetkeltä, vaikka hän olikin saanut lahjan Oliverilta. Lahjan, joka odotti avaamista kuusen juurella. Agatha sulki huoneensa puuoven istuutuen sängylle. Hän katseli pientä tummaa rasiaa yöpöydälle ennen rasian nostamista käsiin ja sen avaamista. Tytön siniset silmät katselivat uutukaista rannekelloa, jonka pintaa hän siveli sormellaan. Uusi, ei kovin kallis mutta sitäkin arvokkaampi tärkeytensä vuoksi. Tyttö sulki kannen huokaisten, hän ei ollut varma, haluaisiko lähettää lahjaa Oliverille mutta jos hän aikoisi yrittää, tai ainakin näyttää suhteen toimivan, hänen olisi lähetettävä lahja. Agatha liukui sängyltä lattialle hiljentyen paketoimaan rasiaa ruskeaan käärepaperiin, jota ympäröi kultaiset nauhat. Agatha kiinnitti pienen viestin paketin kylkeen toivoen Oliverin lukevan sen.
”Viisareita on mahdollista lisätä ja poistaa, jos näet sen tarpeelliseksi. Ehkä tästä on jotain iloa. Hyvää joulua”.

Tytön katse seurasi pois lentävää lehtopöllöä, joka kantoi jaloissaan pientä pakettia. Kirjettä Agatha ei kirjoittanut, hän ei osannut vastata Oliverin kirjeeseen. Ei vielä. Hänellä oli vielä aikaa miettiä vastausta kirjeeseen ja siihen, kehen hän voisi luottaa, kenen kanssa hän haluaisi olla. Niin vaikeaa kuin se oli uskoa, oli Agatha kasvanut ihmisenä – hän ei ollut yhtä sinisilmäinen kuin pienenä, mutta silti yhtä hyväsydäminen uskoen jokaisessa olevan jotakin hyvää. Mutta hän suostui kohtaamaan tosiasiat – tosiasiat, ettei Oliver ehkä ollut hänelle se oikea. Ehkei saduissa kerrottua unelmien prinssiä ollut, ei rakkautta ensisilmäyksellä, saati tosirakkautta. Ne olivat tarinoita, joiden Agatha halusi uskoa olevan totta kuten hän halusi uskoa Oliverin olevan yhä se sama mies, johon hän oli rakastunut. Mutta oliko vuodet etäsuhteessa ajaneet heidät erilleen toisistaan? Jossakin syvällä Agathan sisällä tunteet kävivät taistoa siitä, mikä tunne oli oikea tähän tilanteeseen – rakastaako vai eikö rakastaa. Tytön päässä pyöri paljon kysymyksiä, joita hän ei olisi jouluna halunnut ajatella. Hän halusi jouluna vain käpertyä itselleen tärkeiden ihmisten viereen ja nauraa, syödä hyvin ja olla vain.

Kuusen alla ei ollut paljon lahjoja, he eivät ostaneet sisarusten kesken lahjoja, ainoat lahjat tulivat ystäviltä. Edes heidän äitinsä ei ostanut enää lahjoja aikuisiksi kasvaneiksi lapsille, he eivät tarvinneet lahjoja vaan lahjoista suurin oli olla yhdessä jouluna. Faron oli saapunut kotiin jouluksi, myöhään aaton aattona, mutta se riitti ja kelpasi, he olisivat joulun yhdessä.
Agatha makoili sohvalla pää isoveljensä Faronin sylissä katse kohden kattoa. Tytön vatsan päällä lepäsi rasia, jonka hän oli saanut Oliverilta ja lattialla avattuna Erinin antama peli, joka oli aiheuttanut naurua perheen kesken. Agathan kasvoilla oli mietteliäs ilme, jännittynyt. Hän ei tiennyt uskaltaisiko hän avata pakettia, haluaisiko hän edes. Faron silitteli hiljakseen pikkusiskonsa otsaa rauhoittavasti tytön hengittäessä kiivaammin, ahdistuneena. Agatha oli purrut alahuulensa verille maistaen suussaan karvaan rautaisen maun. Sirot kädet pyörittelivät pientä rasiaa käsissään. Faron ei sanonut mitään, hän oli kuunnellut hiljaisena siskonsa ahdistusta suhteesta Oliveriin.
”Avaisit sen, ehkä siellä on se yhdeksäs ihme, kuten sanoit”, Faron puhui lempeästi, naurahtaen leikkisästi asialle. Faron ei tekisi mitään, mitä hänen pikkusiskonsa ei haluaisi ja Agatha oli tehnyt selväksi, että oli hänen oma asiansa selvittää välit Oliveriin. Faron oli luvannut seistä pikkusiskonsa päätöksen takana, mikä se ikinä olisikaan.

Agatha suoristautui varovasti istumaan vetäytyen lähelle isoveljeään. Tärisevät kädet avasivat hitaasti rasiaa. Kyyneleet kastelivat tytön posket ja hengitys tiheni. Hän hengitti raskaasti ja nopeasti sydämen pamppaillessa rinnassa kuin odottaen hetkeä lähteä irti, jättää jälkeensä yhtä syvä ja tyhjä aukko kuin Oliver oli jättänyt sanoillaan. Agatha pelkäsi menettävänsä Oliverin, hän pelkäsi saavansa miehen ja pelkäsi joutuvansa ansaan, pelkäsi olla yksin. Rasia aukesi kilahtaen sinisten silmien kostuessa uudemman kerran nähdessä rasian sisällön. Agatha painautui Faronin halaukseen.

Rasiassa kimmelsi kultasävytteiset korvakorut, jotka olivat samaa sarjaa Agathan kihlasormuksen sekä aiempina vuosina saamiensa kaulakorun kanssa. Korvakorujen vieressä lepäsi mustekynä, johon Agatha ei halunnut koskea, mutta jokin tarkoitus myös kynällä olisi. Faronin käsi liikkui rauhoittavana hysteerisen siskonsa selkää pitkin pitkillä, hitailla vedoilla. Agathan hengitys tasaantui hitaasti tytön rauhoittuessa ja vetäessä henkeä.
”Mä en tiedä mitä mä teen”, tytön ääni värisi, kyyneleet kastelivat Faronin flanellipaidan hihan miehen hyssytellä pikkusiskoaan.
”Sä tiedät sen. Sä oot viisas ja sun pitää seurata sun sydäntä”, Faron ei kestänyt nähdä siskoaan maassa, noin rikkinäisenä. Faron halusi korjata siskonsa, laittaa palapelin palaset paikoilleen, liimata hajonneen vaasin kasaan mutta hänellä ei ollut taitoa siihen. Hän ei vain voinut tehdä sitä, hän ei voinut taikoa Agathaa ehjäksi, vaikka kuinka haluaisi. mikään taika ei parantaisi sydänsuruista, mikään ei korjaisi hajonnutta sydäntä. Vain aika, jota Agatha yritti ottaa ymmärtääkseen sydämensä rytmit.

Tytön sydän pamppaili kiivaasti tytön kääntyessä nostamaan tumma mustekynä rasiasta. Kynään oli kaiverrettu O & A sekä heidän kihlajaispäivänsä. Päivä, jolloin myös heidän etäsuhteensa alkoi. Agatha puristi kynää nyrkkiinsä, nyrkin rintaansa vasten ja painoi päänsä Faronin olkapäätä vasten nyyhkyttäen hiljaa. Hän ei näkisi tänä joulua Oliveria, eikä hän tiennyt mitä vastata alttarilla – astelisiko hän edes alttarille. Nyt hänen pitäisi yrittää nauttia joulusta, joka oli mennyt itkuksi ja suruksi. Mikään ei tuntunut tuovan ratkaisua tai valoa Agathan elämään eikä hän tiennyt, kuinka ratkaista ongelma. Hän ei tiennyt, mistä löytyisi vastaus kysymykseen: Jäädä vai lähteä Oliverin rinnalta?
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 191
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty 29.12.20 23:08

Agatha Chopre
- Valinta -

Agatha istui huoneessaan sängyllä kyyneleet poskilla. Jälleen tyttö oli itkenyt, hetki sitten lähettänyt kirjeen lehtopöllönsä Eddyn mukana Erinille vastauksen ystävänsä kirjeeseen. Vastauksen, joka oli hyvin ympäripyöreä eikä kertonut täyttä totuutta, mutta mikä ehkä hetkeksi tuudittaisi Erinin uteliaisuuden piiloon antaen täysi-ikäiselle noidalle aikaa miettiä omaa elämäänsä ja valintojaan. Miettiä Oliveria.

Tytön haikea katse hakeutui pimeään ikkunaan. Kaunis talvisää oli muuttunut koleaksi ja loskaiseksi sadepisaroiden valuessa kyynelten tavoin viileää ikkunalasia vasten tummien pilvien peittäen kirkkaan, lohduttavan, tähtitaivaan taakseen. Kaikki oli tuntunut sen hetken jälkeen niin lohduttomalta – sen hetken, kun Oliver oli jäänyt seisomaan Kolmeen Luudanvarteen Agathan poistuttua paikalta itkien. Aivan kuin hän voisi paeta ikäviä asioita kääntämällä sille selkänsä. Se ei toiminut niin, selän kääntäminen pakotti kohtaamaan asiat myöhemmin repien sisintä entisestään odottaessa omaa ja toisen ratkaisua, käydessä kaikki vaihtoehdot läpi kerta toisensa jälkeen. Vaihtoehdot, jotka eivät tuntuneet enää päivien jälkeen lohduttavilta vaan lohduttoman synkältä. Kaikki pelot ja epätoivot muuttuivat omassa mielessä hiljalleen totuudeksi – sanoiksi, joita ei pystynyt horjuttamaan. Sanoiksi, jotka repivät kauemmas ja kauemmas totuudesta. Mutta se, mikä oli totuus, oli mahdotonta sanoa kaiken pohdinnan jälkeen. Totuus oli hukkunut kyyneliin, ikäviin ajatuksiin ja tunteiden pyörremyrskyyn.

Oveen koputettiin. Agathan siniset silmät kääntyivät hitaasti huoneen ikkunasta kohden suljettua puista ovea. Tyttö nyyhkäisi jääden hiljaa istumaan vuoteelleen. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, ei liikkumaan. Apaattinen tyttö katseli hiljaa oven aukeamista ja sinisillä silmillään isoveljensä ruskeisiin, lempeisiin silmiin. He eivät tarvinneet sanoja, Faron ei tarvinnut sanoja ymmärtääkseen, kuinka rikkinäinen hänen pikkusiskonsa oli ja Faron kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille sulkien tytön lempeään, lohduttavaan halaukseen. Halaukseen, jossa kaiken pahan sai unohtaa ja olla hetken se pieni tyttö, joka ei tiennyt suuresta ja julmasta maailmasta vielä mitään. Tyttö, joka hymyili ja nauroi eikä tiennyt, kuinka kaikki muuttuisi sydänsurujen myötä – kuinka kaikesta tuskasta sydänsurut olisivat pahimmat. Agatha itki hiljaa Faronin rintakehää vasten. Hänen kasvonsa upposivat miehen paitaan ja kyyneleet kastelivat miehen rinnuksen.

”Nyt on ehkä huono hetki, mutta joko sä haluut tän kirjeen?” Faron oli joka päivä kirjeen saapumisen jälkeen esittänyt saman kysymyksen. Joka päivä Faron oli astunut siskonsa huoneeseen kädessään taiteltu pergamentti, jonka pinnassa luki Agatha. Kirje, joka odotti yhä avaamistaan. Agatha ei suostunut vastaanottamaan postejaan itse vaan hänen postinsa kulkivat kaikki Faronin kautta, joka pystyi lajittelemaan ne ja huolehtimaan näin siskonsa hyvinvoinnista. Liikaa ei saanut tulla kerralla kannettavaksi kenenkään harteille. Jokainen kirje, paketti, kävi Faronin kautta hänen kertoessa kirjeen lähettäjä ja Agatha sai valita, ottaisiko hän kirjeen vastaan ja milloin ottaisi. Hän oli laskenut Erinin kirjeen välittömästi läpi mutta Oliverin lähettää kirjettä hän vältteli. Mitä jos kirje olisi jotakin ikävää, tai jotain, jonka vuoksi Agatha ei voisi ikinä antaa anteeksi? Mutta kauanko hän voisi pitkittää kirjeen avaamista, kuinka kauan hän voisi vältellä piilotettua totuutta.

Siniset silmät tuikkivat kirkkaista, suolaisista kyynelistä. Alahuuli oli purettu verille suussa maistuen suolaisten kyynelten seassa karvas rautainen maku. Hetken aikaa tytön katse pysyy isoveljensä silmissä. Silmissä, jotka olivat täynnä myötätuntoa, lempeyttä ja lohtua. Vaaleat saparot heilahtivat nyökkäyksen myötä, hän ei voisi pitkittää enempää, hänen olisi tehtävä päätöksensä lähipäivinä. Hänen valmistumisestaan ja Tylyahon viimeisestä retkestä oli kulunut jo viikkoja. Viikkoja, jotka olivat olleet yhdet Agathan lyhyen elämän raskaimmista ja vaikeimmista. Agathan katseeseen laskeutui taiteltu pergamentti ja hennot, vapisevat kädet ottivat kirjeen vastaan.
”Kiitos...”, tyttö mumisi vastauksensa painaen kirjeen rintakehäänsä vasten. Paino sängyllä siirtyi Agathan puolelle Faronin noustessa ylös ja askelten kopinan kantautuessa ulos huoneesta siivittäen nuoren noiden yksityisyyden, oman rauhan pariin. Ovi kolahti hiljaa kiinni.

Kesti kauan, ennen kuin Agatha sai vapisevin käsin avattua saapuneen kirjeen. Hän ei tiennyt, mitä Oliver sanoi – laittaisiko Oliver poikki vai anoisiko Oliver polvillaan tyttöä takaisin. Ja kumpi olisikaan kirjeen sisältö, ei Agatha tiennyt kumpaa hän itse halusi enemmän. Hän oli saanut ristiriitaisia viestejä Oliverista viime näkemän jälkeen, hän oli kuullut kyseenalaisia juttuja niin Eriniltä kuin Titolta ja jostakin syystä myös muiden oppilaiden sanat kummittelivat Agathan takaraivossa – se päivä laguunilla, kun osa koulun oppilaista oli pilannut hänen ja Oliverin treffit ja vaatineet Agathaa huomaamaan, kuinka pahan miehen kanssa hän oli – ettei siinä ollut hyvä olla. Se ilta valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa, kun Erin oli auttanut Oliveria järjestämään ihanan romanttisen illan. Tai se retki, kun Oliver oli tivannut Agathalta tytön omia perhesalaisuuksia ymmärtämättä, ettei Agatha voinut kertoa. Mutta päivä, jolloin Oliver oli vetänyt Agathan luutakomeroon ja suudellut tyttöä, silloin perhoset olivat lennelleen palavasti rakastuneen tytön vatsassa. Ja Agatha oli itse uskaltautunut koulutaipaleellaan kaksintaistelemaan Ramonaa vastaan vain Oliverin vuoksi. Ja kuinka Oliver oli kaikkien kertojen jälkeen kääntynyt Agathan ystäviä vastaan, syyttänyt heitä ties mistä vaikka Agatha oli antanut anteeksi niin ystävilleen kuin Oliverille heidän toilailunsa ja virheensä, koska Agatha uskoi hyvään. Mutta kumpia hänellä ja Oliverilla oli enemmän – yhteisiä hyviä hetkiä, joista taistella vai pilattuja muistoja, jotka vaativat luovuttamaan?

Agathan katse kohosi kirjeestä yöpöydällä lepäävään kolikkoon. Kolikkoon, johon Agatha ei ollut koskenut Tylyahon reissun jälkeen. Agatha ei noussut sängyltä ottaakseen kolikkoa käteensä, hän ei pystynyt siihen, ei vielä. Agatha asteli kirjoituspöytänsä ääreen, jonka päälle oli aseteltu nätisti pergamenttipino, sulkakynät telineeseen sekä muutama mustepullo vierekkäin. Agathan ja Oliverin nimikirjaimilla varustettu mustekynä oli muiden kynien seurana telineessä. Agatha nosti mustekynän telineestä asettaen sen pöydälle tyhjän pergamentin viereen. Pöydällä kirjoitusvälineiden vieressä lepäsivät Oliverin antamat lahjat – kaulakoru sekä joululahjaksi saadut korvakorut, joihin tytön katse kohdistui. Korujen seassa oli myös tytön kihlasormus, jonka hän oli aiempina päivinä riisunut ahdistuneisuuttaan. Tytön hennot sormet kiertyivät kihlasormuksen ympärille hänen puristaessa sen nyrkkiinsä. Hän oli tehnyt valintansa.
”Anna anteeksi rakas”.

Vielä jonain päivänä hääkellot soisivat.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 191
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty 30.12.20 18:30

Valerian Blakesley
- Täysikuu –

Valerian seisoi kansliansa perällä, omissa henkilökohtaisissa tiloissa. Mies oli sammuttanut huoneessa palavat kynttilät jättäen itsensä pimeään. Mies oli sullonut kätensä housujensa taskuihin katseen kohotessa ikkunalasin läpi pimeään yötaivaaseen. Hennon pilviverhon läpäisi hento valonsäde ruskeiden silmien katsoessa untuvapilvien takaa valon lähdettä - hopeista suurta pyöreää kuuta, jota myös täysikuuksi kutsuttiin. Miehen katse ei hievahtanutkaan täysikuusta, jonka ohitse untuvapilvet leijailivat kiirehtimättä.

Miehen suupielet kääntyivät alaspäin hänen kohdatessa täysikuun katse, kuten jokainen kuukausi tähän mennessä jokaisen täysikuun aikaan Valerian seisoi katsomassa mollottavaa kuu-ukkoa, joka vain olemuksellaan aiheutti kipeitä muistoja. Ruskeat silmät kostuivat liikutuksesta kastehelmien kimaltaessa kuunvalon osuessa kanslian ikkunaan levittäen valon kristallin tavoin silmien kastehelmistä ympäri kansliaa upottaen Valerianin muistojensa syövereihin.

Siitä oli jo viisi vuotta. Viisi pitkää ja kivistä vuotta mutta muistot eivät hellittäneet, menettämisen tuska ei ollut helpottanut vuosien saatossa. Viisi vuotta sitten Valerian oli istunut vaimonsa Moiran kuolinvuoteella hyvästellen naisen viimeiselle matkalle. Valerian oli ollut surun murtama, hän oli katsonut raadeltuja, ennen niin iloisia ja sileitä kasvoja. Silmät kasvoilla eivät jaksaneet aueta kirkkaanvihreään sävyynsä vaan luomet pysyivät kiinni. Huulet olivat kuivuneet Valerianin huulia vasten eikä mikään herättänyt naista ikuisesta unestaan. Mies oli sipaissut naisen vaaleita kutreja korvan taakse, sivellyt raadeltua poskea. Miehen kasvot olivat täyttyneet kyynelistä, ruskeat silmät olivat itkeneet hiljaisen vesiputouksen lailla, kastelleet vuoteen ja naisen käden, jonka Valerian oli nostanut huulilleen. Hän ei halunnut laskea irti, hän ei halunnut jäädä tien päälle ilman valoaan ja rakastaan, joka oli kulkenut hänen rinnallaan ensimmäisestä kouluvuodesta asti.

Valerian nosti farkkujensa taskusta hänen ja Moiran sormukset katseen laskeutuessa täysikuun kirkkaudesta kämmeneensä, jolla sormukset lepäsivät. Mies oli säästänyt sormukset muistona ainoasta suhteestaan, jonka hän uskoi kestävän loppuun saakka. Mutta jäljellä jäi vain suru. Valerian sulki sormukset nyrkkinsä sisään kyyneleiden valuessa kostuneista silmistä. Miehen katse kohosi maasta lasin läpi kuuhun, joka loitsi kirkkaana yötaivaalla.
”Anna anteeksi Moira”, mies kuiskasi anteeksipyynnön huuliltaan. Anteeksipyynnön siitä, ettei ollut kyennyt suojelemaan naistaan.

Se yö oli ollut kammottava. Taivas oli ollut pilvetön ja täysikuu loistanut taivaalla kirkkaana suunnannäyttäjänä. Kaksi pientä valoa oli valaissut metsikköä askeleiden kulkiessa määrätietoisesti eteenpäin.
”Loistava yö kerätä vuoheinää”, Valerian oli sanonut heidän lähtiessä liikenteeseen etsimään vuoheinää monijuomaliemeen, mutta ainoa ehto oli poimia kyseinen ainesosa täyden kuun aikaan. Moira oli astellut Valerianin rinnalla valaisten ympäristöä.
”Ja ties, vaikka tulis vastaan kuutamolla tai muita taikaolentoja”, Moira oli antanut vastauksen välittömästi miehelleen. Vaaleaverikön kasvot olivat olleet yhtä hymyä hänen astellessa kepein askelin metsikössä. Luonnon lapsi, niin Valerian oli kutsunut Moiraa heidän tavatessa. Heidän yhteinen intohimonsa oli ajanut heidät yhteen – halu olla vapaa muiden mielipiteistä välittämättä sekä luonto. Sinä iltana luonto ei ollut heidän puolellaan. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, kun raskaat, mutta hyvin nopeat askeleet olivat lähestyneet heitä metsän uumenista. Tumma, takkuturkkinen olento oli juossut neljällä raajalla heitä kohden ja ennen kuin kumpikaan heistä oli ehtinyt reagoida, oli olento kaatanut Moiran maahan raadellen pitkillä kynsillään ja terävillä hampaillaan luonnon lasta. Tilanne oli yhtä nopeasti ohi, kuin se oli alkanutkin luisevan otuksen hävitessä metsään ulvonnan kutsumana.

Moira ei vain tullut kuntoon. Naisen raadeltu keho oli ollut verillä, syvät haavet kulkivat pitkin naisen rintakehää ja kasvoissa oli syviä arpia. Mitään ei ollut tehtävissä, mikään taika tai rohto ei tuonut henkihieverissä ollutta Moiraa takaisin. Moira oli poissa vaan täysikuu loisti edelleen kerran kuussa taivaalta eikä se suostunut väistymään. Täysikuu tulisi aina merkitsemään Valerianille tuhoa ja kuolemaa, ikäviä muistoja, joista hän ei välttämättä koskaan pääsisi yli. Vaan Valerian ei suostunut luopumaan muistoista, hän voisi halutessaan, mutta pelkäsi. Jos Valerian luopuisi vaimonsa kuolemasta, unohtaisiko hän vaimonsa olemassaolon ja kaikki ihanat hetket kymmenien vuosien ajalta? Hän ei ottaisi riskiä, että jokin menisi pieleen, hän pystyisi elämään haikeuden tunteen kanssa. Oli pystynyt tähänkin päivään asti eikä se häirinnyt kuin täysikuun aikaan. Täysikuu nostatti miehelle tunteet pintaan aina kuun ottaessa täydellisen pyöreän muodon tähtitaivaalle.

Valerianin kasvot olivat kostuneet kauttaaltaan suolaisista kyynelistä, jotka valuivat miehen poskilta pudoten rinnuksille ja lattiaan. Mies ei liikahtanut ikkunan edestä, hän odottaisi kuun poistumista ennen kuin suostuisi ummistamaan omat silmänsä. Hän valvoisi niin kuin oli valvonut viisi vuotta sitten toivoessaan vaimonsa toipumista, odottanut naisen avaavan kirkkaan vihreät eloisat silmänsä. Ja nyt Valerian odotti kuun väistymistä taivaalta, aamun sarastamista. Täysikuun ilta oli ihanille muistoille tarkoitettu, niille hyville muistoille Moirasta, kuten naisen naurulle, joka nostatti aina hymyn huulille, vaaleille tuoksuville hiuksille sekä loppumattomalle seikkailutahdolle.

Täysikuu jäi pilviverhon taakse jättäen ikkunassa seisovan miehen pimeyteen. Kyyneleet eivät kimaltaneet ilman valoa, ne olivat kosteina vanoina miehen tummilla poskilla. Kilahdus. Valerian oli avannut nyrkkinsä pudottaen sormukset nyrkistä lattialle kilinän saattelemana. Itku kantautui Blakesleyn kanslian ovien ulkopuolelle.

Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 191
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty 04.01.21 13:09

Dinah Walsh
- Mörkö -

Pienen tytön kulmat olivat painuneet kurttuun. Hänen suunsa oli tiukkana viivana luettuaan epäpätevän tuvanjohtajansa lähettämän kirjeen. Tyttö ei suostunut, hän ei tulisi ikinä suostumaan miehen kansliaan, ei ainakaan yksin jos toisella olisi joku suojaamassa selustaa. Miksei hänellä saanut olla ketään ”kolmatta” osapuolta. Ja mitä ”väärinymmärryksiä” muka voisi tapahtua. Eivät hänen omat ajatuksensa olleet ”väärinymmärryksiä”, hänellä oli oikeus omiin ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä eikä kenelläkään ollut oikeutta tyrmätä hänen näkemyksiään. Ei, ei vaikka hän kuinka olisi professorina ja asemassa, jossa häntä pitäisi arvostaa ja kunnioittaa. Mutta miten kunnioittaa miestä, joka ei kunnioittanut oppilaitaan ja joka tyrmäsi heidän tapansa olla minä. Kaikki tavat, joilla he oppivat ja kehittyivät, heidän ajatuksensa eivätkä itse edes opettaneet kunnolla. Eivät sellaiset ansainneet kunnioitusta, eivätkä tulisi ikinä ansaitsemaan ja asiaa oli edes turha puida. Hän ei tulisi ikinä kunnioittamaan tuvanjohtajaansa eikä koskaan tulisi pitämään hänestä tai luottamaan häneen. Ei, ei vaikka mitä tapahtuisi. Ja Dinah pitäisi päänsä tässä asiassa.

Dinahia pöyristytti ajatus, että hän taipuisi itseään niin vahvana ja suurena miehenä pitävän tahtoon vain sen takia, että niin kuuluisi tapahtua – että joku edes kuvittelisi hänen taipuvan. Ja kaikki vain sen takia, että taikaministeriöön ei ollutkaan luottamusta, että taikaministeriössä oli epäpäteviä, asioista tietämätöntä henkilökuntaa, jolle professorien sana oli ainoa totuus ja laki. Ja jälleen nainen – vielä taikaministeriön nainen - oli alistunut miehen sanan edessä, sitä oli tapahtunut niin paljon, ettei Dinah voinut sietää saati ymmärtää sitä. Miksei nainen voinut olla vahva ja hallita? Miksi aina miehet saavat tahtonsa läpi ja miksi aina vain heitä pitäisi kunnioittaa ja totella. Se oli niin väärin, niin väärin että se ajoi noidat ongelmiin itsensä kanssa, kamppailemaan minuutensa kanssa ja pakottaen heidät vaikenemaan. Vaikenemisen jalon taion Dinah oli oppinut, mutta hän ei tehnyt sitä, koska hänen oli pakko vaieta, vaan hän vaikeni, koska halusi. Hän ei halunnut puhua muille, hän ei halunnut muiden tuntevan häntä, saati hänen menneisyyttään.

Dinah ei ollut puhunut menneisyydestään kenellekään muulle kuin sedälleen – isänsä veljelle. Niin oudolta kuin se kuulostikin, hänen isänsä veli oli Dinahille tämän hetken tärkein ja läheisin ihminen, hänen ties kuinka mones huoltajansa. Olihan se varmasti vaikuttanut Dinahin kasvuun, kun hän oli joutunut seuraamaan vierestä, kuinka alkoholisoitunut, shokkihoidon tarpeessa ollut vahva mies pakotti muut vaikenemaan. Vaikeneminen ei auttanut, ei, vaikka sen sanottiin tuovan turvan kehtoon mutta myöskään taisteleminen ei auttanut, se toi osakseen kipeitä mustelmia ja kyyneleitä. Ja kun koti oli lopulta monen mutkan jälkeen löytynyt isänsä veren jakavan miehen luota, oli se tuntunut oudolta, mutta lämpimältä, turvalta. Se ei kuitenkaan poistanut luottamuksen puutetta noitiin ja etenkin velhoihin, se ei poistanut tarvetta vaieta vaan se toi tarpeen vaieta.

Kaiken kokemansa jälkeen pieni Dinah oli kasvanut itsenäiseksi, itsepäiseksi hiljaiseksi tytöksi vahvojen mielipiteiden ja ennakkoluulojen kanssa. Dinah ei sanonut ajatuksiaan ääneen, hän ei puhunut sanaakaan, ellei hän luottanut ja vuoden aikana kukaan ei ollut ansainnut Dinahin sanoja. Ensimmäisen kouluvuoden aikana Dinah oli pitänyt sanat itsellään, hän oli kirjoittanut mielipidekirjoituksia koulun ilmoitustaululle, joita ei arvostettu. Kaikki ilmoitukset, kaikki varoitukset, oli revitty pois, sotkettu ja pyyhitty muistista koulun vaietessa epäkohdistaan. Edes taikaministeriö ei ollut kiinnostanut, vaikka he olivat esittäneet olevansa kiinnostuneita – he olivat vain etsineet tapoja vaientaa oppilaat ja siinä jos missä he olivat hyviä. Vaan Dinah ei aikonut lopettaa, hän ei aikonut vaieta tai suostu tuvanjohtajansa tai taikaministeriön edustajan asettamiin ehtoihin, hän ei aikonut kutsua näkemyksiään ”väärinymmärryksinä”.

Dinah puristi kirjeen pieneen nyrkkiinsä. Hän ei suostuisi, ei ikinä suostuisi kasvokkain mörkönsä kanssa, ei ikinä. Sitä iloa hän ei soisi kenellekään. Hän aikoi pysyä kaukana omista möröistään, joita oli kertynyt aivan liikaa liian lyhyessä ajassa liian nuorelle tytölle. Dinahia puistatti ajatus astua iljettävän miehen kansliaan ja katsoa mörköä suoraan silmiin ja kuulla ”väärinymmärryksistä” ja vastaanottaa anteeksipyyntö ja käsky vaieta. Siihen itsepäinen pieni tyttö ei suostunut.

Vaan toisin kävi. Pieni tyttö seisoi Gregory Lipevän käytävällä kädet puuskassa rintakehällä kulmat kurtussa. Hänen tuijotuksensa kohteena oli takaisin tuijottava Lipevän patsas hiljaisuuden vallitessa käytävällä. Dinah odotti, hän ei yksin astuisi mörön kansliaan, jossa hänet vielä syötäisiin elävältä ja muserrettaisiin, niin kuin aina. Dinah ei välttänyt patsaan katsetta vaan tuijotti mörön kanslian vartijaa silmiin. Tytön ajatukset keskeyttivät oven kolahdus ja ovesta käytävälle astunut River. River, joka toimisi Dinahin suojana tulevan keskustelun aikana. Pieni helpotus valtasi jännittyneen ja vihaisen tytön kehon hänen nähdessä tutut kasvot valois-loitsuna pimeydessä, valona.

Koko tilanne kansliassa oli absurdi – mitään puhumaton Dinah, joka oli koko keskustelun tuijotellut pöydän pintaa välttäen katsomatta kehenkään; River, joka oli vain tullut paikalle Dinahin pyynnöstä eikä tiennyt, mitä tekisi siellä; neiti Vulpeksi kutsuttu vahtimestari, joka oli valinnut puolensa väärin; sekä professori Pachner, joka kuten Dinah oli odottanutkin, yritti saada pienen tytön vaikenemaan. Ei Dinah suostuisi siihen, ei hän hyväksyisi miehen esittämää anteeksipyyntöä, joka kaikui kuuroille korville itsepäisen oppilaan tehtyä päätös jo ennen keskustelua, ettei hän hyväksyisi anteeksipyyntöä, joka ei ollut riittävä hänelle.
”Olen pahoillani, että olet kokenut tilanteen ahdistavaksi”, niin hän oli sanonut. Hän oli pahoitellut Dinahin tuntemuksia ja kokemuksia eikä ymmärtänyt mistään mitään. Ei tulisi koskaan ymmärtämään mistään mitään, joten mitä hän oli pahoittelemaan asiasta? Tytön ilme ei ollut värähtänytkään, hän tuijotti edelleen pöydän pintaa kulmat kurtussa ja huulet tiukkana viivana haluten vain pois kansliasta. Häneltä tivattiin, haluisiko hän sanoa jotain, kenties hyväksyä – ei mies voinut olettaa, että hän saisi tahtonsa läpi tai saisi hyväksynnän anteeksipyynnölleen, niin ei tulisi tapahtumaan ja se oli typerää ennakkoluuloa mieheltä.

”.. Saanut tietää tuntemuksistasi välikäden kautta, mutta tahtoisin kysyä sinulta nyt..”, mies oli aloittanut – mitä hän olisi muka voinut kuulla keneltäkään siitä, miten hän oikeasti tunsi ja näki asiat, kun kukaan ei kuullut hänen sanojaan? Eikä hän puhunut kenellekään eikä kirjoittanut tuntemuksistaan vaan kätki kaiken sisälleen ellei Clayton Wells ollut tunkeutunut Dinahin päähän useammin kuin tunnilla ja kaivanut syvältä tytön ajatuksista kaikki ikävät muistot, jotka olivat pakottaneet hänet kasvamaan itsenäiseksi hyvin nopeasti.
”… Koetko olosi turvalliseksi kotona?” mies oli lopettanut. Tiesikö mies edes, että miten koti määriteltiin? Mitä paikkaa voisi kutsua kodiksi, jos koti vaihtui jatkuvasti. Mutta tällä hetkellä Dinah viihtyi kodikseen määrittelemässään paikassa, hän viihtyi setänsä luona eikä halunnut joutua eroon sedästään. Hän ei halunnut taas uuden huoltajan luokse, hän ei taas halunnut aloittaa kaikkea alusta niin kuin oli joutunut tekemään niin monta kertaa. Hän ei jaksanut enää eikä hän halunnut enää uutta kotia ja uutta huoltajaa. Pelkkä ajatus uudesta vieraasta talosta sai kylmät väreet kulkemaan tytön selkäpiitä pitkin, hän ei halunnut pois turvastaan, jonka hän oli vihdoin löytänyt. Kodista, jossa hän sai olla minä.
”Miten vanhempasi voivat”, oli ollut kysymys neiti Vulpen huulilta – naisen, joka todella oli kolmas osapuoli. Hän ei tiennyt mistään mitään vaan miten hän olisi voinut? Tyttö tuijotti silmät suurina ja pyöreinä pöytää – vihaisena ja surullisena. Vihaisena siitä, että hän joutui istumaan ja kuuntelemaan, että hänen odotettiin taipuvan miehen tahtoon. Surullisena siitä, että hänen menneisyyttään kaivettiin, hänet haluttiin viedä pois kotoa ja kysyttiin, kuinka hänen vanhempansa voivat… Miten vastata kysymykseen, miten vanhemmat voivat, jos oikeita vanhempia ei ollut. Jos oli vain setä.

Professori oli aloittanut tytön edelleen vaietessa kertomaan omasta perheestään – perheestä, jota Dinahille ei ollut suotu. Mitä hän teki tiedolla, että miehellä oli onnellinen perhe-elämä? Ei se kiinnostanut Dinahia, se ei edes kuulunut Dinahille eikä se toisi hänen kunnioitustaan miestä kohtaan. Dinah ei ollut verrattavissa professorin tyttäreen, heissä ei ollut mitään samaa – professorin tyttärellä oli kaksi rakastavaa vanhempaa toisin kuin Dinahilla, joka oli menettänyt kaikki hänestä välittävät aikuiset. Hänen isänsä oli shokkihoidon tarpeessa, alkoholisoitunut ja äiti oli kuollut eikä hän ollut ehtinyt tutustua häneen kunnolla. Kaksi rakastavaa vanhempaa, joita Dinah ei tulisi koskaan saamaan. Pieni tyttö painoi silmänsä hetkeksi kiinni, hän ei halunnut itkeä tässä ja nyt, hänen pitäisi vielä hetki jaksaa, ennen kuin pääsisi pois kansliasta omaan rauhaansa.
”.. Koska tunnetilasi varmasti oli aivan oikeutettu..”, professori oli jälleen puhunut keskeyttäen tytön mietinnän. ”Varmasti oli”, niin mies oli sanonut – mies ei uskonut, että tytön tunnetilat olivat täysin oikeutettuja, ne olivat täysin oikeutettuja eivätkä varmasti olivat. Tytön sisällä kyti pieni vihan liekki miestä kohtaan ja suuri musta möykky oli hänen rinnassaan surun tuomana. Saatuaan luvan poistua, Dinah oli yrittänyt ottaa ystävänsä mukaan, mutta River oli jäänyt kansliaan. Dinah saisi näin ollen olla jälleen yksin, sitähän hän aina halusi. Halusi olla yksin ja vaieta, mutta hän piti Riveristä eikä halunnut Riverin jäävän mörön armoille. Dinahin pienet jalat kulkeutuivat kansliasta ulos aina tupaan asti, jossa tyttö heittäytyi sängylleen painaen kasvonsa tyynyä vasten tytön itkiessä hiljaa. Hänkin halusi äidin, jonka syliin turvautua, hän halusi äitinsä takaisin…
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 191
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream lähetetty 10.01.21 23:36

Scarlett Snider
- Kotiaresti -

Scarlett oli paiskannut tupansa makuuhuoneen oven illalla kiinni saavuttuaan Lacethornin kansliasta. Häntä suututti, häntä ärsytti ja hän vihasi ongelmia, joihin hän kerta toisensa jälkeen ajautui. Hän vihasi vasikoita, jotka juorusivat kaiken eteenpäin – hän vihasi Viviannia, joka ei ollutkaan hänen ystävänsä ja oikea kätensä vaan yritti käyttää häntä hyväkseen. Ja sehän ei käynyt Scarlettille, ei missään nimessä käynyt. Scarlettin sisällä roihusi vihan liekki kirkkaana ja polttavana peittäen muut tunteet alleen. Tunne oli sama, hyvin samankaltainen kuin silloin, kun Scarlett oli saanut kuulla olevansa vahinko – ettei hän ollut täydellinen ja paras ja sitä hänelle oli kehdattu väittää tänäänkin. Scarlett ei suostunut olemaan heikko, hän aikoi olla paras ja vahvin. Ja hän aikoi kostaa jokaiselle, joka kehtasi epäillä häntä – Lacethornille, Viville, Galalle, Wilsonille, kaikille, aivan kaikille, jotka eivät suostuneet näkemään hänen potentiaaliaan ja suuruuttaan – hän oli paras, hän tulisi olemaan kaikista voimakkain velho, kuka oli ikinä kulkenut maan päällä. Hän ei suostunut lähtemään Tylypahkasta, joka oli hänen ainoa kotinsa tällä hetkellä, ainoa mahdollisuutensa tulla vahvimmaksi. Ja että hän lähtisi lastenkotiin, jossa taikasauvoja ei sallittu, jossa hänet poljettaisiin maan rakoon kuin mikäkin matonen, niin kuin hän polki Brin maan rakoon kerta toisensa jälkeen? Ei käynyt. Ja hän ei saisi edes lähteä tuvasta pois harjoittelemaan, ja mitä hän kertoisi muille, jotka uteliaina kysyisivät, miksi suuri ja mahtava Snider vietti aikaa tuvassa eikä tunneilla tai harjoittelemassa? Hän kieltäisi totuuden, hän kieltäisi olevansa ongelmissa ja uhkailleen muita, hän keksisi valheen, kuten aina. Valheen, jonka muut ostaisivat aivan varmasti. Tai niin Scarlett toivoi.

Scarlett ei tiennyt, kuinka hän viettäisi seuraavat neljä – neljä – viikkoa. Mitä hän voisi tehdä neljän viikon aikana, hänhän kuolisi tylsyyteen tuvassaan, josta ei ollut pääsyä pois eikä pakopaikkaa. Ensimmäistä kertaa tytön elämän aikana hänet oli ahdattu nurkkaan, saatu vangiksi. Scarlettin teki mieli huutaa raivoissaan, hänen teki mieli iskeä nyrkillä ensimmäistä vastaantulijaa päin, tehdä reikä seinään ja musertaa tupalaistensa unelmat – tuhota koko tupa, jotta hän saisi tien pois vai jätettäisiinkö hänet keskelle liekkimerta typerän kotiarestin vuoksi? Hän ei ollut ikinä joutunut kotiarestiin, häntä ei ikinä rangaistu mistään, mitä hän teki mutta sekin oli vain hyvittelyä siitä, että hän oli vahinko – pahainen pieni lapsi tässä maailmassa, jolla ei mukamas ollut tarkoitusta. Ja Scarlett kostaisi vielä kaikille, kunhan hän pääsisi pois hiirenloukusta, hän kostaisi kaikille.

Scarlett seisoi pitkään ensimmäisten kotiarestipäivien aikana tupansa oviaukon edessä kädet nyrkkiin painettuna. Hän voisi lähteä tuvasta, hänellä olisi keino livahtaa pois tuvasta omille teilleen, jos hän haluaisi. Hän voisi koska vain heittää näkymättömyysviitan ylleen ja kadota koulun käytäville, salaisiin piilopaikkoihin, joita oli piilotettu pitkin koulua ja aiheuttaa ongelmia hänestä vasikoineille pienillä sanattomilla loitsuilla. Hän voisi lähteä, mikään ei pidättelisi häntä tuvassaan, mutta mikä esti häntä? Miksei hän vain rynnännyt ulos tuvasta näkymättömyysviitan alla? Hän ei halunnut katsoa vierestä muiden naurua ja iloa, kuinka heillä oli kaikki hyvin ja kuinka he paistattelivat suosiossa. Hän halusi olla suosiossa, huomion keskipisteenä. Hän ja vain hän. Ja jos hän livahtaisi ulos tuvasta, huomaisiko joku hänen puuttumisensa hiljentyneessä tuvassa ja vasikoisi Lacethornille? Aivan varmasti. Ja silloin hän ei pääsisi enää osallistumaan loitsuihin tai pimeyden voimilta suojautumiseen eikä saisi tukiopetusta pommitukseen. Ja silloin hänet lähetettäisiin lastenkotiin. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana Scarlett suostui myöntämään pelkäävänsä – hän pelkäsi joutuvansa lastenkotiin ilman taikuutta. Taikuus oli herättänyt hänet henkiin eikä hän olisi mitään ilman taikuutta. Hän eli taikuudesta, se oli hänen elinvoimansa ja hänen keinonsa olla paras. Hän ei pitänyt pelon hiipivästä tunteesta sisällään kehossaan. Se sai hänet epäröimään päätöksiään ja valintojaan, pelko oli heikkoutta eikä hän aikonut olla heikko, hän ei halunnut olla heikko. Hän oli aina rynnännyt suin päin vaaroja kohden eikä ollut pysähtynyt kuuntelemaan sisintään. Pelko, ei sillä tunteella tehnyt mitään, sitä mieltä hän oli edelleen. Tunteet sumentaisivat hänen näkökenttänsä eikä niille ollut varaa.

Scarlett pyörähti raivoissaan ympäri, kuten oli joka ikinen päivä tehnyt seisottuaan ikuisuudelta tuntuvan ajan tuvan oviaukon edessä. Hän potki ilmaa, hänen teki entisestään mieli lyödä reikä seinään ja kaivautua väkisin pois, mutta ei. Hänen oli kerrankin kärsittävä rangaistuksensa niin kuin se oli määrätty. Hänen oli leikittävä kilttiä tyttöä, professoreiden lellikkiä muutaman vuoden ajan ja sen jälkeen helvetti olisi irti. Muutama vuosi, kyllä hän kestäisi sen, hänen oli pakko. Sitä ennen hänen oli selvittävä neljästä viikosta vankilassa, jossa ei ollut mitään tekemistä. Vain hän ja Ace, ainakin he saisivat olla kahdestaan ja voisihan hän harjoitella yksinkertaisia pieniä loitsuja muiden ollessa tunnilla, hän ei aikonut jättää harjoittelujaan kesken kotiarestin aikana, sitä häneltä ei kielletty. Scarlettilta oli kielletty vain turhat oppitunnit, joilla hän ei halunnut edes käydä, hän sai käydä juuri niillä oppitunneilla, joilla hän halusi käydä ja mikä parasta, hän sai ruoan suoraan vuoteeseensa tonttujen toimesta. Hän oli saanut rangaistukseksi miniloman. Hän oli tässä tilanteessa voittanut pääpotin, vaikka pelko jäikin asumaan tytön takaraivoon – jos hän tekisi jotain väärin, hän joutuisi lastenkotiin. Hän joutuisi pois Tylypahkasta, omata kodistaan.

Scarlett ei ollut koskaan elämässään juossut yhtä kovaa kuin sinä tiistaina, kun hän riensi ensimmäistä kertaa ulos tuvastaan ja koulun sisätiloista ulos vapauteen. Kiperä pakkasilma nipisteli tytön poskia ja nenänpäätä, mutta hän ei välittänyt, hän nautti joka hetkestä vapaudesta, joka hänelle oli edes hetkeksi suotu. Vain hetkeksi, mutta hetki oli parempi kuin koskaan. Hän pääsi ulos harjoittelemaan loitsuja, pommitusta, jonka osaamista hän oli jo pitkään himoinnut. Jännitys sekä into olivat huipussaan tytön saapuessa metsän laitaan, jossa professori odotti jo häntä. Tytön ruskeat silmät säkenöivät onnesta ja huulet olivat kaartuneet täyteen hymyyn. Ei Scarlett osannut loitsua, hän ei välittänyt tarkasta geometriasta, saati kolmion piirtämisestä. Scarlett tunsi elävänsä, hän tunsi oppivansa asioita ensimmäistä kertaa elämässään joltain muulta kuin itseltään, kun puska värähteli lukuisten yritysten jälkeen ja tyttö oli imenyt kaiken tiedon mieheltä pesusienen tavoin – hän halusi tietää kaiken ja halusi oppia kaiken. Ja se riemu Scarlettin sisällä, kun puska oli räjähtänyt – ei voimaakasti, mutta räjähtänyt – oli ollut huipussaan. Scarlett säkenöi onnesta, hän oli yhtä hymyä ja kaiken lisäksi hän sai luvan käydä suuressa salissa syömässä.

Hetken aikaa tyttö oli halunnut rynnätä ystäviensä keskelle, kunnes todellisuus oli iskenyt onnen täyteistä tyttöä vasten kasvoihin – hänellä ei ollut kavereita. Hän oli elänyt vain itselleen viimeiset kouluvuotensa ja käyttänyt kaikkia muita hyväkseen häpeilemättä, törkeästi. Hän oli saanut muut syömään kädestään, manipuloinut heitä ja nyt hän ei saanut edes nähdä Viviannia, entistä parasta kaveriaan, joka oli vasikoinut hänestä professoreille. Todellisuus, ettei hänellä ollut yhtään kaveria odottamassa hänen kotiarestinsa loppumista oli suuri isku energisen tytön kasvoille, mutta hän oli tähänkin asti pärjännyt yksin, joten ehkä hän pärjäisi vielä muutaman vuoden yksin, jonka jälkeen lojaalius palkittaisiin. Hän palkitsisi heidät, jotka olisivat hänelle lojaaleita lupauksella pitää heidät hengissä. Ja Scarlett oli vain rynnännyt suorinta tietä tupaansa nauttimaan tonttujen valmistamasta iltapalasta Acen kanssa, hän aikoi olla viimeiseen asti kiltin tytön roolissa.

Scarlett tuijotteli Briltä saamaansa aikataulua typeriin vippeihin, kokeisiin lukemista varten. Hän oli kieltäytynyt monta kertaa aikataulusta, mutta hänen piti esittää kilttiä koululaista, joten kai lukeminen oli osa sitä. Aikataulu ei vain miellyttänyt häntä. Hänen olisi joka ikinen päivä, joka ikinen viikko pitänyt lukea teoria-aineita, joilla hän ei tulisi tekemään mitään ja loitsuja hän saisi harjoitella vain muutaman tunnin viikossa. Scarlett rustaili kynällä kaikki itseään kiinnostamattomat aiheet ylitse jättäen jäljelle vain loitsut ja pimeyden voimilta suojautumisen sekä liemet, jos hän löytäisi keinon rakentaa pommin, jolla aiheuttaa valtaisaa tuhoa. Tyttö myhäili itsekseen itseään miellyttävälle aikataululle heilutellen taikasauvaa käsissään. Pommitusta hän ei saisi harjoitella sisällä, mutta hän voisi harjoitella paljon muita loitsuja ja ainoa teoria, mitä hän lukisi pimeyden voimilta suojautumisen lisäksi olisi kiellettyjen kirjojen osastolta varastettujen kirjojen kopiot. Scarlett rytisti Briltä saamansa aikataulun loitsukirjansa väliin pyörähtäessään Acea kohden.

”Vain mä ja sä. Ikuisesti ja pian me ollaan voittamattomii. Hetki kun leikitään kilttii tyttöö, niin kaikki hoituu”, Scarlett myhäili Acelle tyytyväisenä. Hän ei halunnut myöntää Acelle eikä itselleen, että häntä pelotti oma tulevaisuus – pelko lastenkotiin joutumisesta, ettei hän olisikaan riittävän mahtava. Todellisuus oli iskenyt vasten Scarlettin kasvoja – hänellä ei ollut ystäviä, ei oikeita ystäviä ja hän vain leikki muiden ystävää käyttäen heitä hyväkseen siinä missä muut karttoivat häntä. Scarlett löi vihoissaan, suruissaan ja peloissaan kätensä makuuhuoneen seinää vasten huutaen tuskissaan ja vihoissaan. Muut olisivat tunneilla, hän oli jälleen yksin tuvassa ja yksinolo alkoi tuntumaan turhauttavalta. Se antoi hänelle liikaa aikaa ajatella, miten asiat oikeasti olivat eikä hän pitänyt siitä. Hän ei halunnut kohdata todellisuutta, ei nyt eikä koskaan. Hän oli aina paennut sitä. Todellisuus oli tässä ja nyt, ja hänen olisi korkea aika oppia elämään todellisuuden kanssa, hän ei vain ollut hyvä siinä. Jos joku asia ei miellyttänyt häntä, hän kiisti sen olemassaolon, kunnes voisi poistaa sen kokonaan ja monta tällaista kohdetta oli olemassa, liian monta. Scarlett vei kädet niskansa taakse maatessaan sängyllään. Hänen ruskeat silmänsä tuijottivat kattoa tytön ollessa hiljainen ja mietteliäs – mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt tehdä kouluvuosiensa aikana, ja mikä oli ajanut hänet tähän pisteeseen. Ja mitä kaikkea hän oli ehtinyt menettää.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 191
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa