[TYLYPAHKA]
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Ke Joulu 23, 2020 3:29 pm

Agatha Chopre
- Ero? -

”Mennään naimisiin”, niin he olivat sanoneet toisilleen, niin he olivat luvanneet toisilleen. Olivat luvanneet olla toinen toisensa rinnalla ja tukena tapahtui mitä tapahtui. Lupaus mennä naimisiin, jakaa elämän ilot ja surut puolisonsa kanssa oli iso asia, mutta sillä hetkellä, kun Agatha oli sitä ehdottanut, se oli tuntunut oikealta. Oli tuntunut oikealta painautua miehen lämpimään, turvalliseen syliin, kohdata huulet omiaan vasten ja vain olla tietäen, että jos jotakin sattuisi, hän ei olisi yksin. Mutta oliko kaikki ollut vain tyhjää puhetta, sanoja, joilla ei ollut merkitystä? Siihen Agatha ei osannut enää sanoa vastausta. Kaikki se into hänen sisällään, tunne kaiken menevän juuri oikein, oli kadonnut savuna ilmaan jättäen jäljelle vain tyhjiön. Syvän reiän sydämeen, ja se sattui. Sattui ajatella kaiken olevan ohitse ja tietää jäävänsä yksin kenties loppuelämäkseen. Hän ei vain halunnut jättää itseään jumiin miehen rinnalle, joka ei tekisi häntä onnelliseksi. Oliver oli tehnyt hänet onnelliseksi useamman vuoden mutta kaikki oli muuttunut niin nopeasti eikä Agatha halunnut valita ystäviensä ja miehensä väliltä. Hän ei halunnut, hän ei tahtonut. Hän vain halusi kaikkien tulevan toimeen keskenään ja pystyvän jakamaan pienet ja suuret hetket. Se vain tuntui kaukaiselta haaveelta enää, taivaalta putoavalta tähdeltä, jota ei saisi kiinni.

Kyyneleet valuivat Agathan poskilla vanoina uuden kyyneleen halkoessa edeltävää kyynelvanaa. Nyyhkytys oli hiljaista, kasvot oli painettu polvia vasten ja kädet kiedottu tiukasti jalkojen ympärille. Kädessä Agatha pudisti kirjettä. Kirjettä, jota hän ei halunnut avata, hän ei uskonut kirjeen muuttavan mitään. Mitä yksi kirje voisi muuttaa, voisiko se edes tarkoittaa mitään, jos sanoja ei saisi kasvotusten suusta? Sanoja oli helppo kirjoittaa paperilla tarkoittamatta niitä, mutta kasvotusten totuus oli vaikea kohdata. Ehkä kirje olisi yritys lepyttää Agatha ollen täynnä tyhjiä sanoja, jotka jäisivät lunastamatta. Tyttö oli hetki sitten jäänyt yksin tähtitornin viileään yöhön Erinin ja Titon poistuttua hänen luotaan yöpuulle. Ystävät olivat yrittäneet piristää häntä, mutta Agatha ei ollut ottanut sanoja kuuleviin korviinsa. Hän vain mietti, mikä olisi oikea ratkaisu. Jäädä vai erota. Hän ei voisi antaa muiden tehdä päätöstä hänen puolestaan, hänen tulisi itse tehdä päätös eikä hän tiennyt, mitä hän päättäisi.

Oliver oli monet kerrat auttanut Agathaa, suojellut häntä Eatonilta ja ilkeiltä sanoilta ja Agatha oli yrittänyt puolustaa Oliveria laguunilla. Entä ne kerrat, kun Oliver oli yllättänyt Agathan? Järjestänyt romanttisen illan valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, antanut kalliita koruja ja pitkin päiviä terälehtisateita, mutta mitään niistä Agatha ei ollut pyytänyt eikä tarvinnut. Ainut mitä tyttö oli tarvinnut, oli tieto Oliverin pysymisestä hänen rinnallaan loppuun saakka ja lupaus luottamuksesta. Agatha ei tarvinnut mitään muuta, hän ei tarvinnut kuuta taivaalta tai kaupan hienoimpia lahjoja vaan ainoastaan luottamuksen ja turvallisen paikan palata.

Agatha oli hukassa, hän oli ajanut itsensä umpikujaan. Ansassa omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Hän oli lähtenyt Kolmesta Luudanvarresta pois pyytäen aikaa Oliverin maanitellessa häntä jäämään. Aikaa hän ei saisi olemalla kiinni Oliverissa vaan aikaa hän saisi olemalla yksin ajatustensa kanssa. Ajatusten, jotka saivat hänet itkemään. Oliver ei ollut ymmärtänyt kuinka tärkeitä ystävät olivat tytölle eikä hän ollut saanut miehen luottamusta omaa tekemistään kohden. Oliver oli epäillyt Agathan kykyä tehdä päätöksiä ja hänen ystäviään, mies ei ollut luottanut. Sen Agatha ymmärsi, jos Oliver ei kyennyt antamaan anteeksi Titolle ja Erinille, jotka olivat omalla toiminnallaan loukanneet Agathaa, mutta Agatha oli valmis antamaan anteeksi ja hän antoikin anteeksi heidän virheistään huolimatta. Mutta Oliver ei, vaikka häntä kohtaan ei ollut loukattu. Mutta Agatha ymmärsi, miksei Oliver kyennyt siihen – mies halusi vain suojella kihlattuaan. Sitä Agatha ei ymmärtänyt, ettei hän saanut kihlattunsa luottamusta omia toimijaan kohden.

Agatha siniset kostuneet silmät tuijottivat tähtitaivasta takaraivon painautuessa kaidetta vasten. Posket olivat kauttaaltaan märät, kyyneleet olivat valuneet niin hänen rinnuksillensa, polville kuin tähtitornin kiviselle lattialle. Tytön nimettömässä kimalteli kihlasormus. Hän ei pystynyt ottamaan sitä pois, ei vielä. Hän tekisi ratkaisunsa luettuaan Oliverin lähettämän kirjeen toivoen, ettei kävelisi ansaan elämänsä kanssa. Ansaan, jonka hänen kihlattunsa asettaisi.
Tytön vapisevat kädet irrottautuivat jalkojen ympäriltä ja katse laskeutui taivaasta pieneen kirjeeseen, jonka tyttö avasi. Häntä pelotti, hengitys tuntui salpaantuvan ja jokainen hengenveto sattui. Hennot huulet tärisivät niin kylmästä kuin itkusta. Agatha räpäytti sinisiä silmiään muutaman kerran viimeisten muodostuneiden kyynelten valuessa poskille. Hitaasti, peläten, tyttö alkoi lukea kirjettä kyynelten vierähtäessä poskille hyvin pian ensimmäisten virkkeiden jälkeen.

Tyttö puristi kirjeen nyrkkiinsä luettuaan viimeiset sanat ja painoi kasvot polvia vasten nyyhkyttäessään hiljaa. Oliver ei ymmärtänyt, mistä kaikki johtui. Se ei johtunut anteeksiannosta vaan olemattomasta luottamuksesta. Kuinka hän itse voisi luottaa mieheen, joka ei luottaisi häneen, mutta joka tekisi kaiken hänen vuokseen? Oliver oli valmis antamaan muille anteeksi saadakseen Agathan takaisin, Oliver oli valmis ottamaan kaikkien vihat, jotta Agathan olisi hyvä olla. Oliver olisi valmis mihin tahansa, jotta Agatha olisi onnellinen. Oliver oli asettanut Agathan kirjeen myötä entistä vaikeampaan paikkaan päätöksensä puolesta – mies, joka ei ymmärtänyt mutta joka välitti. Mies, joka halusi hallita, mutta teki sen toisen vuoksi. Mies, joka halusi tietää kaiken, mutta joka kuunteli. Mies, joka ei kyennyt muuttumaan, mutta oli valmis yrittämään. Mies, joka ei ollut enää sama, mutta joka ei ollut niin erilainen. Mies, joka ei saisi hetkeen lopullista vastausta. Agatha voisi yrittää, mutta hän tiennyt, onnistuisiko hän siinä. Agatha ei tiennyt, mitä hän enää odotti ja toivoi mieheltä.

Ensimmäisiä kertoja elämässään, Agatha ei ollut varma, pystyisikö hän antamaan anteeksi. Hän oli kuullut ristiriitaisia asioita heidän suhteestaan, hän oli kärsinyt suhteen vuoksi mutta suhde oli antanut hänelle voimia jaksaa. Ja nyt, kun häät olivat muutaman kulman takana, oli mahdollisuus, ettei prinsessapäivää tulisikaa. Agatha ei voisi kertoa epäröinnistään Faronille, hän ei halunnut isoveljensä tekevän päätöstä hänen vuokseen. Agatha ei kyennyt, hän ei kyennyt kääntymään isoveljensä puoleen apua saadakseen eikä hän voinut kysyä Oliverilta neuvoja. Erin ja Tito sanoivat eri asioita – Erin ei halunnut heidän eroavan mutta Tito antoi ymmärtää eron olevan paras ratkaisu. Agatha olisi päätöksen kanssa yksin ja hänen päätöksessään saattaisi kestää. Agatha sipaisi kihlasormusta sormessaan vetäen lapaisen peittämään sormuksen, jota hän ei kantanut samalla ylpeydellä kuin muutamia päiviä sitten. Niin pienet asiat muuttuivat helposti isoksi Agathan tietäessä, ettei tätä asiaa voisi paeta. Tämä asia tulisi selvittää tavalla tai toisella ennen kuin he kohtaisivat alttarilla. Siihen päivään Agathalla olisi aikaa tehdä päätöksensä liiton jatkumisen suhteen. Aina siihen saakka, kunnes he sanoisivat tahdon.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Ke Joulu 23, 2020 4:11 pm

Agatha Chopre
- Seitsemästoista joulu –

Agatha astui kotitalonsa ovesta sisälle. Talossa tuoksui hyvältä, makeiden pipareiden, suolaisen piiraan tuoksu leijaili vastaan heti ovelta ensi töikseen. Agathan ei tarvinnut arvailla, kuka jouluna hääräili keittiössä leipomusten ja muiden maittavien ruokien parissa – se oli hänen äitinsä, Amanda, jonka kasvot säkenöivät hymystä hänen nähdessään pienen täysi-ikäisen tyttönsä astuvan sisälle kotiin. Sisällä olohuoneessa oli pieni joulukuusi koristeltu siniseen ja hopeaan, ikkunoissa roikkui koristevaloja valaisten muuten hämärää rakennusta. Piha oli valkea puuterilumesta, jota oli hetki sitten tupruttanut taivaalta.
”Agatha kulta”, nainen kietoi tyttärensä halaukseensa. Joululaulut soivat hiljakseen taustalta muuten autiossa talossa. Farren oli jälleen linnoittautunut huoneeseensa kieltäytyen joulunvietosta ja perheensä kanssa olemista. Ja Faron oli vielä tien päällä, hänen viimeiset harjoitusottelunsa olivat ajoittuneet joulun alle miehen saapuessa kotiin jouluksi, niin hän oli luvannut eikä Agatha suostuisi viettämään joulua ilman Faronia.

”Mä käyn lähettämässä viimesen joululahjan, tuun sen jälkeen auttamaan sua”, Agatha huikkasi äidilleen ja käänsi selän. Tytön poskille valui kyyneleitä – viimeinen lahja olisi Oliverille. Agatha olisi voinut antaa lahjan Tylyahon retkellä, mutta se ei tuntunut sopivalta hetkeltä, vaikka hän olikin saanut lahjan Oliverilta. Lahjan, joka odotti avaamista kuusen juurella. Agatha sulki huoneensa puuoven istuutuen sängylle. Hän katseli pientä tummaa rasiaa yöpöydälle ennen rasian nostamista käsiin ja sen avaamista. Tytön siniset silmät katselivat uutukaista rannekelloa, jonka pintaa hän siveli sormellaan. Uusi, ei kovin kallis mutta sitäkin arvokkaampi tärkeytensä vuoksi. Tyttö sulki kannen huokaisten, hän ei ollut varma, haluaisiko lähettää lahjaa Oliverille mutta jos hän aikoisi yrittää, tai ainakin näyttää suhteen toimivan, hänen olisi lähetettävä lahja. Agatha liukui sängyltä lattialle hiljentyen paketoimaan rasiaa ruskeaan käärepaperiin, jota ympäröi kultaiset nauhat. Agatha kiinnitti pienen viestin paketin kylkeen toivoen Oliverin lukevan sen.
”Viisareita on mahdollista lisätä ja poistaa, jos näet sen tarpeelliseksi. Ehkä tästä on jotain iloa. Hyvää joulua”.

Tytön katse seurasi pois lentävää lehtopöllöä, joka kantoi jaloissaan pientä pakettia. Kirjettä Agatha ei kirjoittanut, hän ei osannut vastata Oliverin kirjeeseen. Ei vielä. Hänellä oli vielä aikaa miettiä vastausta kirjeeseen ja siihen, kehen hän voisi luottaa, kenen kanssa hän haluaisi olla. Niin vaikeaa kuin se oli uskoa, oli Agatha kasvanut ihmisenä – hän ei ollut yhtä sinisilmäinen kuin pienenä, mutta silti yhtä hyväsydäminen uskoen jokaisessa olevan jotakin hyvää. Mutta hän suostui kohtaamaan tosiasiat – tosiasiat, ettei Oliver ehkä ollut hänelle se oikea. Ehkei saduissa kerrottua unelmien prinssiä ollut, ei rakkautta ensisilmäyksellä, saati tosirakkautta. Ne olivat tarinoita, joiden Agatha halusi uskoa olevan totta kuten hän halusi uskoa Oliverin olevan yhä se sama mies, johon hän oli rakastunut. Mutta oliko vuodet etäsuhteessa ajaneet heidät erilleen toisistaan? Jossakin syvällä Agathan sisällä tunteet kävivät taistoa siitä, mikä tunne oli oikea tähän tilanteeseen – rakastaako vai eikö rakastaa. Tytön päässä pyöri paljon kysymyksiä, joita hän ei olisi jouluna halunnut ajatella. Hän halusi jouluna vain käpertyä itselleen tärkeiden ihmisten viereen ja nauraa, syödä hyvin ja olla vain.

Kuusen alla ei ollut paljon lahjoja, he eivät ostaneet sisarusten kesken lahjoja, ainoat lahjat tulivat ystäviltä. Edes heidän äitinsä ei ostanut enää lahjoja aikuisiksi kasvaneiksi lapsille, he eivät tarvinneet lahjoja vaan lahjoista suurin oli olla yhdessä jouluna. Faron oli saapunut kotiin jouluksi, myöhään aaton aattona, mutta se riitti ja kelpasi, he olisivat joulun yhdessä.
Agatha makoili sohvalla pää isoveljensä Faronin sylissä katse kohden kattoa. Tytön vatsan päällä lepäsi rasia, jonka hän oli saanut Oliverilta ja lattialla avattuna Erinin antama peli, joka oli aiheuttanut naurua perheen kesken. Agathan kasvoilla oli mietteliäs ilme, jännittynyt. Hän ei tiennyt uskaltaisiko hän avata pakettia, haluaisiko hän edes. Faron silitteli hiljakseen pikkusiskonsa otsaa rauhoittavasti tytön hengittäessä kiivaammin, ahdistuneena. Agatha oli purrut alahuulensa verille maistaen suussaan karvaan rautaisen maun. Sirot kädet pyörittelivät pientä rasiaa käsissään. Faron ei sanonut mitään, hän oli kuunnellut hiljaisena siskonsa ahdistusta suhteesta Oliveriin.
”Avaisit sen, ehkä siellä on se yhdeksäs ihme, kuten sanoit”, Faron puhui lempeästi, naurahtaen leikkisästi asialle. Faron ei tekisi mitään, mitä hänen pikkusiskonsa ei haluaisi ja Agatha oli tehnyt selväksi, että oli hänen oma asiansa selvittää välit Oliveriin. Faron oli luvannut seistä pikkusiskonsa päätöksen takana, mikä se ikinä olisikaan.

Agatha suoristautui varovasti istumaan vetäytyen lähelle isoveljeään. Tärisevät kädet avasivat hitaasti rasiaa. Kyyneleet kastelivat tytön posket ja hengitys tiheni. Hän hengitti raskaasti ja nopeasti sydämen pamppaillessa rinnassa kuin odottaen hetkeä lähteä irti, jättää jälkeensä yhtä syvä ja tyhjä aukko kuin Oliver oli jättänyt sanoillaan. Agatha pelkäsi menettävänsä Oliverin, hän pelkäsi saavansa miehen ja pelkäsi joutuvansa ansaan, pelkäsi olla yksin. Rasia aukesi kilahtaen sinisten silmien kostuessa uudemman kerran nähdessä rasian sisällön. Agatha painautui Faronin halaukseen.

Rasiassa kimmelsi kultasävytteiset korvakorut, jotka olivat samaa sarjaa Agathan kihlasormuksen sekä aiempina vuosina saamiensa kaulakorun kanssa. Korvakorujen vieressä lepäsi mustekynä, johon Agatha ei halunnut koskea, mutta jokin tarkoitus myös kynällä olisi. Faronin käsi liikkui rauhoittavana hysteerisen siskonsa selkää pitkin pitkillä, hitailla vedoilla. Agathan hengitys tasaantui hitaasti tytön rauhoittuessa ja vetäessä henkeä.
”Mä en tiedä mitä mä teen”, tytön ääni värisi, kyyneleet kastelivat Faronin flanellipaidan hihan miehen hyssytellä pikkusiskoaan.
”Sä tiedät sen. Sä oot viisas ja sun pitää seurata sun sydäntä”, Faron ei kestänyt nähdä siskoaan maassa, noin rikkinäisenä. Faron halusi korjata siskonsa, laittaa palapelin palaset paikoilleen, liimata hajonneen vaasin kasaan mutta hänellä ei ollut taitoa siihen. Hän ei vain voinut tehdä sitä, hän ei voinut taikoa Agathaa ehjäksi, vaikka kuinka haluaisi. mikään taika ei parantaisi sydänsuruista, mikään ei korjaisi hajonnutta sydäntä. Vain aika, jota Agatha yritti ottaa ymmärtääkseen sydämensä rytmit.

Tytön sydän pamppaili kiivaasti tytön kääntyessä nostamaan tumma mustekynä rasiasta. Kynään oli kaiverrettu O & A sekä heidän kihlajaispäivänsä. Päivä, jolloin myös heidän etäsuhteensa alkoi. Agatha puristi kynää nyrkkiinsä, nyrkin rintaansa vasten ja painoi päänsä Faronin olkapäätä vasten nyyhkyttäen hiljaa. Hän ei näkisi tänä joulua Oliveria, eikä hän tiennyt mitä vastata alttarilla – astelisiko hän edes alttarille. Nyt hänen pitäisi yrittää nauttia joulusta, joka oli mennyt itkuksi ja suruksi. Mikään ei tuntunut tuovan ratkaisua tai valoa Agathan elämään eikä hän tiennyt, kuinka ratkaista ongelma. Hän ei tiennyt, mistä löytyisi vastaus kysymykseen: Jäädä vai lähteä Oliverin rinnalta?
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Ti Joulu 29, 2020 11:08 pm

Agatha Chopre
- Valinta -

Agatha istui huoneessaan sängyllä kyyneleet poskilla. Jälleen tyttö oli itkenyt, hetki sitten lähettänyt kirjeen lehtopöllönsä Eddyn mukana Erinille vastauksen ystävänsä kirjeeseen. Vastauksen, joka oli hyvin ympäripyöreä eikä kertonut täyttä totuutta, mutta mikä ehkä hetkeksi tuudittaisi Erinin uteliaisuuden piiloon antaen täysi-ikäiselle noidalle aikaa miettiä omaa elämäänsä ja valintojaan. Miettiä Oliveria.

Tytön haikea katse hakeutui pimeään ikkunaan. Kaunis talvisää oli muuttunut koleaksi ja loskaiseksi sadepisaroiden valuessa kyynelten tavoin viileää ikkunalasia vasten tummien pilvien peittäen kirkkaan, lohduttavan, tähtitaivaan taakseen. Kaikki oli tuntunut sen hetken jälkeen niin lohduttomalta – sen hetken, kun Oliver oli jäänyt seisomaan Kolmeen Luudanvarteen Agathan poistuttua paikalta itkien. Aivan kuin hän voisi paeta ikäviä asioita kääntämällä sille selkänsä. Se ei toiminut niin, selän kääntäminen pakotti kohtaamaan asiat myöhemmin repien sisintä entisestään odottaessa omaa ja toisen ratkaisua, käydessä kaikki vaihtoehdot läpi kerta toisensa jälkeen. Vaihtoehdot, jotka eivät tuntuneet enää päivien jälkeen lohduttavilta vaan lohduttoman synkältä. Kaikki pelot ja epätoivot muuttuivat omassa mielessä hiljalleen totuudeksi – sanoiksi, joita ei pystynyt horjuttamaan. Sanoiksi, jotka repivät kauemmas ja kauemmas totuudesta. Mutta se, mikä oli totuus, oli mahdotonta sanoa kaiken pohdinnan jälkeen. Totuus oli hukkunut kyyneliin, ikäviin ajatuksiin ja tunteiden pyörremyrskyyn.

Oveen koputettiin. Agathan siniset silmät kääntyivät hitaasti huoneen ikkunasta kohden suljettua puista ovea. Tyttö nyyhkäisi jääden hiljaa istumaan vuoteelleen. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, ei liikkumaan. Apaattinen tyttö katseli hiljaa oven aukeamista ja sinisillä silmillään isoveljensä ruskeisiin, lempeisiin silmiin. He eivät tarvinneet sanoja, Faron ei tarvinnut sanoja ymmärtääkseen, kuinka rikkinäinen hänen pikkusiskonsa oli ja Faron kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille sulkien tytön lempeään, lohduttavaan halaukseen. Halaukseen, jossa kaiken pahan sai unohtaa ja olla hetken se pieni tyttö, joka ei tiennyt suuresta ja julmasta maailmasta vielä mitään. Tyttö, joka hymyili ja nauroi eikä tiennyt, kuinka kaikki muuttuisi sydänsurujen myötä – kuinka kaikesta tuskasta sydänsurut olisivat pahimmat. Agatha itki hiljaa Faronin rintakehää vasten. Hänen kasvonsa upposivat miehen paitaan ja kyyneleet kastelivat miehen rinnuksen.

”Nyt on ehkä huono hetki, mutta joko sä haluut tän kirjeen?” Faron oli joka päivä kirjeen saapumisen jälkeen esittänyt saman kysymyksen. Joka päivä Faron oli astunut siskonsa huoneeseen kädessään taiteltu pergamentti, jonka pinnassa luki Agatha. Kirje, joka odotti yhä avaamistaan. Agatha ei suostunut vastaanottamaan postejaan itse vaan hänen postinsa kulkivat kaikki Faronin kautta, joka pystyi lajittelemaan ne ja huolehtimaan näin siskonsa hyvinvoinnista. Liikaa ei saanut tulla kerralla kannettavaksi kenenkään harteille. Jokainen kirje, paketti, kävi Faronin kautta hänen kertoessa kirjeen lähettäjä ja Agatha sai valita, ottaisiko hän kirjeen vastaan ja milloin ottaisi. Hän oli laskenut Erinin kirjeen välittömästi läpi mutta Oliverin lähettää kirjettä hän vältteli. Mitä jos kirje olisi jotakin ikävää, tai jotain, jonka vuoksi Agatha ei voisi ikinä antaa anteeksi? Mutta kauanko hän voisi pitkittää kirjeen avaamista, kuinka kauan hän voisi vältellä piilotettua totuutta.

Siniset silmät tuikkivat kirkkaista, suolaisista kyynelistä. Alahuuli oli purettu verille suussa maistuen suolaisten kyynelten seassa karvas rautainen maku. Hetken aikaa tytön katse pysyy isoveljensä silmissä. Silmissä, jotka olivat täynnä myötätuntoa, lempeyttä ja lohtua. Vaaleat saparot heilahtivat nyökkäyksen myötä, hän ei voisi pitkittää enempää, hänen olisi tehtävä päätöksensä lähipäivinä. Hänen valmistumisestaan ja Tylyahon viimeisestä retkestä oli kulunut jo viikkoja. Viikkoja, jotka olivat olleet yhdet Agathan lyhyen elämän raskaimmista ja vaikeimmista. Agathan katseeseen laskeutui taiteltu pergamentti ja hennot, vapisevat kädet ottivat kirjeen vastaan.
”Kiitos...”, tyttö mumisi vastauksensa painaen kirjeen rintakehäänsä vasten. Paino sängyllä siirtyi Agathan puolelle Faronin noustessa ylös ja askelten kopinan kantautuessa ulos huoneesta siivittäen nuoren noiden yksityisyyden, oman rauhan pariin. Ovi kolahti hiljaa kiinni.

Kesti kauan, ennen kuin Agatha sai vapisevin käsin avattua saapuneen kirjeen. Hän ei tiennyt, mitä Oliver sanoi – laittaisiko Oliver poikki vai anoisiko Oliver polvillaan tyttöä takaisin. Ja kumpi olisikaan kirjeen sisältö, ei Agatha tiennyt kumpaa hän itse halusi enemmän. Hän oli saanut ristiriitaisia viestejä Oliverista viime näkemän jälkeen, hän oli kuullut kyseenalaisia juttuja niin Eriniltä kuin Titolta ja jostakin syystä myös muiden oppilaiden sanat kummittelivat Agathan takaraivossa – se päivä laguunilla, kun osa koulun oppilaista oli pilannut hänen ja Oliverin treffit ja vaatineet Agathaa huomaamaan, kuinka pahan miehen kanssa hän oli – ettei siinä ollut hyvä olla. Se ilta valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa, kun Erin oli auttanut Oliveria järjestämään ihanan romanttisen illan. Tai se retki, kun Oliver oli tivannut Agathalta tytön omia perhesalaisuuksia ymmärtämättä, ettei Agatha voinut kertoa. Mutta päivä, jolloin Oliver oli vetänyt Agathan luutakomeroon ja suudellut tyttöä, silloin perhoset olivat lennelleen palavasti rakastuneen tytön vatsassa. Ja Agatha oli itse uskaltautunut koulutaipaleellaan kaksintaistelemaan Ramonaa vastaan vain Oliverin vuoksi. Ja kuinka Oliver oli kaikkien kertojen jälkeen kääntynyt Agathan ystäviä vastaan, syyttänyt heitä ties mistä vaikka Agatha oli antanut anteeksi niin ystävilleen kuin Oliverille heidän toilailunsa ja virheensä, koska Agatha uskoi hyvään. Mutta kumpia hänellä ja Oliverilla oli enemmän – yhteisiä hyviä hetkiä, joista taistella vai pilattuja muistoja, jotka vaativat luovuttamaan?

Agathan katse kohosi kirjeestä yöpöydällä lepäävään kolikkoon. Kolikkoon, johon Agatha ei ollut koskenut Tylyahon reissun jälkeen. Agatha ei noussut sängyltä ottaakseen kolikkoa käteensä, hän ei pystynyt siihen, ei vielä. Agatha asteli kirjoituspöytänsä ääreen, jonka päälle oli aseteltu nätisti pergamenttipino, sulkakynät telineeseen sekä muutama mustepullo vierekkäin. Agathan ja Oliverin nimikirjaimilla varustettu mustekynä oli muiden kynien seurana telineessä. Agatha nosti mustekynän telineestä asettaen sen pöydälle tyhjän pergamentin viereen. Pöydällä kirjoitusvälineiden vieressä lepäsivät Oliverin antamat lahjat – kaulakoru sekä joululahjaksi saadut korvakorut, joihin tytön katse kohdistui. Korujen seassa oli myös tytön kihlasormus, jonka hän oli aiempina päivinä riisunut ahdistuneisuuttaan. Tytön hennot sormet kiertyivät kihlasormuksen ympärille hänen puristaessa sen nyrkkiinsä. Hän oli tehnyt valintansa.
”Anna anteeksi rakas”.

Vielä jonain päivänä hääkellot soisivat.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Ke Joulu 30, 2020 6:30 pm

Valerian Blakesley
- Täysikuu –

Valerian seisoi kansliansa perällä, omissa henkilökohtaisissa tiloissa. Mies oli sammuttanut huoneessa palavat kynttilät jättäen itsensä pimeään. Mies oli sullonut kätensä housujensa taskuihin katseen kohotessa ikkunalasin läpi pimeään yötaivaaseen. Hennon pilviverhon läpäisi hento valonsäde ruskeiden silmien katsoessa untuvapilvien takaa valon lähdettä - hopeista suurta pyöreää kuuta, jota myös täysikuuksi kutsuttiin. Miehen katse ei hievahtanutkaan täysikuusta, jonka ohitse untuvapilvet leijailivat kiirehtimättä.

Miehen suupielet kääntyivät alaspäin hänen kohdatessa täysikuun katse, kuten jokainen kuukausi tähän mennessä jokaisen täysikuun aikaan Valerian seisoi katsomassa mollottavaa kuu-ukkoa, joka vain olemuksellaan aiheutti kipeitä muistoja. Ruskeat silmät kostuivat liikutuksesta kastehelmien kimaltaessa kuunvalon osuessa kanslian ikkunaan levittäen valon kristallin tavoin silmien kastehelmistä ympäri kansliaa upottaen Valerianin muistojensa syövereihin.

Siitä oli jo viisi vuotta. Viisi pitkää ja kivistä vuotta mutta muistot eivät hellittäneet, menettämisen tuska ei ollut helpottanut vuosien saatossa. Viisi vuotta sitten Valerian oli istunut vaimonsa Moiran kuolinvuoteella hyvästellen naisen viimeiselle matkalle. Valerian oli ollut surun murtama, hän oli katsonut raadeltuja, ennen niin iloisia ja sileitä kasvoja. Silmät kasvoilla eivät jaksaneet aueta kirkkaanvihreään sävyynsä vaan luomet pysyivät kiinni. Huulet olivat kuivuneet Valerianin huulia vasten eikä mikään herättänyt naista ikuisesta unestaan. Mies oli sipaissut naisen vaaleita kutreja korvan taakse, sivellyt raadeltua poskea. Miehen kasvot olivat täyttyneet kyynelistä, ruskeat silmät olivat itkeneet hiljaisen vesiputouksen lailla, kastelleet vuoteen ja naisen käden, jonka Valerian oli nostanut huulilleen. Hän ei halunnut laskea irti, hän ei halunnut jäädä tien päälle ilman valoaan ja rakastaan, joka oli kulkenut hänen rinnallaan ensimmäisestä kouluvuodesta asti.

Valerian nosti farkkujensa taskusta hänen ja Moiran sormukset katseen laskeutuessa täysikuun kirkkaudesta kämmeneensä, jolla sormukset lepäsivät. Mies oli säästänyt sormukset muistona ainoasta suhteestaan, jonka hän uskoi kestävän loppuun saakka. Mutta jäljellä jäi vain suru. Valerian sulki sormukset nyrkkinsä sisään kyyneleiden valuessa kostuneista silmistä. Miehen katse kohosi maasta lasin läpi kuuhun, joka loitsi kirkkaana yötaivaalla.
”Anna anteeksi Moira”, mies kuiskasi anteeksipyynnön huuliltaan. Anteeksipyynnön siitä, ettei ollut kyennyt suojelemaan naistaan.

Se yö oli ollut kammottava. Taivas oli ollut pilvetön ja täysikuu loistanut taivaalla kirkkaana suunnannäyttäjänä. Kaksi pientä valoa oli valaissut metsikköä askeleiden kulkiessa määrätietoisesti eteenpäin.
”Loistava yö kerätä vuoheinää”, Valerian oli sanonut heidän lähtiessä liikenteeseen etsimään vuoheinää monijuomaliemeen, mutta ainoa ehto oli poimia kyseinen ainesosa täyden kuun aikaan. Moira oli astellut Valerianin rinnalla valaisten ympäristöä.
”Ja ties, vaikka tulis vastaan kuutamolla tai muita taikaolentoja”, Moira oli antanut vastauksen välittömästi miehelleen. Vaaleaverikön kasvot olivat olleet yhtä hymyä hänen astellessa kepein askelin metsikössä. Luonnon lapsi, niin Valerian oli kutsunut Moiraa heidän tavatessa. Heidän yhteinen intohimonsa oli ajanut heidät yhteen – halu olla vapaa muiden mielipiteistä välittämättä sekä luonto. Sinä iltana luonto ei ollut heidän puolellaan. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, kun raskaat, mutta hyvin nopeat askeleet olivat lähestyneet heitä metsän uumenista. Tumma, takkuturkkinen olento oli juossut neljällä raajalla heitä kohden ja ennen kuin kumpikaan heistä oli ehtinyt reagoida, oli olento kaatanut Moiran maahan raadellen pitkillä kynsillään ja terävillä hampaillaan luonnon lasta. Tilanne oli yhtä nopeasti ohi, kuin se oli alkanutkin luisevan otuksen hävitessä metsään ulvonnan kutsumana.

Moira ei vain tullut kuntoon. Naisen raadeltu keho oli ollut verillä, syvät haavet kulkivat pitkin naisen rintakehää ja kasvoissa oli syviä arpia. Mitään ei ollut tehtävissä, mikään taika tai rohto ei tuonut henkihieverissä ollutta Moiraa takaisin. Moira oli poissa vaan täysikuu loisti edelleen kerran kuussa taivaalta eikä se suostunut väistymään. Täysikuu tulisi aina merkitsemään Valerianille tuhoa ja kuolemaa, ikäviä muistoja, joista hän ei välttämättä koskaan pääsisi yli. Vaan Valerian ei suostunut luopumaan muistoista, hän voisi halutessaan, mutta pelkäsi. Jos Valerian luopuisi vaimonsa kuolemasta, unohtaisiko hän vaimonsa olemassaolon ja kaikki ihanat hetket kymmenien vuosien ajalta? Hän ei ottaisi riskiä, että jokin menisi pieleen, hän pystyisi elämään haikeuden tunteen kanssa. Oli pystynyt tähänkin päivään asti eikä se häirinnyt kuin täysikuun aikaan. Täysikuu nostatti miehelle tunteet pintaan aina kuun ottaessa täydellisen pyöreän muodon tähtitaivaalle.

Valerianin kasvot olivat kostuneet kauttaaltaan suolaisista kyynelistä, jotka valuivat miehen poskilta pudoten rinnuksille ja lattiaan. Mies ei liikahtanut ikkunan edestä, hän odottaisi kuun poistumista ennen kuin suostuisi ummistamaan omat silmänsä. Hän valvoisi niin kuin oli valvonut viisi vuotta sitten toivoessaan vaimonsa toipumista, odottanut naisen avaavan kirkkaan vihreät eloisat silmänsä. Ja nyt Valerian odotti kuun väistymistä taivaalta, aamun sarastamista. Täysikuun ilta oli ihanille muistoille tarkoitettu, niille hyville muistoille Moirasta, kuten naisen naurulle, joka nostatti aina hymyn huulille, vaaleille tuoksuville hiuksille sekä loppumattomalle seikkailutahdolle.

Täysikuu jäi pilviverhon taakse jättäen ikkunassa seisovan miehen pimeyteen. Kyyneleet eivät kimaltaneet ilman valoa, ne olivat kosteina vanoina miehen tummilla poskilla. Kilahdus. Valerian oli avannut nyrkkinsä pudottaen sormukset nyrkistä lattialle kilinän saattelemana. Itku kantautui Blakesleyn kanslian ovien ulkopuolelle.

Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Ma Tammi 04, 2021 1:09 pm

Dinah Walsh
- Mörkö -

Pienen tytön kulmat olivat painuneet kurttuun. Hänen suunsa oli tiukkana viivana luettuaan epäpätevän tuvanjohtajansa lähettämän kirjeen. Tyttö ei suostunut, hän ei tulisi ikinä suostumaan miehen kansliaan, ei ainakaan yksin jos toisella olisi joku suojaamassa selustaa. Miksei hänellä saanut olla ketään ”kolmatta” osapuolta. Ja mitä ”väärinymmärryksiä” muka voisi tapahtua. Eivät hänen omat ajatuksensa olleet ”väärinymmärryksiä”, hänellä oli oikeus omiin ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä eikä kenelläkään ollut oikeutta tyrmätä hänen näkemyksiään. Ei, ei vaikka hän kuinka olisi professorina ja asemassa, jossa häntä pitäisi arvostaa ja kunnioittaa. Mutta miten kunnioittaa miestä, joka ei kunnioittanut oppilaitaan ja joka tyrmäsi heidän tapansa olla minä. Kaikki tavat, joilla he oppivat ja kehittyivät, heidän ajatuksensa eivätkä itse edes opettaneet kunnolla. Eivät sellaiset ansainneet kunnioitusta, eivätkä tulisi ikinä ansaitsemaan ja asiaa oli edes turha puida. Hän ei tulisi ikinä kunnioittamaan tuvanjohtajaansa eikä koskaan tulisi pitämään hänestä tai luottamaan häneen. Ei, ei vaikka mitä tapahtuisi. Ja Dinah pitäisi päänsä tässä asiassa.

Dinahia pöyristytti ajatus, että hän taipuisi itseään niin vahvana ja suurena miehenä pitävän tahtoon vain sen takia, että niin kuuluisi tapahtua – että joku edes kuvittelisi hänen taipuvan. Ja kaikki vain sen takia, että taikaministeriöön ei ollutkaan luottamusta, että taikaministeriössä oli epäpäteviä, asioista tietämätöntä henkilökuntaa, jolle professorien sana oli ainoa totuus ja laki. Ja jälleen nainen – vielä taikaministeriön nainen - oli alistunut miehen sanan edessä, sitä oli tapahtunut niin paljon, ettei Dinah voinut sietää saati ymmärtää sitä. Miksei nainen voinut olla vahva ja hallita? Miksi aina miehet saavat tahtonsa läpi ja miksi aina vain heitä pitäisi kunnioittaa ja totella. Se oli niin väärin, niin väärin että se ajoi noidat ongelmiin itsensä kanssa, kamppailemaan minuutensa kanssa ja pakottaen heidät vaikenemaan. Vaikenemisen jalon taion Dinah oli oppinut, mutta hän ei tehnyt sitä, koska hänen oli pakko vaieta, vaan hän vaikeni, koska halusi. Hän ei halunnut puhua muille, hän ei halunnut muiden tuntevan häntä, saati hänen menneisyyttään.

Dinah ei ollut puhunut menneisyydestään kenellekään muulle kuin sedälleen – isänsä veljelle. Niin oudolta kuin se kuulostikin, hänen isänsä veli oli Dinahille tämän hetken tärkein ja läheisin ihminen, hänen ties kuinka mones huoltajansa. Olihan se varmasti vaikuttanut Dinahin kasvuun, kun hän oli joutunut seuraamaan vierestä, kuinka alkoholisoitunut, shokkihoidon tarpeessa ollut vahva mies pakotti muut vaikenemaan. Vaikeneminen ei auttanut, ei, vaikka sen sanottiin tuovan turvan kehtoon mutta myöskään taisteleminen ei auttanut, se toi osakseen kipeitä mustelmia ja kyyneleitä. Ja kun koti oli lopulta monen mutkan jälkeen löytynyt isänsä veren jakavan miehen luota, oli se tuntunut oudolta, mutta lämpimältä, turvalta. Se ei kuitenkaan poistanut luottamuksen puutetta noitiin ja etenkin velhoihin, se ei poistanut tarvetta vaieta vaan se toi tarpeen vaieta.

Kaiken kokemansa jälkeen pieni Dinah oli kasvanut itsenäiseksi, itsepäiseksi hiljaiseksi tytöksi vahvojen mielipiteiden ja ennakkoluulojen kanssa. Dinah ei sanonut ajatuksiaan ääneen, hän ei puhunut sanaakaan, ellei hän luottanut ja vuoden aikana kukaan ei ollut ansainnut Dinahin sanoja. Ensimmäisen kouluvuoden aikana Dinah oli pitänyt sanat itsellään, hän oli kirjoittanut mielipidekirjoituksia koulun ilmoitustaululle, joita ei arvostettu. Kaikki ilmoitukset, kaikki varoitukset, oli revitty pois, sotkettu ja pyyhitty muistista koulun vaietessa epäkohdistaan. Edes taikaministeriö ei ollut kiinnostanut, vaikka he olivat esittäneet olevansa kiinnostuneita – he olivat vain etsineet tapoja vaientaa oppilaat ja siinä jos missä he olivat hyviä. Vaan Dinah ei aikonut lopettaa, hän ei aikonut vaieta tai suostu tuvanjohtajansa tai taikaministeriön edustajan asettamiin ehtoihin, hän ei aikonut kutsua näkemyksiään ”väärinymmärryksinä”.

Dinah puristi kirjeen pieneen nyrkkiinsä. Hän ei suostuisi, ei ikinä suostuisi kasvokkain mörkönsä kanssa, ei ikinä. Sitä iloa hän ei soisi kenellekään. Hän aikoi pysyä kaukana omista möröistään, joita oli kertynyt aivan liikaa liian lyhyessä ajassa liian nuorelle tytölle. Dinahia puistatti ajatus astua iljettävän miehen kansliaan ja katsoa mörköä suoraan silmiin ja kuulla ”väärinymmärryksistä” ja vastaanottaa anteeksipyyntö ja käsky vaieta. Siihen itsepäinen pieni tyttö ei suostunut.

Vaan toisin kävi. Pieni tyttö seisoi Gregory Lipevän käytävällä kädet puuskassa rintakehällä kulmat kurtussa. Hänen tuijotuksensa kohteena oli takaisin tuijottava Lipevän patsas hiljaisuuden vallitessa käytävällä. Dinah odotti, hän ei yksin astuisi mörön kansliaan, jossa hänet vielä syötäisiin elävältä ja muserrettaisiin, niin kuin aina. Dinah ei välttänyt patsaan katsetta vaan tuijotti mörön kanslian vartijaa silmiin. Tytön ajatukset keskeyttivät oven kolahdus ja ovesta käytävälle astunut River. River, joka toimisi Dinahin suojana tulevan keskustelun aikana. Pieni helpotus valtasi jännittyneen ja vihaisen tytön kehon hänen nähdessä tutut kasvot valois-loitsuna pimeydessä, valona.

Koko tilanne kansliassa oli absurdi – mitään puhumaton Dinah, joka oli koko keskustelun tuijotellut pöydän pintaa välttäen katsomatta kehenkään; River, joka oli vain tullut paikalle Dinahin pyynnöstä eikä tiennyt, mitä tekisi siellä; neiti Vulpeksi kutsuttu vahtimestari, joka oli valinnut puolensa väärin; sekä professori Pachner, joka kuten Dinah oli odottanutkin, yritti saada pienen tytön vaikenemaan. Ei Dinah suostuisi siihen, ei hän hyväksyisi miehen esittämää anteeksipyyntöä, joka kaikui kuuroille korville itsepäisen oppilaan tehtyä päätös jo ennen keskustelua, ettei hän hyväksyisi anteeksipyyntöä, joka ei ollut riittävä hänelle.
”Olen pahoillani, että olet kokenut tilanteen ahdistavaksi”, niin hän oli sanonut. Hän oli pahoitellut Dinahin tuntemuksia ja kokemuksia eikä ymmärtänyt mistään mitään. Ei tulisi koskaan ymmärtämään mistään mitään, joten mitä hän oli pahoittelemaan asiasta? Tytön ilme ei ollut värähtänytkään, hän tuijotti edelleen pöydän pintaa kulmat kurtussa ja huulet tiukkana viivana haluten vain pois kansliasta. Häneltä tivattiin, haluisiko hän sanoa jotain, kenties hyväksyä – ei mies voinut olettaa, että hän saisi tahtonsa läpi tai saisi hyväksynnän anteeksipyynnölleen, niin ei tulisi tapahtumaan ja se oli typerää ennakkoluuloa mieheltä.

”.. Saanut tietää tuntemuksistasi välikäden kautta, mutta tahtoisin kysyä sinulta nyt..”, mies oli aloittanut – mitä hän olisi muka voinut kuulla keneltäkään siitä, miten hän oikeasti tunsi ja näki asiat, kun kukaan ei kuullut hänen sanojaan? Eikä hän puhunut kenellekään eikä kirjoittanut tuntemuksistaan vaan kätki kaiken sisälleen ellei Clayton Wells ollut tunkeutunut Dinahin päähän useammin kuin tunnilla ja kaivanut syvältä tytön ajatuksista kaikki ikävät muistot, jotka olivat pakottaneet hänet kasvamaan itsenäiseksi hyvin nopeasti.
”… Koetko olosi turvalliseksi kotona?” mies oli lopettanut. Tiesikö mies edes, että miten koti määriteltiin? Mitä paikkaa voisi kutsua kodiksi, jos koti vaihtui jatkuvasti. Mutta tällä hetkellä Dinah viihtyi kodikseen määrittelemässään paikassa, hän viihtyi setänsä luona eikä halunnut joutua eroon sedästään. Hän ei halunnut taas uuden huoltajan luokse, hän ei taas halunnut aloittaa kaikkea alusta niin kuin oli joutunut tekemään niin monta kertaa. Hän ei jaksanut enää eikä hän halunnut enää uutta kotia ja uutta huoltajaa. Pelkkä ajatus uudesta vieraasta talosta sai kylmät väreet kulkemaan tytön selkäpiitä pitkin, hän ei halunnut pois turvastaan, jonka hän oli vihdoin löytänyt. Kodista, jossa hän sai olla minä.
”Miten vanhempasi voivat”, oli ollut kysymys neiti Vulpen huulilta – naisen, joka todella oli kolmas osapuoli. Hän ei tiennyt mistään mitään vaan miten hän olisi voinut? Tyttö tuijotti silmät suurina ja pyöreinä pöytää – vihaisena ja surullisena. Vihaisena siitä, että hän joutui istumaan ja kuuntelemaan, että hänen odotettiin taipuvan miehen tahtoon. Surullisena siitä, että hänen menneisyyttään kaivettiin, hänet haluttiin viedä pois kotoa ja kysyttiin, kuinka hänen vanhempansa voivat… Miten vastata kysymykseen, miten vanhemmat voivat, jos oikeita vanhempia ei ollut. Jos oli vain setä.

Professori oli aloittanut tytön edelleen vaietessa kertomaan omasta perheestään – perheestä, jota Dinahille ei ollut suotu. Mitä hän teki tiedolla, että miehellä oli onnellinen perhe-elämä? Ei se kiinnostanut Dinahia, se ei edes kuulunut Dinahille eikä se toisi hänen kunnioitustaan miestä kohtaan. Dinah ei ollut verrattavissa professorin tyttäreen, heissä ei ollut mitään samaa – professorin tyttärellä oli kaksi rakastavaa vanhempaa toisin kuin Dinahilla, joka oli menettänyt kaikki hänestä välittävät aikuiset. Hänen isänsä oli shokkihoidon tarpeessa, alkoholisoitunut ja äiti oli kuollut eikä hän ollut ehtinyt tutustua häneen kunnolla. Kaksi rakastavaa vanhempaa, joita Dinah ei tulisi koskaan saamaan. Pieni tyttö painoi silmänsä hetkeksi kiinni, hän ei halunnut itkeä tässä ja nyt, hänen pitäisi vielä hetki jaksaa, ennen kuin pääsisi pois kansliasta omaan rauhaansa.
”.. Koska tunnetilasi varmasti oli aivan oikeutettu..”, professori oli jälleen puhunut keskeyttäen tytön mietinnän. ”Varmasti oli”, niin mies oli sanonut – mies ei uskonut, että tytön tunnetilat olivat täysin oikeutettuja, ne olivat täysin oikeutettuja eivätkä varmasti olivat. Tytön sisällä kyti pieni vihan liekki miestä kohtaan ja suuri musta möykky oli hänen rinnassaan surun tuomana. Saatuaan luvan poistua, Dinah oli yrittänyt ottaa ystävänsä mukaan, mutta River oli jäänyt kansliaan. Dinah saisi näin ollen olla jälleen yksin, sitähän hän aina halusi. Halusi olla yksin ja vaieta, mutta hän piti Riveristä eikä halunnut Riverin jäävän mörön armoille. Dinahin pienet jalat kulkeutuivat kansliasta ulos aina tupaan asti, jossa tyttö heittäytyi sängylleen painaen kasvonsa tyynyä vasten tytön itkiessä hiljaa. Hänkin halusi äidin, jonka syliin turvautua, hän halusi äitinsä takaisin…
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Su Tammi 10, 2021 11:36 pm

Scarlett Snider
- Kotiaresti -

Scarlett oli paiskannut tupansa makuuhuoneen oven illalla kiinni saavuttuaan Lacethornin kansliasta. Häntä suututti, häntä ärsytti ja hän vihasi ongelmia, joihin hän kerta toisensa jälkeen ajautui. Hän vihasi vasikoita, jotka juorusivat kaiken eteenpäin – hän vihasi Viviannia, joka ei ollutkaan hänen ystävänsä ja oikea kätensä vaan yritti käyttää häntä hyväkseen. Ja sehän ei käynyt Scarlettille, ei missään nimessä käynyt. Scarlettin sisällä roihusi vihan liekki kirkkaana ja polttavana peittäen muut tunteet alleen. Tunne oli sama, hyvin samankaltainen kuin silloin, kun Scarlett oli saanut kuulla olevansa vahinko – ettei hän ollut täydellinen ja paras ja sitä hänelle oli kehdattu väittää tänäänkin. Scarlett ei suostunut olemaan heikko, hän aikoi olla paras ja vahvin. Ja hän aikoi kostaa jokaiselle, joka kehtasi epäillä häntä – Lacethornille, Viville, Galalle, Wilsonille, kaikille, aivan kaikille, jotka eivät suostuneet näkemään hänen potentiaaliaan ja suuruuttaan – hän oli paras, hän tulisi olemaan kaikista voimakkain velho, kuka oli ikinä kulkenut maan päällä. Hän ei suostunut lähtemään Tylypahkasta, joka oli hänen ainoa kotinsa tällä hetkellä, ainoa mahdollisuutensa tulla vahvimmaksi. Ja että hän lähtisi lastenkotiin, jossa taikasauvoja ei sallittu, jossa hänet poljettaisiin maan rakoon kuin mikäkin matonen, niin kuin hän polki Brin maan rakoon kerta toisensa jälkeen? Ei käynyt. Ja hän ei saisi edes lähteä tuvasta pois harjoittelemaan, ja mitä hän kertoisi muille, jotka uteliaina kysyisivät, miksi suuri ja mahtava Snider vietti aikaa tuvassa eikä tunneilla tai harjoittelemassa? Hän kieltäisi totuuden, hän kieltäisi olevansa ongelmissa ja uhkailleen muita, hän keksisi valheen, kuten aina. Valheen, jonka muut ostaisivat aivan varmasti. Tai niin Scarlett toivoi.

Scarlett ei tiennyt, kuinka hän viettäisi seuraavat neljä – neljä – viikkoa. Mitä hän voisi tehdä neljän viikon aikana, hänhän kuolisi tylsyyteen tuvassaan, josta ei ollut pääsyä pois eikä pakopaikkaa. Ensimmäistä kertaa tytön elämän aikana hänet oli ahdattu nurkkaan, saatu vangiksi. Scarlettin teki mieli huutaa raivoissaan, hänen teki mieli iskeä nyrkillä ensimmäistä vastaantulijaa päin, tehdä reikä seinään ja musertaa tupalaistensa unelmat – tuhota koko tupa, jotta hän saisi tien pois vai jätettäisiinkö hänet keskelle liekkimerta typerän kotiarestin vuoksi? Hän ei ollut ikinä joutunut kotiarestiin, häntä ei ikinä rangaistu mistään, mitä hän teki mutta sekin oli vain hyvittelyä siitä, että hän oli vahinko – pahainen pieni lapsi tässä maailmassa, jolla ei mukamas ollut tarkoitusta. Ja Scarlett kostaisi vielä kaikille, kunhan hän pääsisi pois hiirenloukusta, hän kostaisi kaikille.

Scarlett seisoi pitkään ensimmäisten kotiarestipäivien aikana tupansa oviaukon edessä kädet nyrkkiin painettuna. Hän voisi lähteä tuvasta, hänellä olisi keino livahtaa pois tuvasta omille teilleen, jos hän haluaisi. Hän voisi koska vain heittää näkymättömyysviitan ylleen ja kadota koulun käytäville, salaisiin piilopaikkoihin, joita oli piilotettu pitkin koulua ja aiheuttaa ongelmia hänestä vasikoineille pienillä sanattomilla loitsuilla. Hän voisi lähteä, mikään ei pidättelisi häntä tuvassaan, mutta mikä esti häntä? Miksei hän vain rynnännyt ulos tuvasta näkymättömyysviitan alla? Hän ei halunnut katsoa vierestä muiden naurua ja iloa, kuinka heillä oli kaikki hyvin ja kuinka he paistattelivat suosiossa. Hän halusi olla suosiossa, huomion keskipisteenä. Hän ja vain hän. Ja jos hän livahtaisi ulos tuvasta, huomaisiko joku hänen puuttumisensa hiljentyneessä tuvassa ja vasikoisi Lacethornille? Aivan varmasti. Ja silloin hän ei pääsisi enää osallistumaan loitsuihin tai pimeyden voimilta suojautumiseen eikä saisi tukiopetusta pommitukseen. Ja silloin hänet lähetettäisiin lastenkotiin. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana Scarlett suostui myöntämään pelkäävänsä – hän pelkäsi joutuvansa lastenkotiin ilman taikuutta. Taikuus oli herättänyt hänet henkiin eikä hän olisi mitään ilman taikuutta. Hän eli taikuudesta, se oli hänen elinvoimansa ja hänen keinonsa olla paras. Hän ei pitänyt pelon hiipivästä tunteesta sisällään kehossaan. Se sai hänet epäröimään päätöksiään ja valintojaan, pelko oli heikkoutta eikä hän aikonut olla heikko, hän ei halunnut olla heikko. Hän oli aina rynnännyt suin päin vaaroja kohden eikä ollut pysähtynyt kuuntelemaan sisintään. Pelko, ei sillä tunteella tehnyt mitään, sitä mieltä hän oli edelleen. Tunteet sumentaisivat hänen näkökenttänsä eikä niille ollut varaa.

Scarlett pyörähti raivoissaan ympäri, kuten oli joka ikinen päivä tehnyt seisottuaan ikuisuudelta tuntuvan ajan tuvan oviaukon edessä. Hän potki ilmaa, hänen teki entisestään mieli lyödä reikä seinään ja kaivautua väkisin pois, mutta ei. Hänen oli kerrankin kärsittävä rangaistuksensa niin kuin se oli määrätty. Hänen oli leikittävä kilttiä tyttöä, professoreiden lellikkiä muutaman vuoden ajan ja sen jälkeen helvetti olisi irti. Muutama vuosi, kyllä hän kestäisi sen, hänen oli pakko. Sitä ennen hänen oli selvittävä neljästä viikosta vankilassa, jossa ei ollut mitään tekemistä. Vain hän ja Ace, ainakin he saisivat olla kahdestaan ja voisihan hän harjoitella yksinkertaisia pieniä loitsuja muiden ollessa tunnilla, hän ei aikonut jättää harjoittelujaan kesken kotiarestin aikana, sitä häneltä ei kielletty. Scarlettilta oli kielletty vain turhat oppitunnit, joilla hän ei halunnut edes käydä, hän sai käydä juuri niillä oppitunneilla, joilla hän halusi käydä ja mikä parasta, hän sai ruoan suoraan vuoteeseensa tonttujen toimesta. Hän oli saanut rangaistukseksi miniloman. Hän oli tässä tilanteessa voittanut pääpotin, vaikka pelko jäikin asumaan tytön takaraivoon – jos hän tekisi jotain väärin, hän joutuisi lastenkotiin. Hän joutuisi pois Tylypahkasta, omata kodistaan.

Scarlett ei ollut koskaan elämässään juossut yhtä kovaa kuin sinä tiistaina, kun hän riensi ensimmäistä kertaa ulos tuvastaan ja koulun sisätiloista ulos vapauteen. Kiperä pakkasilma nipisteli tytön poskia ja nenänpäätä, mutta hän ei välittänyt, hän nautti joka hetkestä vapaudesta, joka hänelle oli edes hetkeksi suotu. Vain hetkeksi, mutta hetki oli parempi kuin koskaan. Hän pääsi ulos harjoittelemaan loitsuja, pommitusta, jonka osaamista hän oli jo pitkään himoinnut. Jännitys sekä into olivat huipussaan tytön saapuessa metsän laitaan, jossa professori odotti jo häntä. Tytön ruskeat silmät säkenöivät onnesta ja huulet olivat kaartuneet täyteen hymyyn. Ei Scarlett osannut loitsua, hän ei välittänyt tarkasta geometriasta, saati kolmion piirtämisestä. Scarlett tunsi elävänsä, hän tunsi oppivansa asioita ensimmäistä kertaa elämässään joltain muulta kuin itseltään, kun puska värähteli lukuisten yritysten jälkeen ja tyttö oli imenyt kaiken tiedon mieheltä pesusienen tavoin – hän halusi tietää kaiken ja halusi oppia kaiken. Ja se riemu Scarlettin sisällä, kun puska oli räjähtänyt – ei voimaakasti, mutta räjähtänyt – oli ollut huipussaan. Scarlett säkenöi onnesta, hän oli yhtä hymyä ja kaiken lisäksi hän sai luvan käydä suuressa salissa syömässä.

Hetken aikaa tyttö oli halunnut rynnätä ystäviensä keskelle, kunnes todellisuus oli iskenyt onnen täyteistä tyttöä vasten kasvoihin – hänellä ei ollut kavereita. Hän oli elänyt vain itselleen viimeiset kouluvuotensa ja käyttänyt kaikkia muita hyväkseen häpeilemättä, törkeästi. Hän oli saanut muut syömään kädestään, manipuloinut heitä ja nyt hän ei saanut edes nähdä Viviannia, entistä parasta kaveriaan, joka oli vasikoinut hänestä professoreille. Todellisuus, ettei hänellä ollut yhtään kaveria odottamassa hänen kotiarestinsa loppumista oli suuri isku energisen tytön kasvoille, mutta hän oli tähänkin asti pärjännyt yksin, joten ehkä hän pärjäisi vielä muutaman vuoden yksin, jonka jälkeen lojaalius palkittaisiin. Hän palkitsisi heidät, jotka olisivat hänelle lojaaleita lupauksella pitää heidät hengissä. Ja Scarlett oli vain rynnännyt suorinta tietä tupaansa nauttimaan tonttujen valmistamasta iltapalasta Acen kanssa, hän aikoi olla viimeiseen asti kiltin tytön roolissa.

Scarlett tuijotteli Briltä saamaansa aikataulua typeriin vippeihin, kokeisiin lukemista varten. Hän oli kieltäytynyt monta kertaa aikataulusta, mutta hänen piti esittää kilttiä koululaista, joten kai lukeminen oli osa sitä. Aikataulu ei vain miellyttänyt häntä. Hänen olisi joka ikinen päivä, joka ikinen viikko pitänyt lukea teoria-aineita, joilla hän ei tulisi tekemään mitään ja loitsuja hän saisi harjoitella vain muutaman tunnin viikossa. Scarlett rustaili kynällä kaikki itseään kiinnostamattomat aiheet ylitse jättäen jäljelle vain loitsut ja pimeyden voimilta suojautumisen sekä liemet, jos hän löytäisi keinon rakentaa pommin, jolla aiheuttaa valtaisaa tuhoa. Tyttö myhäili itsekseen itseään miellyttävälle aikataululle heilutellen taikasauvaa käsissään. Pommitusta hän ei saisi harjoitella sisällä, mutta hän voisi harjoitella paljon muita loitsuja ja ainoa teoria, mitä hän lukisi pimeyden voimilta suojautumisen lisäksi olisi kiellettyjen kirjojen osastolta varastettujen kirjojen kopiot. Scarlett rytisti Briltä saamansa aikataulun loitsukirjansa väliin pyörähtäessään Acea kohden.

”Vain mä ja sä. Ikuisesti ja pian me ollaan voittamattomii. Hetki kun leikitään kilttii tyttöö, niin kaikki hoituu”, Scarlett myhäili Acelle tyytyväisenä. Hän ei halunnut myöntää Acelle eikä itselleen, että häntä pelotti oma tulevaisuus – pelko lastenkotiin joutumisesta, ettei hän olisikaan riittävän mahtava. Todellisuus oli iskenyt vasten Scarlettin kasvoja – hänellä ei ollut ystäviä, ei oikeita ystäviä ja hän vain leikki muiden ystävää käyttäen heitä hyväkseen siinä missä muut karttoivat häntä. Scarlett löi vihoissaan, suruissaan ja peloissaan kätensä makuuhuoneen seinää vasten huutaen tuskissaan ja vihoissaan. Muut olisivat tunneilla, hän oli jälleen yksin tuvassa ja yksinolo alkoi tuntumaan turhauttavalta. Se antoi hänelle liikaa aikaa ajatella, miten asiat oikeasti olivat eikä hän pitänyt siitä. Hän ei halunnut kohdata todellisuutta, ei nyt eikä koskaan. Hän oli aina paennut sitä. Todellisuus oli tässä ja nyt, ja hänen olisi korkea aika oppia elämään todellisuuden kanssa, hän ei vain ollut hyvä siinä. Jos joku asia ei miellyttänyt häntä, hän kiisti sen olemassaolon, kunnes voisi poistaa sen kokonaan ja monta tällaista kohdetta oli olemassa, liian monta. Scarlett vei kädet niskansa taakse maatessaan sängyllään. Hänen ruskeat silmänsä tuijottivat kattoa tytön ollessa hiljainen ja mietteliäs – mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt tehdä kouluvuosiensa aikana, ja mikä oli ajanut hänet tähän pisteeseen. Ja mitä kaikkea hän oli ehtinyt menettää.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream La Tammi 23, 2021 11:14 pm

Scarlett Snider
- Vihan tanssi -

Scarlett makoili Puuskupuhin tuvan lattialla takkatulen äärellä. Hänen ruskeat silmänsä tuijottivat liekkeihin, jotka tanssivat takassa nuollen puita. Joku olisi voinut kutsua näkyä kauniiksi, mutta Scarlett ajatteli vain mitä kaikkea liekit voisivat saada aikaan, ja mitä ne olivat saaneet aikaan. Scarlett oli omin silmin nähnyt liekkien työskentelyn – hän oli nähnyt linnan ikkunoista Kielletyn metsän tulipalon, jonka pirunpalo oli aiheuttanut. Hän oli omin silmin nähnyt kanslian palavan linnassa omien käsien loihtimana, ja hän oli nähnyt Wilsonin hiusten palavan niin ikään oman sauvansa aiheuttamana. Hän ei ollut pelännyt liekkien polttavan häntä tai muita, hän oli nauttinut niiden aiheuttamasta tuskasta muille ja nähdessään tulen aiheuttaman tuhon, hän oli vain innostunut siitä. Hän oli ihaillut, kuinka voimakkaita liekit olivat – kuinka paljon tuhoa yksi pieni kipinä saattoi saada aikaan. Ja hän halusi nähdä sitä lisää. Pieni kipinä tytön sisällä käski hillitä halujaan, hillitä itseään ja pimeää puoltaan. Pieni ääni tytön päässä kehotti odottamaan, kehotti harjoittelemaan loitsuja, sillä hän pystyi saavuttamaan mitä halusi eikä hän välttämättä tarvinnut siihen edes voimakeinoja, ei tulen apuja. Se oli hento ääni, jota Scarlett ei ollut kuunnellut ennen. Ääni oli kotiarestin aikana herännyt ja kantautunut Scarlettin korviin.

Tytön ajatukset keskeytyivät, kun hänen tuvanjohtajansa asteli tupaan ja pyysi hänet luokseen. Scarlett kurtisti kulmiaan miehen pyynnölle – hän oli noudattanut täydellisesti annettuja ohjeita, hän ei ollut poistunut tuvasta vaikka mieli oli monta kertaa tehnyt, hän oli vaientanut halunsa paeta tuvasta. Sillä hetkellä Scarlett toivoi, että hän olisi paennut, kun siihen oli tilaisuus. Että hän olisi juossut ja karannut vastoin omaa tapaansa mutta ei, hän oli alistunut muiden tahtoon ja se tuntui sillä hetkellä virheeltä, kun professori Lacethorn pyysi Scarlettin mukaansa rehtorin kansliaan. Normaalisti tyttö olisi ollut riemuissaan luvasta poistua tuvasta, mutta mitä hän tekisi rehtorin luona? Hänellä ei ollut mitään asiaa valtaistuimella istuvalle miehelle, joka ei tiennyt mistään mitään ja jolle valtaistuin ei kuulunut. Tai ehkä, ehkä, hän saisi kerrankin hyvää palautetta ja kuulla onnistuneesta. Palautetta harjoittelusta ja kotiaresti loppuisi. Tytön toivoa vahvisti se, että hän näki professori Andrewsin istumassa sivupöydän luona.

Scarlett piti kätensä hupparinsa kengurutaskussa istuutuessaan rehtorin pyynnön myötä yksinäiselle tuolille keskellä rehtorin kansliaa – rehtorin pöytää vastapäätä. Tytön sauvakäsi kietoutui vaistomaisesti oratuomisauvansa ympärille, hän piti hennon otteen sauvasta ja yleensä niin nauravat kasvot olivat painautuneet peruslukemille – mitään hyvää ei ollut tiedossa. Scarlett ei ollut viisaimmasta päästä, mutta hän pystyi aistimaan tilanteen, hän oli ollut tilanteessa niin monta kertaa – niin monta kertaa hänet oli istutettu kansliaan kuulusteluun typeriksi väitettyjen tekojen jälkeen. Mutta oliko typerää ihailla poltettua kansliaa, sitä tuhkan määrää ja kituvia liekkejä? Scarlett piti siitä, hän piti vaaran kohtaamisesta.
”Onko neiti Sniderilla mitään olettamusta siitä, että miksi istutte täällä tänä iltana”, rehtorin sanat eivät tienneet mitään hyvää – jotain hän oli tehnyt tai jostakin häntä syytettiin jälleen kerran. Tällä kertaa Scarlettilla ei ollut mitään tietoa, mitä hän oli onnistunut tuhoamaan tuvasta käsin.
”Ei, ei mitään tietoa muta varmaan kerrotte et oon taas tehny jotain väärin”, Scarlett kohautti välinpitämättömänä olkiaan antaen vastauksen rehtorille. Hänen lippalakkinsa lepäsi kirkkaan oranssien hiusten päällä. Hiusten, jotka muistuttivat tytön liikkuessa takassa tanssivia liekkejä.

Scarlettin sydän tuntui jättävän lyönnin väliin, kun hän silmäili rehtorin ja tuvanjohtajan välissä liikkuvaa kansiota, joka koski häntä ja hänen pitkää listaansa rötöksistä Tylypahkan seinien sisäpuolella. Mutta niistä oli pitkä aika, hän ei ollut ikuisuuksiin tehnyt mitään väärää! Oli harvinaista, että nuori noita pysyi hiljaa, hän ei saanut sanoja suustaan sillä pelko otti valtaa tytöstä. Pelko, jota tyttö ei ikinä suostunut tunnistamaan omaksi tunteekseen. Näinkö nopeasti kaikki voisi muuttua – hän oli vasta ehtinyt parin viikon ajan pelätä erottamista koulusta, että hän menettäisi taikasauvansa. Scarlettin käsi kietoutui tiukemmin taskussa olevan taikasauvan ympärille ottaen tukevampaa otetta sauvasta – ei kuitenkaan hyökkäysaikeissa vaan enemmän suojelevasti – hän ei aikonut luopua sauvastaan, hän ei aikonut jättää elämänsä pyhintä tarkoitusta. Hän rakasti taikuutta, taikuus sai hänet elämään. Tytön hengitys tihentyi, nopeutui paniikinomaisesti ja katse hakeutui hiljaiseen professoriin taka-alalla – ehkä Andrews auttaisi hänet tästä liemestä pois mutta tyttö sai ruskeisiin silmiinsä vain kivisen tuijotuksen. Rehtorin sanat valuivat paniikkiin ja pelkotilaan siirtyvän noidan korvista ulos pelkkänä soseena, puurona, josta ei saanut selvää.
”Haluatteko sanoa jotain tässä –”, Scarlett ei odottanut tuvanjohtajansa lausetta loppuun, hän halusi puolustaa itseään vielä, kun se oli mahdollista eikä hän halunnut antaa pelolle valtaa vaikka pelko oli sen jo tehnyt.
”Ei, en mä haluu pois, tää on mun koti! Mä oon nytki ollu ihan nätisti, antakaa vielä yks mahis niin mä näytän teille et mä pystyn siihen!” Scarlett aneli lupaa jäädä kouluun, hän aneli viimeistä mahdollisuuttaan.
”Olet saanut enemmän kuin yhden tai kaksi mahdollisuutta”, ne olivat raskauttavat sanat tuvanjohtajan suusta – sanat, jotka saivat Scarlettin pelkäämään entisestään lähtöä. Tytön oli vallannut avoimesti hätä, että hän joutuisi lähtemään kodistaan. Tytön suusta pulppusi edelleen anelevia sanoja, pyyntöjä jäädä ja lupauksia korjata kaikki. Epätoivo oli noussut pintaan pelon, hädän, paniikin seuraksi ja nämä tunteet eivät kuvastaneet Scarlettin ihanne minää – hän ei halunnut olla pelokas tai säikky niin kuin Bri eikä epätoivoinen kuten Wilson. Scarlettin oli vallannut hänelle itselleen vieraat tunteet ja olemukset nousseet pintaan. Tytön käsi puristui entisestään sauvan ympärille, hän käyttäisi oratuomisauvaansa jos olisi pakko, jos se olisi hänen ainoa keinonsa säilyttää se.
”Pliis yks mahis! Toi, toi proffa näytti mihin musta voi olla!” Scarlett huitaisi vasemmalla kädellään Andrewsin suuntaan sauvakäden valmistautuessa toimintaan. Epätoivoisen tytön huulilta pääsi kuitenkin totuudenmukaisia sanoja – hänen sisällään oli herännyt uudenlainen kipinä harjoitellessaan pommitusta – kun hän oli oikeasti oppinut asioita.

Mutta vastaukset olivat kieltäviä – liikaa tuhlattuja mahdollisuuksia. Scarlett ei edes tajunnut, kuinka monta tilaisuutta hän oli tuhlannut vihan sokaisemana. Epätoivon ja pelon vallitessa tytön sisällä heräili uinuva tunne – viha, joka oli Scarlettin vanha ystävä ja liittolainen. Viha, joka ohjasi kerta toisensa jälkeen Scarlettia eteenpäin. Vaikka hengitys oli hyvin tiheää, paniikinomaista, ja vihan kytevä liekki hiipui hiljalleen todellisuuden valjetessa nuorelle noidalle – hänellä ei ollut kotia, minne palata eikä hän suostuisi nöyrtymään ja palaamaan perheensä luokse, siihen hän ei suostuisi. Mutta minne hän menisi? Hänellä ei ollut paikkaa, jossa hän voisi olla ja pitäisikö hänen luopua sauvastaan, kuten hän oli pelännyt? Miljoona kysymystä pomppi tytön mielessä katseen harhaillessa miesten keskuudessa. Rehtorin ja tuvanjohtajan sanat tuntuivat jälleen tahmealta puurolta, jossa ei ollut mitään järkeä niiden kertoessa hänen kohtalonsa – erotuksen, jota hän oli ehtinyt pelätä vasta viikkojen ajan. Ja pelosta tuli välittömästi totta. Kyyneleet vierivät tytön poskille, hän joutuisi vielä kotiin, jonka hän oli kertaalleen jättänyt taakseen.

”E-entä toinen koulu?” Scarlett aikoi taistella loppuun asti. Tytön ääni oli muuttunut hiljaiseksi sen ollessa kaikkea muuta kuin päättäväinen ja pieni toivon kipinä sai lisää puita roihahtaen liekkeihin – ehkä hänellä oli mahdollisuus, jos hän pääsisi kouluun, jossa opetettiin pimeyden voimia. Silloin hän ei olisi menettänyt mitään.
”… yksikään koulu ei ota erotettua noitaa riveihinsä varsinkaan, kun saavat tietää erotuksen syyn”, ne sanat iskivät suoran Scarlettin kasvoihin toivon kipinän sammuessa yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin.
”… päätyy sauvan katkaisemiseen”, rehtori sanoi sanat, joita Scarlett oli pelännyt. Tyttö tunsi olonsa hyvin pieneksi, pienemmäksi kuin kuullessaan olevansa vahinko ja vielä mitättömämmäksi kuin silloin. Eikä hän tiennyt, kuinka se oli mahdollista – miten voi olla pientä pienempi. Scarlettin käsi puristui uudestaan hupparin taskussa lepäävän sauvan ympärille – hän voisi joko vain luovuttaa tai nostaa sauvan ja puolustaa itseään viimeiseen asti. Scarlett oli jälleen lähtenyt vihan tanssiin mukaan, vanhan uskollisen ystävänsä, joka ei koskaan ollut hylännyt häntä toisin kuin kaikki muut – perhe, ystävät ja nyt myös professorit. Hän ei piitannut koulusta, jota Tylypahka oli mutta hän piittasi taikuudesta ja voimasta sekä arvostuksesta eikä kukaan arvostaisi koulusta erotettua lasta, ei kukaan. Hän joutuisi laittamaan muut arvostamaan häntä, pakottaisi jokaisen anelemaan hänen jalkojensa juurella toista mahdollisuutta elää ja lopputulos olisi aina kielteinen aivan kuten hänen kohdallaan oli.
Scarlett tiesi, mitä oli luvannut – pommitusta ei käytetä sisällä. Mutta tilanne oli liian herkullinen, ääni tytön päässä huusi loitsimaan, näyttämään mitä hän oli oppinut ja millainen potentiaali valuisi hukkaan. Scarlettin ruskeat silmät kääntyivät Andrewsiin, hän oli luvannut mutta hän ei koskaan pitänyt lupauksiaan. Pommitus olisi ainoa keino paeta tilanteesta ja säilyttää taikasauva sekä oma kunniansa. Scarlettin silmissä paloi hohde, vihan hohde Lacethornin pyytäessä sauvaa, toistaessa pyyntönsä. Scarlett tuijotti pitkältä, ikuisuudelta, tuntuvan ajan Andrewsia kahden äänen taistella sisällään – kovaa huutava ääni, joka käski loitsia ja tuhota kaikki eteen tulevat sekä hiljainen vaimea ininä, joka kielsi, joka kehotti kerrankin taipumaan kohtaloon.

Tytön katse kääntyi lopulta tuvanjohtajaansa itkun, pelon ja vihan sekainen katse silmissä tytön taistella myös omia halujaan vastaan. Hän joutuisi rahvaiden sekaan luopuessaan sauvastaan. Rahvaiden, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään ja joutuisi olemaan kuin he. Hänellä ei ollut samat mahdollisuudet kuin heillä, jotka olivat kasvaneet taikuuden parissa. Hän oli jästisyntyinen, hän eli ilman taikuutta, hän oli kuin saastainen eläin ja sellaiseksi hän ei aikonut koskaan palata. Taikuus oli Scarlettille avain elää. Ja häneltä haluttiin viedä se.
Samassa Scarlett vetäisi oratuomisauvan hupparinsa taskusta käden puristaessa sauvaa nyrkkiinsä. Scarlett irvisti, tuntui pahalta luopua itselleen niin tärkeästä sen sattuessa syvällä sisällään. Scarlett heitti sauvan maahan, hän ei sitä ojentaisi kenellekään vaan hän katsoisi kuinka muut kumartuisivat hänen edessään ja juuri niin tapahtui rehtorin ja Puuskupuhin tuvanjohtajan alentuessa hänen tahtoonsa poimimaan sauvaa lattialta. Ja tämä oli vasta alkua, hän tiesi palaavansa entistä vahvempana ja voimakkaampana ja silloin kaikki alistuisivat hänen tahtoonsa. Kaikki saisivat kokea silloin hänen vihansa eikä kukaan, ei kukaan, olisi silloin turvassa tanssivilta liekeiltä.

”Scarlett Litah Snider, tästä päivästä eteenpäin teidät on erotettu Tylypahkan noitien sekä velhojen koulusta pysyvästi”, rehtori Stanford saneli Scarlettin kohtalon viimeisen kerran tehden siitä pysyvän ja virallisen Scarlettin luvatessa, että tästä eteenpäin muut sinetöivät itsensä kuolemaan. Kuolemaan Scarlettin käden kautta. Aika tuntui samassa pysähtyvän huoneeseen laskeutuessa hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka rikkoi puun räsähtäminen kahtia. Scarlettin vihan täyttämä katse tuijotti katkeavaa oratuomisauvaa, joka antoi periksi taivutuksen myötä päätyen kahteen palaan rehtorin käsissä vieden mukanaan kaiken, mitä Scarlett oli rakentanut. Kaiken, mikä merkitsi Scarlettille jotain ja hiljainen hento ääni vaimeni tytön sisällä vihan huutaessa kostoa, vaatien kostoa jokaiselle vastaantulevalle, joka edes kehtaisi vilkaista häntä väärin. Scarlettin teki mieli ponkaista tuolilta pystyyn, tarttua rehtoria ranteista kiinni ja vääntää kädet sijoiltaan pelastaakseen sauvansa – ääni tytön sisällä huusi häntä juoksemaan väliin. Mutta tyttö istui kädet nyrkissä sylissään, kun puu räsähti kahtia. Scarlettin teki mieli huutaa ääneen vihan huutaessa äänettömänä hänen sisällään mutta Scarlett pysyi hiljaa antaen huudon olla sisäinen vaientaen tuskan ja muut tunteet, joita hän ei enää aikoisi kokea – pelko, suru, epätoivo, ahdinko. Hän oli tuntenut liikaa epämieluisia tunteita elämän menettäessä jälleen tarkoituksensa. Ja ainoa tarkoitus tytön elämällä oli kostaa.

Loppu keskustelusta oli Scarlettille hepreaa miesten keskustella hänen sijoituspaikastaan – minne hän menisi, kun Tylypahka ei olisi enää hänen kotinsa. Scarlett ei kuunnellut sanaakaan keskustelusta, hän ei halunnut perheensä luo, se ei ollut hänen kotinsa ja jos hän päätyisi perheensä luokse, olisi siellä pian kolme nuolen tai veitsen lävistämää ruumista. Hän ei tarvinnut sauvaa tappaakseen, hänellä oli aseita, joilla tappaa. Ja tällä hetkellä Scarlett halusi vain nähdä perheensä makaavan olohuoneessa ja valkoisen maton peittyessä tuoreeseen punaiseen vereen jättäen jälkeensä ikuisen muiston, jota muut kutsuisivat traagiseksi kohtaloksi – tulla kylmäverisesti murhatuksi oman perheenjäsenensä toimesta. Surullista, niin muut voisivat sanoa mutta Scarlettin mielestä se oli vain oikeus ja kohtuus. Scarlett nousi tuolilta ylös miesten keskusteltua pitkään hänen sijoituspaikastaan – taikaministeriön suojiin oli lopullinen tulos.
”Katsokaa, ettei hänen tavaroihinsa eksy mukaan mitään mitä sinne ei kuuluisi”, sanat herättivät Scarlettin takaisin todellisuuteen. Pidettiinkö häntä todella pikkurikollisena, joka tyytyisi varkauteen? Kuka edes kehtasi verrata suurta ja mahtavaa Scarlettia pikkutekijöihin, joista ei ollut vastusta edes ensimmäisen vuoden peukaloa imeville velhoille? Se oli loukkaus, syvä loukkaus Scarlettin jo murskattua egoa kohtaan. Hän oli kaikkea muuta kuin pikkurikollinen eikä hän malttanut odottaa pääsevänsä todistamaan sen. Scarlett loi tiukan silmäyksen rehtoriin, ennen kuin poistui kansliasta tuvanjohtajansa kanssa – hän palaisi ja palatessaan hän pitäisi huolen, ettei mies istuisi enää niin kutsutulle valtaistuimelleen, hän kuului sille valtaistuimelle. Hän oli ainoa, jolla oli oikeus valtaistuimeen ja muiden tulisi palvoa häntä. Hän kostaisi, kostaisi jokaiselle.

Kylmä tuuli puski Scarlettin kasvoille hänen astuttuansa linnan suurista puuovista ulos. Tyttö vain mietti, kuinka nätin kokon puuovista saisi ja kuinka nätisti tuli leviäisi niistä eteenpäin. Mutta ei vielä. Scarlett veti keuhkot täyteen talvi-ilmaa hänen vietettyä muutaman viikon koirankoppiin lukittua, teki ulkoilma hyvää hänelle. Scarlett ei muistanutkaan, miltä vapaus tuntui – vapaus mennä minne vain ja milloin halusi. Tuntui oudolta olla vapaa tekemään ihan mitä vain. Ei ollut enää edes piinaavia oppitunteja ja kasvavia läksyvuoria taakkana. Se tuntui oudolta, oudolta olla oikeasti vapaa. Vaikka tunne vapaudesta oli ihana, oli tytön olemus silti sulkeutunut käsien levätessä hupparin kengurutaskussa ja ilme kasvoilla oli hapan. Tytön ruskeat silmät kohdistuivat professori Andrewsin takaraivoon – mies ei ollut seissyt hänen puolellaan, ei ollut ottanut häntä oppitytökseen eikä luokseen asumaan. Petturuutta, jota Scarlett ei sietänyt. Hän ei sietänyt, että hänelle sanottiin ei. Tytön katse lipui miehestä ojennettuun nahkakantiseen kirjan kulmien kohotessa kysyvänä. Saisiko hän oikeasti kotiläksyjä myös erotuksensa jälkeen? Ei tullut kysymykseenkään, hän ei suostuisi tekemään kotiläksyjä erotuksen jälkeen, vaikka hänessä olikin potentiaalia.
”Tästä voi olla hyötyä tulevaisuudessa”, Andrews totesi. Scarlett otti epäilevänä kirjan katseen kohotessa hitaasti professorin kasvoihin miehen puhuessa. Tyttö kohautti olkiaan roikottaen kirjaa kädestään askelten kulkiessa Tylypahkan asemalle odottamaan kyytiä pois oikeasta kodistaan.
”Haluatko kokeilla hieman nopeampaa matkustustapaa?” Andrews esitti kysymyksen, jota Scarlett ei ollut odottanut kuulevansa – hänen ei tarvitsisi tyytyä rahvaisten tapaan matkustaa junalla vaan hän saisi kokea vielä kerran vauhdin huumaa ja vaarallisia tilanteita. Scarlettin kasvoille kaartui leveä hymy hänen tarttuessa miehen ojennettuun käteen ja samassa maailma pyöri.

Häntä oli varoitettu, että matkustus saattaisi aiheuttaa pahoinvointia mutta ei hän aikonut olla heikko ja alentua oksentamaan. Scarlett ilmestyi Andrewsin seurassa Lontoon kadulle. Maailma pyöri Scarlettin silmissä mutta hän oli ennenkin pyörinyt kovassa vauhdissa luudallaan. Tyttö virnuili edelleen, hän hetken haki asentoaan, kunnes jatkoi matkaansa iloisena miehen perässä sisälle Taikaministeriön Atriumiin. Scarlettin välinpitämättömän asenteen rikkoi innostus uudesta paikasta, jossa hän ei ollut ennen käynyt – Taikaministeriö. Hymy haihtui hyvin nopeasti tytön muistaessa tilanteen vakavuus – hän menetti kaiken vain hetki sitten. Tyttö tuijotti vakavana Andrewsin perään, kun mies asteli aurorin luokse. Scarlett ei voinut ottaa auroria tosissaan hänen muistuttaessa enemmän pummia kadulta kuin poliisia leikkivää velhoa ja tilanne huvitti häntä – hänen oletettiin tottelevan tuota miestä, kun edes vakuuttavalta näyttävät henkilöt eivät saaneet häntä kuriin.
”Heii, voinks mä kertoo sulle yhen jutun enneku palaat linnaa”, Scarlett virnisti tyytyväisenä – miksei hän ollut aikaisemmin tajunnut voivansa aiheuttaa ongelmia myös muille oppilaille kuin itselleen. Miksi hän oli pantannut tietoa niin pitkään, kun se olisi voinut olla avainkortti jäämiselle kouluun. Mutta ainakin hän voisi vetää jonkun muun mukanaan suohon ja aloittaa kostotoimenpiteet.
”Mä veikkaan et Viv on juorunnu proffille musta mut kai se kerto oman osuutensa? Sen et mä ja se tapeltii monta kertaa ja tapettii melkee toisemme. Kerra maanalaises kylpyhuonees ja pari kertaa portaikos, kertoks se sen et se meinas tappaa mut?” Scarlett loi silmäyksen professoriin – hänellä itsellään ei ollut menetettävää eikä hänen tarvinnut kaunistella totuutta, häntä ei voinut erottaa uudestaan. Hänen ja Viviannin tappelut olivat vain jääneet piiloon kaikilta muilta osapuolilta. Tytön happamilla kasvoilla kävi voitonriemuinen hymy, kun Andrews lupasi viedä asian rehtorille ja ottaa sen käsittelyyn – se riitti toistaiseksi, sillä Viviann saisi kokea Scarlettin oikean vihan myöhemmin. Scarlettin hapan katse palasi auroriin edessään hyvinkin välinpitämättömänä Scarlettin lähtiessä lopulta seuraamaan auroria uuteen sijoituspaikkaansa – pari päivää taikaministeriön hoivissa ja sieltä mitä todennäköisimmin orpokotiin punomaan juonia kostolle, sillä koston tulisi olla näyttävä ja muiden tulisi tanssia hänen vihansa tahtiin.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream To Huhti 15, 2021 8:54 pm

Scarlett Snider
- Pedon synty –

Scarlett oli jäänyt taikaministeriöön saatuaan erotuksen – erotuksen, jonka ei pitänyt olla hänelle mahdollista. Kaikkien aikojen mahtavin noita, tuleva huispauslegenda, mahtavin aurori päällä maan ja ennen kaikkea voittamaton velho – sitä hänen piti olla. Mutta kaikki nuo olivat valuneet viemäriin likaveden mukana. Hänen elämänsä oli muuttunut täysin puun napsahtaessa kahtia – mitään muuta kuin tyhjyys ei ollut jäljellä. Tyhjyyttä täytti huutava raivo hänen päänsä sisällä – ääni, joka ei vaiennut. Ääni, joka käski polttaa, tuhota ja huutaa. Ääni, joka tanssi vihan liekkien tahtiin. Ääni, joka oli niin monta kertaa ajanut Scarlettin ongelmiin. Ääni, joka oli ainut, joka teinitytölle oli jäänyt jäljelle. Ääni, jota hän ei osannut eikä halunnut hiljentää – se oli hänen ainut ystävänsä, jolle osoittaa lojaaliutensa. Muita ei ollut, mitään muuta ei ollut. Kaikki oli hävinnyt sauvan napsahtaessa kahtia rehtorin käsissä, tuvanjohtajan silmien edessä sekä professorin, joka oli opettanut Scarlettille jotain. Enää ei ollut mitään, mitä opettaa eikä mitään mitä oppia. Hänen oli vain odotettava hiljaa kohtaloaan, joka ei missään muodossa ollut enää hänen käsissään.

Kolme päivää Scarlett oli viettänyt taikaministeriössä tuijottamassa seiniä huoneessa, jonka hän oli jakanut arkkunsa sekä luutansa kanssa unohtamatta valkoista kissaa, Acea. Ace oli yrittänyt lohduttaa elämänilonsa kadottanut tyttöä, mutta turhaan. Tytön ruskeiden silmien tyhjä katse oli lukkiutunut valkoiseen tiiliseinään hänen sänkynsä edessä. Mikään ei ollut tuntunut Scarlettille enää miltään, edes Acen läsnäolo ei ollut piristänyt tyttöä. Ennen niin räväkkä, positiivinen ja iloinen tyttö oli nyt jotain muuta – kaikki vuodet olivat muuttaneet hänet. Ei Scarlett ollut koskaan näyttänyt tunteitaan, ei mitään muuta kuin ilon ja onnen. Mutta nyt ilosta ja onnesta ei ollut hajuakaan, ne olivat hukkuneet vihan alle, haudattu syvälle Scarlettin rinnan alle eikä tytöllä ollut aikeita nostaa lapsuudesta tuttuja tunteita esille. Scarlett oli elänyt ihan sama -asenteella koko lapsuutensa, hän oli aina rikkonut sääntöjä mutta mikä tärkeintä, hän oli ollut onnellinen ja hän oli nauranut sydämensä pohjasta – hän oli halunnut olla paras ja hänellä oli ollut selkeät päämäärät – suosiossa ja vallassa. Mutta hän ei ollut haluttu, hän ei ollut saanut rikkoa sääntöjä koulussa ja hänestä oli tullut silmätikku – lapsi, jota oli pitänyt tarkkailla. Scarlett ei ollut pystynyt elämään elämää oman vahvan tahtonsa mukaan, hän ei ollut enää se pikkutyttö. Viaton seikkailija, joka kokeili jokaisen rajoja ja hermoja. Hän oli kasvanut ja tappanut sisällään elävän pikkutytön jättäen jäljelle vain kylmän ja kovan ulkokuoren – tahdon hallita, tahdon olla kaikista voimakkain. Ja sellainen Scarlettista oli syntynyt – kylmäpäinen tulen hallitsija, pimeyden voimien ihailija ja halu tappaa sykki hänen sydämessään vahvempana kuin koskaan. Mutta nyt tämäkin puoli, vahva pimeä puoli oli hiljentynyt. Jäljellä oli vain tyhjyys.

Taikaministeriö oli kiidättänyt Scarlettin muutamia päiviä myöhemmin Lontoon laitamilla sijaitsevaan orpokotiin – Scarlettin onneksi taikovien orpokotiin, vaikkei orpokodissa taikuutta näkynyt. Surkkeja, muita epäonnisia erotettuja ja satunnaisia perheensä hylkäämiä velhoja. Orpokoti Montiacea oli ottanut Scarlettin riveihinsä ja antanut yksinkertaisen pienen huoneen toisesta kerroksesta. Huoneen, jonka oli tarkoitus olla hänen uusi kotinsa. Scarlett ei ollut edes vilkaissut orpokoti Montiacean muihin lapsiin, ei tuleviin huoltajiinsa tai tiloihin, joissa hän asuisi täysi-ikäisyyteen asti. Scarlett oli suoraan heittäytynyt huoneensa sängylle istumaan, painanut päänsä seinään ja kohdistanut katseensa kohden katonrajaa – tyhjänä, mitään sanomattomana. Ace oli pyörinyt Scarlettin sylissä, sängyssä, jaloissa ja ympäri huonetta saamatta omistajaltaan minkäänlaista reagointia – Scarlett oli uppoutunut tyhjyyteen menetettyään kaiken itselleen tärkeän. Scarlett oli elänyt taikuudesta, hän oli rakastanut sitä, mitä sai tehdä ja oli rakastanut olla jotakin enemmän. Hän oli ollut jästi, tavallinen tallaaja kaduilta, joka ei ollut tiennyt mistään mitään. Ja kun uusi upea maailma oli auennut tytölle, hän oli ollut haltioissaan ja tiennyt heti, että se oli hänen kutsumuksensa. Hän oli enemmän kuin oma perheensä, hän oli paljon enemmän kuin kukaan muu ja tulisi olemaan enemmän kuin kukaan oli ikinä ollut, näin Scarlett oli uskonut siihen päivään, kun hänelle sanottiin sanat – sanat, että hänen elämänsä taikuuden parissa oli ohitse – sanat, että hänet oli erotettu Tylypahkasta, ainoasta paikasta, jota hän oli pystynyt kutsumaan kodikseen. Ja hänen elämältään oli vedetty pohja, sauva oli katkaistu ja hänet oli heitetty pihalle omasta kodistaan kuin roska. Aivan kuin hänet oli heitetty pihalle Sniderien kodista – niiden alkeellisten jästien kodista, joille hän oli ollut vain vahinko, joka oli pitänyt korjata.

Kului viikkoja, joiden aikana Scarlett oli vain tuijottanut huoneensa seiniä päivät pitkän, hän oli hädin tuskin koskenut edes tarjottuihin ruokiin eikä hän ollut ottanut kehenkään kontaktia. Teinityttö oli täysin sulkeutunut sisäänsä. Scarlett oli vannonut kostavansa lähdettyään Tylypahkan porteista viimeistä kertaa, mutta todellisuus oli iskenyt vasten tytön kasvoja kovemmin kuin hän oli odottanut. Mitä tehdä elämällä, jolla ei ollut enää merkitystä? Se oli Scarlettin suurin kysymys erotuksen jälkeen. Hän oli onnistunut hautaamaan huutavan äänen sisällään ja tahdon kostaa menetettyään kaiken – hänen oli aloitettava alusta. Scarlett oli lähtenyt tyhjä katse silmissään ulos pihalle. Hän oli poiminut jokaisen kepin maasta toivoen jonkun niistä sisältävän taikaa, jonkun niistä voivan olla avain hänen vapauteensa. Mutta jokainen hänen löytämänsä keppi oli ollut vain keppi, aivan tavallinen keppi.
”Tyttö on sekaisin, hän on hullu”, niin muut olivat puhuneet Scarlettista hänen haahuillessaan ympäriinsä katsomatta keneenkään. Scarlett ei ollut aikonut luovuttaa, hän ei ollut syntynyt luovuttajaksi. Ja joka päivä viikon ajan Scarlett oli kävellyt Montiacean pihalla keräämässä keppejä ja toivoessa jonkun niistä olevan oikea. Jokainen keppi oli päätynyt Scarlettin huoneen nurkkaan merkiksi epäonnistuneista yrityksistä. Epäonnisista yrityksistä, jotka olivat hiljalleen herättäneet Scarlettin sisällä uinuvan vihan.

Scarlettin suu oli tiukkana viivana hänen tuijottaessa huoneensa ikkunasta ulos pimenevään iltaan. Hän oli viettänyt kolme viikkoa orpokodissa ja orpokoti tuntui enemmän vankilalta kuin kodilta, jolta sen pitäisi tuntua. Jos hän haluaisi paikan tuntuvan kodilta, hän tarvitsisi taikasauvan, mutta ei hänelle sellaista tultaisi ikinä antamaan. Kuka antaisi erotetulle lapselle taikasauvan – hylkiölle, jonka koko maailma oli hylännyt? Scarlettin sisällä roihusi, hänen silmistään pystyi huomaamaan vihan. Katse oli tiukka, kulmat painuneet kurttuun ja ruskeat silmät loistivat kirkkaina – eivät onnesta vaan vihasta. Scarlett oli riittävän pitkään murehtinut menetystään – hän aikoi hankkia kaiken takaisin ja kaksin verroin suurempana. Hän palaisi, kuten oli luvannut ja hän kostaisi. Hän aloittaisi pienin askelin ja ensimmäinen askel oli hankkia hänelle itselleen taikasauva. Taikasauvan saamisen jälkeen seuraava askel olisi oma piilopaikka, josta kukaan ei häntä löytäisi ikinä. Ja tärkein vaihe olisi oman perheen kuolema. Kun hänen perheensä olisi kuollut hänen käsiinsä, olisi koko maailma hänelle avoin. Hän voisi tehdä mitä vain haluaisi eikä kukaan estäisi häntä.

Scarlettin katse ei liikahtanut pimeästä taivaasta sängyllä maukuvaan Aceen. Scarlett ei ollut vihainen Acelle, hän oli vain päättänyt kissan kohtalon. Hänen isänsä oli ostanut kissan hänelle, ja Ace oli kulkenut jokaisen päivän Scarlettin rinnalla. Mutta niin surullista kuin se olikin, oli Acen ja Scarlettin yhteinen matka tulossa päätökseen. Scarlett tiesi mihin hän käyttäisi ensimmäisen loitsunsa saatuaan sauvansa takaisin ja niin surullista kuin se olikin, Scarlett oli päättänyt tappaa Acen. Kissan, joka sitoi hänet perheeseensä. Scarlett ei aikonut tarvita ketään elämässään ja kissa olisi yksi taakka lisää – yksi asia lisää murehtia ja huolehtia.
Ace oli ollut Scarlettille kaikki kaikesta kouluvuosina, hän oli aina voinut kääntyä Acen puoleen tilanteesta huolimatta. Ja jotenkin Ace oli aina osannut maukua ne oikeat sanat suustaan, osannut pitää vahtia ja toimia koekaniinina loitsuille. ja niin hassulta kuin se tuntuikin, ei ajatus Acen menettämisestä tuntunut miltään.

Scarlettin tyhjää kuorta täytti viha. Mitään muuta hän ei tarvinnut eikä millekään muulle ollut tilaa. Hän oli tyhjentänyt itsensä viikkojen aikana ja jättänyt huutavan äänen vihan kanssa sisälleen. Scarlett aikoi karata – hän karkaisi typerästä orpokodista, jonne hänet oli hylätty. Hän ei merkinnyt kenellekään mitään, tulisi olemaan kuin orpokodin surkit – vain tiellä kaikkien jaloissa. Scarlett ei aikonut hyväksyä kohtaloa, johon hänet oli ajettu. Hänet oli ajettu pois valtaistuimelta ja hän aikoi lunastaa valtaistuimensa takaisin. Päivänä minä hyvänsä ja hän aikoi pitää koko maailman varpaillaan. Tytön huulille kohosi virne – murhanhimoinen virne. Hän ei malttanut odottaa saavansa puristaa jälleen sauvaa käsissään, tuntea sauvan elinvoiman kulkea lävitseen. Hän halusi jo nähdä tanssivat liekit polttamassa maailmaa tuhkaksi. Kaikista eniten teinityttö odotti saavansa maistaa tuoreen veren, nähdä sen kiiltävän punaisena valumassa lattialle. Scarlett halusi tuntea olevansa elossa.

Samassa tytön päässä välähti – kirja. Tyttö syöksyi lähes koskemattoman matka-arkkunsa luokse ja nappasi käsiinsä sfinksillä kuvitetun nahkakantisen kirjan. Kirjan, jonka Scarlett oli saanut saatuaan erotuksen Tylypahkasta. Tyttö siveli sfinksin kuvaa kirjan kannessa ennen kuin avasi ensimmäisen sivun arvoituksen.
”Minkä voit pitää itse, kun olet jo antanut toiselle?” kuului sivun arvoitus. Tyttö tuhahti. Hän ei tekisi arvoituksella mitään. Alun innostus muuttui nopeasti pettymykseksi kirjan sivujen paljastuessa tyhjäksi. Scarlett paiskasi kirjan matka-arkkuunsa muiden tavaroiden sekaan – mitä hyötyä oli kirjasta, jolla ei tehnyt mitään? Hänen tuli ratkaista typerä arvoitus ennen kuin pääsisi käyttämään kirjaa ja ei hänellä ollut aikaa siihen, kun hänen oli valloitettava maailma. Scarlett ei aikonut kuitenkaan odottaa enää hetkeäkään, ilta pimeni pimenemistään ja Montiacean orpokodissa alkoi tulla hiljaista. Scarlett pakkasi mukaansa vain välttämättömät asiat – Tylypahkan kiellettyjen kirjojen osastolta kopioidut kirjat pimeyden voimista, näkymättömyysviitan sekä nahkakantisen kirjan toivoen ratkaisevansa joskus sfinksin arvoituksen. Tyttö tunki reppuun tärkeimpien esineiden joukkoon muutamat varavaatteet. Hänen kätensä kietoutui Thunderbolt VII:n ympärille. Scarlettia kismitti luuta, jonka hän omisti – se ei ollut uusinta mallia, se oli jo kulunut käytössä vuoden aikana ja mikä kamalinta, se oli hänen isänsä ostama. Luuta saisi toimia hänen pakovälineenään, jotta hän joskus pääsisi Lontooseen ja sauvakauppaan varkauksille.

Scarlett avasi huoneensa ikkunan, asettui ikkunalaudalle seisomaan luuta jalkojensa välissä. Scarlett oli heittänyt repun selkäänsä ja Acen eteensä luudalla.
”Viimeinen matka Ace, vapaus koittaa”, Scarlett hymähti ennen kuin ponkaisi pimeään, viileään kevätyöhön jättäen jälkeensä yhden orpokodin, jonne hän ei aikonut palata. Hän saattoi olla muiden kutsuma ”hullu tyttö” mutta hän oli enemmän kuin mielellään hullu tyttö, jos hullu tyttö oli se, josta tulisi kaikkien aikojen mahtavin ja voimakkain.

Scarlett saapui pitkän yölennon jälkeen Lontooseen. Aurinko ei ollut vielä noussut taivaalle ja se oli Scarlettille etu. Hän laskeutui pienelle sivukujalle aamun pikkutunneilla. Scarlett heitti näkymättömyysviitan ylleen, asetti luudan nojaamaan kujan seinää vasten jättäen Acen luutaa vahtimaan – Scarlett aikoi palata kujalle. Kukaan ei epäilisi sähisevää kissaa syrjäkadulla, kulkukissa siinä missä muutkin. Scarlettin oli odotettava seuraavaa yötä, jotta hän voisi suorittaa varkautensa – jotta hän saisi sauvan itselleen. Hän ei aikonut viettää hetkeäkään ilman sauvaa. Scarlett poistui kujalta pysyen visusti näkymättömyysviitan alla. Ensimmäinen tehtävä oli päästä jonkun vanavedessä Viistokujalle Vuotavan noidankattilan läpi. Vuotavaan noidankattilaan oli helppo päästä ja epäonninen vanhempi nainen avasi Scarlettille seinämän, joka erotti Vuotavan noidankattilan Viistokujasta päästäen murtoa suunnittelevan teinitytön askeleen lähemmäs kohdettaan – sauvapuotia.

Scarlett vietti päivän Viistokujan sivukujalla näkymättömyysviitan alla odottaen kadun hiljentymistä ja illan pimentymistä. Ikuisuudelta tuntuva päivä kääntyi lopulta iltaan ja Viistokuja hiljeni. Ja ilta kohtasi lopulta yön pimeyden. Scarlett ei jättänyt näkymättömyysviittaansa hänen kulkiessa kohden sauvapuodin ovea ja ikkunoita. Hän ei ollut varma, miten hän suorittaisi murron, mutta oliko murron suorittamiseen useita eri vaihtoehtoja? Scarlett nappasi maasta kiven, jonka hän heitti läpi oven ikkunan rikkoen sen helähdyksen saattelemana. Scarlett ei paljoa odottanut, hän työnsi kätensä esiin näkymättömyysviitan alta rikkoutuneesta ikkunaruudusta, avasi lukon ja väänsi oven auki. Koko kauppa olisi hänen. Scarlett syöksyi suoraan hyllyjen luokse pysyen viittansa alla mahdollisimman hyvin – nilkat ja ranteet vilkkuivat ajoittain esiin tytön syöksyessä sauvalta toiselle etsien sopivaa ja häntä kutsuvaa sauvaa. Scarlett ei välittänyt kaaoksesta, jonka hän jätti jälkeensä – kyseessä oli murto ja murron tuli näyttää murrolta. Kymmenisen laatikkoa myöhemmin Scarlett sai käsiinsä sauvan, joka tuntui kutsuvan hänen nimeänsä – vastaavan huutoon tytön sisällä. Scarlett ei jäänyt enempää miettimään sauvan tarkkoja tietoja – sauva oli haapaa ja se veti häntä puoleensa. Se tieto riitti Scarlettille hänen syöksyessä liikkeestä yön pimeyteen näkymättömyysviitan alla kasvot murhanhimoisessa virneessä – uinuva peto oli herännyt.

Scarlett nousi luudallaan ilmaan ryöstöretkensä jälkeen. Se, minne hän suuntaisi saatuaan sauvan, oli vielä auki hänelle itselleen. Ehkä hän palaisi takaisin kotiin ja eläisi siellä hetken kuin mitään ei olisi tapahtunut – esittäisi sitä onnellista pikkutyttöä, kunnes pöly olisi riittävästi laskeutunut ja hän voisi aloittaa kostonsa. Se oli enemmän kuin hyvä suunnitelma. Ja se suunnitelma oli toteutettavissa, sillä hän ei aikonut palata orpokotiin hulluksi tytöksi. Hän esittäisi hetken kaiken olevan enemmän kuin hyvin, ja mitä enemmän hänen vanhempansa luottaisivat häneen, sitä suloisemmalta ja paremmalta tuntuisi viiltää heidän kurkkunsa auki. Scarlett oli vihdoin vapaa tekemään mitä hän halusi. Sitä ennen hän leikkisi hetken isin pikku prinsessaa.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream To Toukokuu 20, 2021 6:15 pm

Caoilinn Stainthorpe
- Kiiltokuva –

Caoilinn Stainthorpe seisoi peilin edessä selkä suorana ja leuka ylväänä pystyssä. Hän katsoi turkoosein silmin itseään takaisin peilistä. Peilistä katsoi hymyilevä teinityttö, jonka ruskeat hiukset kihartuivat hartioilla laskeutuen selkää pitkin alaspäin. Hänen otsallaan oli nahkainen panta, jossa kimaltelivat pienet timantit. Tytöllä oli yllä ruskea, samettinen ja pitkä hame ja jaloissa kiilakorkokengät. Hänen paitansa oli valkoinen pitkähihainen röyhelöinen paita, jossa oli leveät hihat. Hihoissa oli velhokirjailua samoin kuin paidan helmassa, jonka Caoilinn oli sijoittanut hameen sisään. Tyttö kohotti leukaansa ylöspäin luoden silmäyksen kelloon. Oli oltava täsmällinen ja ajoissa. Caoilinn tarkasti ulkomuotonsa vielä peilistä ennen kuin asteli korot kopisten huoneestaan sulkien siistin, jopa liian siistin, makuuhuoneen oven. Sänky oli pedattu päiväpeitteellä ja koristetyynyt aseteltu kauniiseen riviin sängyn päätyyn. Kirjojen rivit kirjahyllyissä olivat tasaiset ja suorat ja jokainen tavara oli omalla paikallaan, mitään ylimääräistä ei näkynyt suljettujen kaappien takaa ja mikäli joku avaisi ovet, olisi niiden takana tavarat millilleen paikoillaan. Huoneessa ei ollut yhden yhtä pölypalloa ollut nähtävillä. Seinillä roikkuvat taulut oli asetettu symmetrisesti ja suoraan lasien kiiltäessä huoneen seinäpeilin tavoin. Ikkunat kiilsivät puhtauttaan, niitä reunustivat hohtavan valkoiset verhot ja näkymä ikkunasta aukesi ikkunoista kukoistavaan puutarhaan. Huone näytti koskemattomalta, vaikka oli päivittäisessä käytössä. Lapsen huoneessa ei ollut leluja eikä mitään sinne kuuluvaa – vain kirjoja ja kirjoitusvälineitä sekä viulu työpöydän vieressä.

Caoilinn kulki käytävän halki keittiöön. Käytävä, olohuone sekä keittiö olivat yhtä puhtaita kuin Caoilinnin huone eikä talossa ollut merkkejä siitä, että siellä asuisi lapsi. Olohuoneessa oli piano kiiltävällä maalipinnallaan, valkoinen sohva takan edessä ja tyylikäs matto lattialla. Olohuoneen liikkuvat taulut perheestä ja suvusta oli aseteltu paikoilleen ja takanreunusta koristivat perhepotretit, jossa heidän perheensä poseerasi ammattilaisvalokuvaajan kuvassa. Perhe taulussa seisoi selkä suorana vanhempien kädet nuoren tyttären olilla. Caoilinn ei luonut vilkaisua valokuvaan, joka jatkoi samaa teennäisyyttä kuin muu ympäristö talossa. Lapsi, joka ei saanut olla lapsi vaan jonka tuli seurata vanhempiensa jalanjälkiä ja olla aikuinen jo pienenä. Häneltä vaadittiin paljon eikä se haitannut Caoilinnia itseään, hän ei vain elänyt samaa normaalia lapsuutta kuin monet muut ja siitä kertoivat jatkuva siisteys ja lelujen puuttuminen. Caoilinn olisi halunnut nousta luudan selkään ja lentää, mutta se ei ollut sallittua hienolle naiselle. Caoilinn asteli keittiöön lavuaarin luokse – ruokapöydän lähelle ei ollut asiaa ilman käsipesua. Niin monta eri sääntöä ja käytäntöä, jotka kaikki tuli muistaa ja toteuttaa täydellisesti.

Keittiössä hääri pieni kotitonttu omiaan ruoan parissa. Kotitontulla oli yllään yllättävän siisti rääsy ollakseen rääsy, mutta rääsy silti. Kotitonttu tuntui olevan jotain muuta kuin kotitonttu ollen silti kotitonttu rääsyissä, vaikka rääsy oli yllättävän puhdas kotitontulle, joka kiillotti talon jokaisen nurkan ja kokkasi heille päivittäiset ruoat. Caoilinn ei luonut silmäystäkään kotitontulle, aivan kuten hänelle oli opetettu. Kotitonttu Klodde ei ollut hänen vastuullaan eikä hänen huomionsa arvoinen, ellei hän ollut jotain vailla ja usein toiveet kulkivat hänen vanhempiensa kautta.
”Mejufflouw Staintholpe”, Klodde tervehti Caoilinnia omalla r-vikaisella puhetyylillään kumartaen syvään. Caoilinn osoitti kädellään kotitontun voivan jatkaa töitään tytön edes luomatta katsetta pieneen olentoon, joka teki palkatonta työtään vuorokauden ympäri. Caoilinnin tuli kunnioittaa itseään vanhempiaan, ikäisiään ja kohdella nuorempiaan kunnioittavasti mutta alempiarvoisille lajeille Caoilinn ei saanut hetkauttaa korvaakaan, he olisivat hänelle kuin ilmaa. Niin hänet oli kasvatettu ja niin hän käyttäytyi. Hän täytti aina asetetut kengät, täytti tavoitteet ja vielä enemmän. Hän oli kaikkea, mitä vanhemmat saattoivat toivoa. Hän oli se täydellinen tyttö.

Caoilinn saapui ruokailuhuoneeseen, jossa hänen vanhempansa istuivat. Hänen isänsä istui tyylikkäästi ruskea samettipuku päällä lyhyet vaaleat hiukset kammattuina pään myötäisesti. Caoilinnin äiti oli pukeutunut pitkään yksinkertaiseen vaalean beigeen mekkoon, jonka helma oli kirjailtu samoin kuin mekon pitkät leveämmät hihat. Vyötäisillä naisella oli paksu nahkaisen oloinen vyö ja pitkät tummat hiukset oli kiedottu nutturalle.
”Meneer Stainthorpe, Mevrouw Stainthorpe”, Caoilinn herroitteli omia vanhempiaan niiaten ruokailutilan ovella säilyttäen katsekontaktin omaan isäänsä, huoneen tärkeimpään ja arvokkaimpaan henkilöön, perheen päähän. Hänen äitinsä nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen tyttärelleen huoneen ovella.
”Mejuffrouw Stainthorpe, welkom. Ga zitten, graag degaan”, Caoilinn kuunteli isänsä määrätietoiset ohjeet – kuinka hänen isänsä toivotti hänet tervetulleeksi ja pyysi istumaan heidän seuraansa pitkän mahonkisen ruokailupöydän ääreen. Caoilinnin korot kopisivat hänen kulkiessa leuka pystyssä ja selkä suorana pöydän ääreen hänelle osoitetulle paikalla äitiään vastapäätä, pöydän päässä istuvan isänsä viereen. Pöytä oli katettu hänen edessään ja aterimia oli jälleen vaikka muille jakaa. Monille useat aterimet olisivat voineet tuntua haasteelta, mutta Caoilinnille ne olivat enemmän kuin tutut. Useita aterimia lautasen molemmin puolin ja yläpuolella, useampi lasi juomia varten. Kaikki oli etiketin mukaisesti. Caoilinn istuutui paikalleen luoden katseensa isäänsä kohteliaasti. Ja kuten Caoilinnille oli opetettu, hän seurasi isänsä esimerkkejä illallisen isäntänä – ja koko talon isäntänä. Hänen isänsä siirtäessä lautasliinan syliinsä, myös teinityttö siirsi oman lautasliinan syliinsä laskien kädet lepäämään syliinsä odottaen alkusalaattia ja keskustelun avausta isältään. Vaan keskustelu ei alkanut, Caoilinnin eteen tuotiin kaunis, raikas alkusalaatti aivan kuin hän olisi astunut jalallaan ravintoalan, jossa häneltä odotettiin samaa käytöstä kuin hienoilta seurapiirinaisilta ja samaa häneltä odotettiin kotona. Caoilinn ei oillut koskaan ehtinyt tottua siihen, mitä oli olla lapsi, kun aina piti suorittaa ja olla täydellinen. Vanhempien ylpeydenaihe.

Alkuruoka kului isän ja äidin puhuessa työkuvioistaan Caoilinnin kuunnellessa ja nyökytellessä vastaukseksi ja osoittaessa kunnioitustaan olemalla kysymättä mitään ylimääräistä, sillä vanhempien asiat eivät olleet hänen asiansa. Caoilinn seurasi kuuliaisesti isänsä esimerkkejä heidän lopettaessa alkuruoka ja tyttö asetti aterimet lautaselleen kello kuuteen. Alkuruokalautasten leijaillessa tyhjinä keittiön suuntaan, leijaili niitä vastaan pääruokalautaset, joille oli valmistettu päivän illallinen – sous vide lohta lisukkeineen. Caoilinn söi hiljaisena osallistuen ruokapöytäkeskusteluun omien tietojensa ja asemansa pohjalta – hän ei valinnut puheenaiheita vaan puhui niistä, jotka hänen vanhempansa valitsivat – säästä ja musiikista sekä koulusta.
”Caoilinn Stainthorpe, kuten kuulit illallisen alussa, meidän työkuviomme siirtyvät Hollannista Isoon-Britanniaan.  Ja luonnollisesti myös sinä muutat meidän mukanamme Isoon-Britanniaan”, Kane Stainthorpe, Caoilinnin isä vakavoitui heti lauseensa alussa. Enää ei ollut vain jonninjoutavaa rupattelua vaan asiaa, joka myös Caoilinnin tuli sisäistää ja ymmärtää ja toimia sen mukaisesti.
”Tarkoittaako tämä koulumatkani pidentymistä Beauxbatons’in taikaopistoon? Asia ei minua itseäni haittaa. Tulen oppimaan vastuuta pitkien matkojen taittamisessa yksinäni”, Caoilinn vastasi empimättä – vastauksissa ei saanut kestää eikä puhuessa saanut takellella sanoissa, ei mumista tai huutaa ja puhuessa tuli katsoa henkilöä, jolle puhui. Monia ohjeita ja sääntöjä pelkästään puhumiseen ja itsensä ilmaisemiseen.
”Nee”, tytön isä aloitti kieltävällä vastauksella. Caoilinnin huomio terävöityi välittömästi isänsä suuntaan. Caoilinnin äiti ei sanonut mitään vaan kuunteli miehensä sanoja antaen perheen pään hoitaa puhumisen.
”Sinä siirryt Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Ennen kuin sanot enempää, niin olemme tietoisia skandaalista, jonka keskellä Tylypahkan noitien ja velhojen koulu on ollut. Nämä asiat eivät ole ajankohtaisia ja Tylypahkan noitien ja velhojen koulu on palannut entiseen loistoosi. Miksi olemme tulleet tähän ratkaisuun, niin säilytämme opetuksesi tason ensiluokkaisena, sinä loistat vuosikurssisi priimuksena, pysyt oman perheesi lähellä ja saat kansainvälistä näkemystä, joka on elintärkeää tulevaisuutesi kannalta”, Kane perusteli siirtymistä uuteen kouluun. Caoilinn tiesi, ettei hänellä ollut vastaan väittämistä, asia oli hyväksyttävä.
”Ja, papa”, Caoilinn vastasi hollanniksi isälleen. Hän ymmärsi vaikkei olisi halunnut vaihtaa koulua. Beuaxbatons’in taikaopisto oli kolmen vuoden aikana tullut Caoilinnille tärkeäksi, ja siitä oli muodostunut hänelle koti. Caoilinn oli suosittu oppilas – ei hyvien arvosanojen vuoksi vaan oman käytöksensä, hän oli muodollinen ja kunnioittava muita kohtaan. Beauxbatons’in taikaopistossa Caoilinn tunsi elävänsä, hänen ei tarvinnut miettiä mitään uusia etikettejä opittavaksi vaan hän pystyi elämäänsä ja olemaan osa yhteisöä. Caoilinnista tuntui pahalta vaihtaa koulua – hän ei saanut edes mahdollisuutta hyvästellä ystäviään Beuaxbatons’in taikaopistossa.
”Mut mä en haluu vaihtaa kouluu. Mun ystävät on Beuaxbatons’in taikaopistossa”, Caoilinn ehti aloittaa puhumisen, kunnes tunsi kielensä liimautuvan tiukasti kitalakeensa tehden puhumisesta mahdottoman. Tytön kasvoille nousi anteeksipyytävä ilme välittömästi sen ollen jo myöhäistä.

Tyttö seurasi turkoosein silmin, kuinka hänen isänsä suoristautui seisomaan ja asteli tyttärensä viereen. Caoilinn hädin tuskin hengitti, hän tuijotti takaisin isänsä sinisiin silmiin näyttämättä omaa pelkoaan tilanteessa peläten tulevaa rangaistustaan. Tytön ei tarvinnut kauaa odottaa rangaistustaan tuntiessaan avokämmenen poskellaan. Isku oli vahva ja voimakas. Caoilinn käänsi katseensa iskun mukaisesti sivulle painaen silmät kiinni pidätellen kyyneleitään. Käsi tarttui tyttöä leuasta kääntäen Caoilinnin katseen takaisin isäänsä.
”Kun minä ja äitisi kerromme sinulle sinun tulevaisuudestasi, sinä kiität meitä siitä, että olemme pitäneet sinusta hyvää huolta ja kasvattaneet sinut. Jokainen ratkaisu, jonka me teemme, on sinun omaksi parhaaksesi. Kun sinua korkeampi auktoriteetti sanoo jotain, sinä kuuntelet hiljaa ja tottelet heitä. Heille ei sanota vastaan. Jos haluat saavuttaa urasi huipun, sinun on parasta totella saamiasi oppeja. Ja sinä menet Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun ja unohdat Beauxbatons’in taikaopiston. Ystäviä saa aina uusia, jos ei aitoja niin sitten heitä voi lahjoa rahalla. Raha on meidän vaikutusvaltamme viimeinen keino. Sinun on korkea aika oppia täydellinen kunnioitus, niin rahaa ei tarvitse paikkaamaan virheitäsi. Kiitä onneasi, että olemme oman perheen kesken eikä paikalla ole ulkopuolisia. Silloin sinä olisit pulassa”, sanat tulivat tiukkoina ja varmoina miehen suusta. Kanen katse oli porautunut Caoilinnin silmiin tytön niellessä itkunsa ja kiukkunsa sisäänsä. Caoilinnin teki mieli sanoa vastaan ja puolustautua mutta vaikka tyttö olisi pystynyt, hän tiesi sen turhaksi. Kitalakeen liimautunut kieli oli tytön pelastus puhuttelussa, hän ei voisi pahentaa asemaansa puolustautumisella. Isänsä auktoriteetin edessä oli parempi vain nöyrtyä ja hyväksyä tilanne. Hänen isänsä oli loppupeleissä oikeassa – hänen piti osoittaa kiitollisuutensa ja täyttää hänelle asetetut vaatimukset. Vaatimuksia tuntui vain olevan liikaa pienen tytön harteille kannettavaksi. Hänen tuli olla täydellinen eikä hänellä ollut mahdollisuutta olla epätäydellinen.
”Ruokailu on osaltasi ohitse. Ole hyvä ja poistu huoneeseesi”, ne olivat viimeiset sanat miehen suusta. Caoilinn jäi katsomaan isänsä selkää, ennen kuin asetti lautasliinan pöydälle lautasen vasemmalle puolelle ja aterimet kello kuuteen.
”Nu”, Kane ärähti käskien tyttärensä pitävän kiirettä poistumisen suhteen.
”Wablief en ja papa. Dank”, Caoilinn puhui lyhyesti kielen irrottua kitalaesta – pyysi anteeksi omaa käytöstään, ymmärsi rangaistuksensa ja kiitti ruoasta. Tyttö kohotti leukaansa, niiasi isälleen ja nyökkäsi äitinsä suuntaan, ennen kuin tytön korot kopisivat johdattaen hänet omaan raavittuun huoneeseensa, jossa ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä.

Ruokailu oli jäänyt kesken – pääruokaa ei saanut viimeistellä ja jälkiruokaa ei ollut tarjolla. Tytön poskea kivisti isänsä avokämmenen johdosta. Kaikki tapahtui suljettujen ovien takana eikä todistajia ollut. Jos joku tilanteen olisi todistanut, heidät olisi vaiennettu lahjomalla rahalla. Mutta Caoilinn ansaitsi samaansa rangaistuksen ja kohtelun, hän ei ollut täyttänyt hänelle asetettuja raameja – hän ei kunnioittanut isäänsä riittävästi ja oli puhunut epäkunnioittavaan sävyyn.
Caoilinn istuutui puiseen tuoliin työpöydän ääressä. Hänen teki mieli syöksyä päiväpeiton peittämään sänkyyn mutta sänkyyn sai koskea vain pyjamassa nukkumaan mennessä. Sitä ennen sänkyyn ei ollut asiaa. Caoilinn painoi päänsä kämmeniin nyyhkyttäen hiljaa. Hän ei halunnut jättää kaikkia ystäviään, sillä ystävät merkitsivät hänelle paljon. Mutta hän ei voinut sanoa isälleen ei, ei edes äidilleen. Caoilinnin oli tehtävä juuri niin kuin hänelle sanottiin ja jos hän joskus halusi harkita Beuaxbatons’in taikaopiston ystäviensä näkemistä, hänen tulisi olla täydellinen tytär, joka toimisi täysin sääntöjen mukaisesti ja menestyä uudessa koulussaan. Vaihtoehtona voisi olla loput neljä kouluvuotta ilman yhtään ystävää, kun tytön tuli opetella uuden maan etiketit ja keskittyä vain opintoihin. Toinen vaihtoehto oli tehdä niska limassa töitä ja rakentaa uudestaan ystävyyssuhteensa. Kolmas vaihtoehto oli saada isänsä luottamus takaisin alistumalla miehen tahtoon ja ansaita vanhempiensa rahat ystävien lahjomiseen.
Hänet oli nöyryytetty oman äitinsä edessä mutta siihen Caoilinn oli tottunut. Hän oli tottunut rangaistuksiin, joita sai tottelemattomuudesta ja vastaan sanomisista. Tyttö ei tiennyt muuta arkea, hän ei ymmärtänyt vapaudesta valita ja leikkiä – ne kaikki olivat hänelle vieraita käsitteitä. Hän ei tiennyt toisenlaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta, hän tiesi vain jatkuvat vaatimukset ja tunteen, kuinka olla täydellinen. Ja vain sen takia, jotta täydellinen kuva näkyisi ulospäin. Hän oli perheelleen vain lavaste, hän oli vain kiiltokuva kuvakirjassa, jota hän ei koskaan saanut. Hän oli vanhempiensa kiiltokuvatyttö.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Su Toukokuu 30, 2021 11:49 am

Scarlett Snider
- Kotiinpaluu –

Scarlett laskeutui yön loppuessa kotitalonsa lähellä olevaan metsikköön. Tyttö ei ollut ottanut pakomatkalleen mukaan mitään tarvikkeita, vain tärkeimmät oman taikuutensa edistämiseksi heti, kun hän olisi täysi-ikäinen. Hän ei voinut ottaa riskiä, jotta paljastaisi omat taikavoimansa ja omistavansa taikasauvan. Muutama vuosi pitäisi jaksaa ja hillitä huutava ääni päässä.
”Tapa, tapa, tapa. Polta, polta, polta”, ääni toisti jatkuvana raitana, samalla aggressiivisella melodialla. Ääni oli painostava ja pakottava, tasainen rummutus Scarlettin pään sisällä. Vaikeinta oli hillitä pakottavaa tarvetta tappaa ja alentua leikkimään sitä pikkuista, kilttiä tyttöä, joka hän oli joskus ollut. Esittää niin iloista ja positiivista lasta isälleen ja äidilleen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Ja kun päälle lisättiin vielä siskon leikkiminen kaiken korjaavalle ja ihanalle Tucille, joka oli oikeasti perheen ykköslapsi ja silmäterä, joka koko perhe niin rakasti. Tuc oli olemassa, jotta Scarlett uskoisi näytelmän siitä, että hän oli mukamas tärkein. Valetta, joka sana. Tyttö oli elänyt typerän perhenäytelmän keskipisteenä ja saanut uskoa olevansa erikoinen. Mutta hän oli kaikista erityisin. Hän oli kaikista mahtavin velho, joka oli koskaan ollut olemassa eikä kukaan halunnut ottaa häntä vakavasti. Scarlett aikoi todistaa kaikkien muiden olevan väärässä ja hänen olevan oikeassa. Hän oli se, joka sai nauraa viimeisimpänä. Kaikki muut nauroivat hänelle, kuinka hän oli pilalle hemmoteltu säälittävä kakara ja tyhmäkin vielä, kun yritti leikkiä sankaria. Hän halusi seikkailuja, oli aina halunnut ja oli haaveillut olevansa sankari mutta totuus oli, että kukaan tässä maassa ei olisi sankari. Kaikki kumartaisivat häntä vielä joku päivä ja silloin hän olisi ainut, joka nauraisi. Hän eikä kukaan muu.

Scarlettin kasvoilla säteili tekohymy, huulet kaartuivat ylöspäin ja tytön ruskeat silmät säihkyivät onnesta. Silmät kätkivät taakseen vihan liekit, jotka olivat Scarlettin silmissä tuttu näky ja hymy kätki alleen katkeruuden ja suuttumuksen. Hän ei pitänyt siitä, mitä oli tekemässä mutta hän tarvitsi paikan, jossa olla hetken aikaa turvassa. Hän voisi aina nostaa jousen seinältä ja tappaa perheensä sillä, jos hermot menisivät. Hänen perheensä oli aika tanssia hänen pillinsä tahtiin tai he saisivat kokea hänen vihansa. Hän ei ikuisesti suostuisi alentumaan kiltin tytön rooliin. Vain hetken Scarlettin toivoessa hetken menevän ohitse nopeasti. Tyttö avasi talon oven rynnien aamutuimaan sisälle paikkaan, jota hän oli joskus voinut kutsua kodikseen mutta nyt se oli vankila siinä missä kaikki muutkin paikat.
”Moiii mä tulin kotiin! Mulla alko loma voitteko uskoo mä sain loman ku oon niii hyvä opiskelija!” Scarlett huudahti heti oven avattuaan. Hän oli saanut loman, joka kestäisi ikuisesti eikä hänellä ollut enää paluuta kouluun. Koko Tylypahka oli pettänyt hänet ja hänen luottamuksensa.

Miksei hän vain ollut huispausharjoituksissa pudottanut ylimielistä Wilsonia luudalta ja tappanut häntä siihen paikkaan? Ei häntä olisi voinut vahingosta syyttää, kun kaato osuu pelaajaan ja pudottaa hänet luudalta, kun hän itse vielä opetteli niiden hallitsemista. Silloin Wilson ei olisi laverrellut professoreille ja itkenyt heidän helmoissaan, kun mitään muuta koko poika ei osannut tehdä. Vain itkeä ja ulista roikkuen professoreiden helmoissa. Ihan kuin sillä saavuttaisi elämässä jotain, että oli professoreiden lellikki. Säälittävää. Scarlettin olisi pitänyt tappaa Viviann heidän välisissään tappeluissa, kun siihen oli mahdollisuus. Hän oli joka suhteessa Viviannia vahvempi ja voimakkaampi ja hän olisi helposti piessyt tytön hengiltä. Ja kuka olisi osannut etsiä Vivin ruumista maanalaisen kylpyhuoneen altaasta? Olisiko häntä muka voitu syyttää hänen silloisen parhaan kaverin kuolemasta, jos kukaan ei ollut nähnyt heitä siellä? Ei olisi voinut ja silloin toinen kiusankappale olisi pois kuvioista. Viv vain esitti hänen ystäväänsä mutta oli samanlainen kuin Wilson – professoreiden perässä juokseva itkupilli. Brissä onneksi oli vielä saumaa, Bri oli liian arka sanomaan hänelle vastaan ja Brin hän saisi koska vain kiedottu uudelleen pikkurillinsä ympärille eikä hänellä olisi mitään sanomista vastaan. Ja kaikki muut, jotka jollakin tapaa asettuisivat hänen tielleen, saisivat kokea saman kohtalon.

”Scarlett, prinsessa!” ääni kuului Scarlettin isälle keskeyttäen nuoren neidin murhaavat ajatukset. Tytön säkenöivä katse kääntyi isäänsä päin ja pian hän puristi isäänsä tiukkaan halaukseen. Hän ei halunnut olla enää isin pikku prinsessa, hän ei halunnut olla prinsessa vaan suurin ja mahtavin velho. Kuka haluaisi olla avuton prinsessa, joka vain odotti pelastajaansa tulemaan? Ei kukaan, joka janoaisi valtaa ja voimaa. Prinsessaksi suostuisivat vain ne, jotka alistuivat aina muiden tahtoon eivätkä osanneet toimia itse.
”Mulla oli teitä ikävä! Mut ette ikinä arvaa kui superilone mä oon ku oon luokkani lahjakkaimpii! Ja mulla on nyt pitkä loma tiedossa!” Scarlett hihkui. Hän ei vielä tiennyt, kuinka selittäisi syksyllä sen, etteivät koulut jatkuneetkaan. Hän keksisi silloin jotain, kun sen aika olisi mutta nyt hän nauttisi muutaman kuukauden pakkolomasta. Esittäisi ainakin nauttivansa lomasta.
”Kai meillä on jotai herkkuja? Vaikka sipsei ja suklaata ja kakkua ja sit mä haluisin syyä pizzaa. Voitteko tehä mulle semmosta jooko, jooko, jooko!” Scarlett aneli heti alkuunsa. Hän ei ollut muuttunut yhtään, hän osasi yhä olla se ihastuttava tyttö, josta kaikki pitivät.
”Mä lähen käymään kaupassa, tottakai mun prinsessa saa mitä haluu. Mutsi nukkuu ja Tuc on huoneessaa. Nähää kohta”, enempää Scarlettin isä ei sanonut poistuessaan etuovesta ulos kauppareissulle. Näin helppoa muiden huijaaminen oli – he eivät edes kysyneet, mihin hän oli kadonnut Tucin syntymäpäivän jälkeen eivätkä kyselleet ylimääräistä koulusta. Kaikki oli hyvin ja kuten ennenkin, niin muut uskoivat. Mikään ei ollut enää samalla tavalla ja aikanaan Sniderien perhe saisi huomata sen.

Tyttö hiveli seinällä roikkuvaa jousipyssyä. Miksei hän ollut viime reissullaan vain ampunut perhettään, kuten hän oli suunnitellut? Miksei hän ollut käyttänyt perhettään maalitauluna ja lävistänyt heidät hitaasti yksi kerrallaan hengiltä. Tai miksei hän ollut viiltänyt heidän kurkkujaan auki heidän nukkuessa? Silloin hän olisi voinut palata Tylypahkaan itkien ja kertoa perheensä olleen murhattu, kun hän saapui lomille ja olevansa nyt orpo. Silloin mitään vastaavaa sotkua ei olisi syntynyt. Silloin hän olisi saanut sympatiat kaikilta puolilleen. Miksei hän ollut tehnyt niin? Nyt perheen tappamista ei voisi käyttää apuna, kukaan ei uskoisi jonkun muun tappaneen hänen perhettään vaan hän olisi epäilty. Hän olisi loppuelämänsä varmasti epäilty kaikkeen elleivät muut unohtaisi hänen olemassaoloaan, mutta se ei ollut sallittua. Voisiko hän lavastaa oman kuolemansa? Silloin hän voisi toimia vapaasti ja tehdä omia asioitaan niin paljon, kuin halusi eikä ketään kiinnostanut, missä hän meni tai mitä hän teki. Ja silloin kukaan ei voisi syyttää häntä tapahtuneista. Mutta hän halusi kaiken mahdollisen huomion. Hän ei aikonut edes leikkiä kuollutta, se oli säälittävä pakokeino. Paras oli tappaa kaikki eteen tulevat ja hallita pelolla.

Scarlett nosti koskemattoman jousen seinältä ja nuoliviinen lattialta hypäten huoneensa avoimesta ikkunasta takapihalle, jossa maalitaulu seisoi edelleen paikoillaan. Häntä ei kiinnostanut, mitä hänen perheensä teki. Hän halusi purkaa omaa suuttumustaan ja tuntemuksiaan ja mikä oli parempi kuin ampua jousella kuvitellen kaikkien häntä epäilleiden päät maalitauluksi – Wilson, Viviann, kaikki professorit koulusta, Gala, Bri, oma perhe ja kaikki. Kaikki. Scarlett vapautti ensimmäisen nuolen kohden maalitaulua nuolen jäädessä maalitaulun reunalla kiinni. Ei ollenkaan sinne, minne hän halusi ampua. Scarlett latasi seuraavan nuolen jouseen tähdäten harvinaisen keskittyneesti maalitaulun keskipisteeseen.
”Tämä on sinulle Wilson, olisivat vain palanut hengiltä portaikossa”, tyttö vapautti nuolen hymähtäen itsekseen. Nuoli tömähti keskustan tuntumaan.
”Scarlett! Sisko!” Tuc asteli pihan poikki keskeyttäen Scarlettin ammuntaharjoitukset. Tyttö käänsi päätään olkansa ylitse vain nähdäkseen urheilullisen pikkuveljensä. Äidin ja isän oikea suosikkilapsi, kaikkien rakastama Tuc, joka ei koskaan tehnyt mitään väärään ja joka hymyili niin leveästi ja autuaasti kuin olisi juuri saanut suurenkin aarteen. Varmasti oli saanut kaiken huomion sinä aikana, kun Scarlett oli ollut Tylypahkassa. Miten Scarlett oli saattanut olla niin tyhmä, ettei ollut tajunnut Tucin käyttäneen hänen poissaoloaan vain hyväksi kaikkien vuosien aikana. Scarlett oli viettänyt vuodesta kymmeniä kuukausia pois kotoa jättäen Tucin vanhempiensa luokse ja siellä he olivat hänen selän takana nauraneet, kuinka vahinko ja huono lapsi Scarlett oli ja kuinka oli hyvä, että hän oli poissa. Ja Tuc oli paistatellut suosiossa, maannut tuolissa vanhempien paapoessa häntä, joka ikisenä päivänä. Tuc oli vienyt hänen asemansa. Mutta nyt siihen tuli muutos. Nyt Scarlett oli kotona.
”Moi Tuc! Potkitaaks palloo? Tiiätsä ku Tylypahkas ei oo perus futista eikä kukaa tiiä mitä se on mut siellä sen sijaa on huispausta. Mä oon mun joukkueen paras pelaaja kirkkaasti, pelaan lyöjää ja oon ihan mahtava siinä roolissa! Mut pelataa futista, hae sun pallos”, Scarlett puhui nopeasti taukoja pitämättä, kuten aina. Tuc nyökkäsi lyhyesti kääntyen ympäri hakemaan jalkapalloa alistuen Scarlettin tahtoon. Tyttö asetti jousen nojaamaan talon seinää vasten jääden odottamaan pikkuveljeään palaavaksi pallon kanssa ja ennen kaikkea isäänsä palaavaksi ruokien kanssa.

Scarlett laski päiviä. Pian olisi kesäkuu. Hän oli ollut jo pitkään poissa koulusta, liian pitkään. Tammikuussa hänet oli heitetty pihalle kuin mikäkin roska, turhanpäiväinen asia, jolla ei ollut enää käyttöä. Onnea elämään ja hyvää matkaa, toivottavasti ei tavata enää. Eivätkä he edes tienneet, minne olisivat sijoittaneet kodittoman lapsen, jättäkää vain luonnon armoille, senhän kaikki osaavat. Scarlettin sisällä kihisi jälleen kiukku hänen ruksatessa toukokuun viimeisen päivän ylitse kalenterista. Muutama kuukausi ja sitten hänen oli keksittävä, miksei kouluun ollut palaamista. Mutta hänet oli heitetty pihalle kuin roska. Mitätön asia maailmassa, joka sai selvitä omillaan. Hänet pystyi laittamaan asumaan vaikka kaatopaikalle, kunhan oli poissa silmistä. Ei vaivaudutte edes katsomaan, että hän saisi kodin, jossa asua vaan jätettiin lojumaan muiden murheeksi. Scarlett ei niellyt sitä pureskelematta, hän ei hyväksynyt kohtaloa olla roska. Ja hän näyttäisi kaikille, millaisen hirviön he olivat jättäneet ilman valvontaa. Millainen hirviö oli syntynyt ja millainen uusi johtaja tällä maailmalla olisi.

Ulko-ovi aukesi ja se tarkoitti hänen vanhempiensa saapumista kotiin. Scarlett pinkaisi huoneestaan keittiöön vanhempiaan vastaan.
”Mitä toitte mulle kaupasta tällä kertaa? Sanokaa pliis et jotain hyvää loman kunniaks!” tyttö pomppi innosta, silmät säihkyen ja huulet leveässä hymyssä. Kaiken ulospäin näkyvän hymyn alle kätkeytyi niin paljon muuta, joista muilla ei ollut tietoakaan.
”Tämmöne”, tytön isä nosti suuren pussin karkkia ostoskassista ojentaen sen tyttärelleen. Scarlett nappasi pussin syleilyynsä silmäillen pussien sisältöä.
”Täällä ei oo pizzaa. Mähä sanoin et haluun pizzaa tänääki syyä”, Scarlett tuhahti luoden pitkän katseen isäänsä.
”Tänää on hamppareita. Kelpaaks?” Scarlett pudotti karkkipussin sylistään lattialle hypäten isänsä reppuselkään.
”Joo mennää jo! Tehää jo!” Scarlett hihkui aivan kuten pikkutyttönä oli roikkunut isänsä reppuselässä, nyt hänellä oli vain kokoa enemmän saaden painollaan isänsä kaatumaan kanssaan keittiön lattialle nauramaan. Aivan kuin kaikki oli hyvin kuten ennenkin oli ollut. Mutta ei. Ei enää.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Su Kesä 06, 2021 2:38 pm

Tämä canon on toteutettu yhteistyössä Jannen, Pinjan, Susan ja Siljan kanssa.
Heille kiitos luvasta käyttää hahmojaan tarinassa sekä taustatietojen antamisesta.
Petralle kiitos kutsukortin suunnittelusta.
Hääcanonin Oliverin näkökulmasta löydät tästä.

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 HoDbje8

Agatha Chopre
- Tahdon –

Kaikki tuntui epätodelliselta muistuttaen unta, josta Agatha ei halunnut herätä. Tämä oli Agathan päivä – hänen prinsessapäivänsä oli vihdoin koittanut. Matka tähän asti oli ollut pitkä, vaikea ja raskas. Taakse oli jäänyt kouluvuodet, ne ikävät ja vaikeat päivät, kun oli tehnyt mieli luovuttaa. Ne muistot, jotka jättivät syvät arvet ja joita Agatha kantoi päivittäin mukanaan. Paljon henkisiä kolauksia mutta pahat päivät eivät voittaneet hyviä päiviä. Yllätykset koulussa, ensisuudelma ja kosinta. Agatha oli ollut taivaissa, hänen vatsassaan oli lennellyt perhosia miehen lähellä, kun he tutustuivat ja samassa kaikki oli tapahtunut – Agatha oli rakastunut. Mutta kun Agatha valmistui, ei hän uskonut enää yhteiseen päämäärään, jaettuun kotiin ja perheeseen pienessä talossa. Kaikki oli toisin – Agatha oli voittanut viimeiset pahat päivät ja hyväksynyt anteeksipyynnöt. Ei hän voinut kieltää, etteikö häntä pelottanut – mitä jos kaikki ei olisi ohi. Mutta hän ei halunnut ajatella sitä nyt, hän halusi uskoa hyvään ja hän halusi prinsessapäivänsä olevan onnellinen. Näitä hän oli suunnitellut jo niin kauan, näistä hän oli intoillut jo niin kauan, ettei mikään voisi mennä vikaan. Niin Agatha toivoi. Hän halusi onnellisen muiston, johon turvautua vaikeina päivinä. Päivä, joka voittaisi kaikki huonot hetket. Tämä oli päivä, jota hän oli odottanut niin kauan.

Agatha katsoi itseään peilistä. Peilistä katsoi takaisin hymyilevä nuori naisenalku valkoisessa häämekossa. Häämekon harsomaiset olkaimet lepäsivät hänen olkavarsillansa jättäen olkapäät paljaiksi. Kaula-aukko oli v-mallinen ja rintamuksen vasen puoli koristeltu pienin valkoisin kukkasin, jotka jatkuivat hameosan reunaan muodostaen vyön. Kukkaset koristivat osittain hameosaa pieninä paloina kukkasina, jotka haihtuivat lopulta kankaaseen – pieni kaunis yksityiskohta. Mutta kaikista eniten Agatha rakasti mekon helmaa. Helmassa oli nähtävillä hentoja sateenkaaren värejä, jotka liikkuivat hänen askeliensa mukana. Agatha pyörähti ympäri onnellisena helman hulmutessa ja värien luodessa kauniin kokonaisuuden – valkoinen häämekko kahdella Agathan sydäntä lämmittävällä yksityiskohdalla. Agathan hiukset oli palmikoitu päänmyötäisesti ja nostettu pienelle nutturalle. Hiuksissa oli valkoinen helmistä muodostettu kukka sen sopiessa yhteen häämekon kukkien kanssa. Naisen vaaleanpunaiseen taittuvat huulet kaartuivat onnelliseen hymyyn. Agatha oli meikannut kevyesti luomensa, ei mitään suurempaa ja huomiota herättävää, vaaleanpunaista luomiväriä ja vaaleanpunaista hennosti kimaltelevaa kynsilakkaa. Agatha koki olonsa kauniiksi ja hyväksi, tämä oli harvoja päiviä, kun hän luotti itseensä. Hän ei aikonut epäillä itseään omana päivänään.

Agatha ei pitänyt isoja häitä, hän oli kutsunut oman perheensä ja Oliverin perheen sekä muutamat ystävät, Erinin ja Titon heidän häihinsä. Pieni oli kaunista. Eniten Agathaa häiritse se, ettei hän voinut toteuttaa monen tytön unelmaa ja saada omaa isäänsä saattamaan häntä puolisonsa luokse. Agathan suhde isäänsä ei ollut helppo, hänen isänsä oli lähtenyt tytön ollessa pieni. Isäänsä hän oli törmännyt kuudennen vuosiluokkansa aikana eikä tapaaminen ollut mennyt hyvin. Se oli ollut ahdistava ja pelottava kokemus mutta jokin nuoren naisen sisällä halusi oppia tuntemaan isänsä paremmin. Ja Agatha olisi halunnut jakaa tämän päivän myös isänsä kanssa, vaikka oli käskenyt miehen häipyä elämästään. Kaikki oli silloin vain ollut niin sekaisin hänen elämässään eikä hän ollut tiennyt, kuinka reagoida uusiin muutoksiin. Hänen isänsä ei ollut tämän päivän puheenaihe eikä hän voinut antaa tilaa isälleen ajatuksissa, sillä tänään hän sanoisi Oliverille tahdon. Agatha saisi kulkea rakkaan isoveljensä Faronin rinnalla Oliverin luokse ja Oliver suojelisi häntä loppuelämän ajan. Agatha voisi vihdoinkin tuudittautua turvan tunteeseen ja onneen. Hänen elämänsä oli saamassa uuden tarkoituksen eikä hän ollut koskaan ollut näin onnellinen kuin mitä hän oli nyt.
”Agatha, nyt on aika”, Faronin ääni keskeytti Agathan ajatukset. Agatha pyörähti ympäri häämekossaan kasvoillaan onnellinen hymy. Faron seisoi ovella mustaan pukuun pukeutuneena. Miehen kaulassa oli vaaleanpunainen kravatti Agathan toiveesta ja miehen ruskeat lyhyet hiukset oli kammattu siististi niskaa kohden.
”Sä olet Agatha kaunis. Mä oon onnellinen sun puolesta”, Faron hymyili pikkusiskolleen avoimesti. Agatha pyörähti kerran ympäri mekon helman heilahtaessa ja nuori nainen syöksyi isoveljensä halaukseen.
”Vaikeuksien kautta voittoon, eikö niin?” Agatha säteili onnea, hänelle itselleen tärkeät ihmiset olivat läsnä. Odotus päättyisi tänään ja tänään hän jakaisi elämänsä virallisesti Oliverin kanssa. Heidän yhteinen elämänsä ja onnensa alkaisi ja kaikki tuntui hyvältä. Agatha ei osannut kuvailla onneaan, sitä hyvää oloa, joka täytti hänen kehonsa ja sai siniset silmät tuikkimaan tähtien lailla.
”Juuri niin. Sä oot ansainnut onnes ja nyt rakas sisko, saanko luvan”, Faron nauratti pikkusiskoaan ojentaessaan kättään kumarruksen saattelemana nuorelle naiselle. Agatha naurahti hennosti ja tarttui ojennettuun käteen nyökäten. Nyt oli sen aika.

Oli kesäkuun kuudes päivä, Agathan ja Oliverin hääpäivä. Ulkona paistoi aurinko ohuen pilviverhon lomasta. Maisema ulkona oli kaunis, he olivat Oliverin suvun tilalla Sarvenkieppeessä viettämässä ulkohäitä aivan kuten Agatha oli aina unelmoinut. Hänen unelmansa häistä olivat aina kohdistuneet kesään ja ihanaan kesäpäivään, jolloin kaikki olisi hyvin. Ja unelma oli toteutumassa. Agatha rakasti unelmointia ja vielä enemmän unelmien toteutumista. Agathan ballerinat laskeutuivat kiviselle polulle Faronin juhlakenkien viereen. Polun päässä oli muutamia penkkejä, joilla istui Agathan vaaleahiuksinen äiti, jonka hiukset oli kiharrettu. Naisella oli yllään sininen hyvin yksinkertainen juhlamekko ja naisen kasvoilla oli hymy, ja kasvot kostuneet onnen kyyneleistä hänen nähdessä Agathan astuvan ulos talosta. Agathan äidin Amandan vieressä seisoi usein niin kivikasvoinen Farren, jonka hiukset olivat sekaisin pystyssä tumman ruskeassa sävyssä. Mies oli pukeutunut puvun housuihin sekä valkoiseen kauluspaitaan. Aina niin kivisillä kasvoilla loisti nyt hymy. Toisella puolella polkua seisoi Oliverin isä, Erik, pukeutuneena tummaan pukuun ja hymyillen onnellisesti. Agathan ystävät istuivat penkeillä vanhempien takana. Erin oli pukeutunut pitkähihaiseen mekkoon mustassa sävyssä. Vyötäisillä kulki koristeltu vyö ja kirjailua kauluksessa sekä hihansuissa. Mekko oli kaunis juhlakaapu. Hymyilevän Erinin vieressä seisoi vaitonaisemman oloinen Tito pitkähihaisessa kauluspaidassa, jonka yllä oli ruskea liivi ja ruskeat mokkahousut. Mutta Agathalle tärkein ihminen seisoi polun päässä. Oliver seisoi hymyillen lyhyessä kauluspaidassa ja vaalean beigessä liivissä. Hänellä oli jaloissaan tummat puvun housut.

Agathan vatsassa lenteli perhosia hänen astellessa Oliveria kohden käsi Faronin lämpimään käteen kiedottuna. Agatha haki Faronista viimeiset lohdut ja itsevarmuudet. Agathaa jännitti. Hän tiesi ratkaisunsa oikeaksi, hän halusi jakaa elämänsä Oliverin kanssa mutta häntä jännitti kävellä muutamien ihmisten eteen sanomaan se pieni, tärkeä sana. Agathan jalat kulkivat määrätietoisina eteenpäin hänen säteillessä onnea. Siniset silmät tuikkivat onnesta naisen voimatta irrottaa katsettaan Oliverista, joka läheni askel askeleelta. Matka Oliverin luokse tuntui kestävän ikuisuuden – tuntui ikuisuudelta kävellä kivinen polku läpi ja saada vaihdettua Faronin lämmin käsi Oliverin kutsuvaan ja lohduttavaan, turvalliseen käteen. Agathan hennot sormet kietoutuivat Oliverin sormien lomaan hänen astuessa seisomaan miehen rinnalle. Naisen sydän tykitti ja vatsaa kihelmöi – tältäkö onni tuntui? Tuntuiko se samalta kuin ensimmäinen kerta Oliverin syleilyssä? Samalta kuin saada ensimmäistä kertaa Oliverin huulet vastan omia rikkonaisia huulia?
”Oliver Anthony Ackerhogan, tahdotko ottaa Agatha Edda Nordica Chopren aviovaimoksesi...”, Agatha tuijotti ylöspäin Oliverin ruskeisiin lempeisiin silmiin, jotka katsoivat häntä takaisin.
”Tahdon”, Oliver vastasi epäröimättä. Mies oli aina yhtä itsevarma, aina yhtä luottavainen ja lämmin. Koskaan Oliver ei tahtonut Agathalle mitään pahaa, mies tahtoi pitää Agathan turvassa aivan kuten Agathan perhe tahtoi pitää hänet turvassa. Agatha piti Oliverin itsevarmuudesta, jota hän valoi omalla hymyllään Agathaan joka päivä ja hetki.
”Agatha Edda Nordica Chopre, tahdotko ottaa Oliver Anthony Ackerhoganin aviomieheksesi ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan saakka?” Agatha henkäisi tasatakseen omaa hengitystään. Ei hänen hengityksensä ollut tiheä pelosta vaan onnesta ja puhtaasta malttamattomuudesta johtuen.
”Tahdon”, Agatha vastasi hymyillen leveämmin kuin koskaan. Loppu eteni omalla painollaan, he eivät tarvinneet enempää lupauksia luovuttaakseen sormuksensa, he olivat tehneet kaikki lupauksensa suojella toisiaan ja olla toisen tukena aina, he eivät tekisi toisille pahaa koskaan.
”Voitte suudella morsianta”, Oliverin lämpimät huulet painautuivat vasten Agathan rikkonaisia huulia vasten naisen pureskeltua huulensa menneiden päivien aikana rikki jännityksestä ja malttamattomuudestaan. Suudelma vei Agathan omaan maailmaansa ja ajatuksiinsa – he olivat nyt ikuisesti yhdessä, eikä mikään rikkoisi heidän onneaan eikä tulisi heidän suhteensa väliin. Tästä päivästä Agatha oli haaveillut jo pitkään – pienenä tyttönä hän oli haaveillut hääpäivästään ja rakastuttuaan Oliveriin oli tyttö alkanut haaveilla mahdollisista häistä. Ja kaikki unelmat yhdistyivät yhdeksi ihanaksi toteutuneeksi unelmaksi.
Oliverin suudellessa Agathaa taivaan täytti Agathan taittelemat origamilinnut ja -perhoset, jotka lensivät hääparin takaa taivaalle luoden ilmaan sydämen.

Agatha kietoutui äitinsä sekä Faronin halaukseen Farrenin vetäytyessä sivummalle omiin oloihinsa.
”Kiitos äiti, kaikesta”, Agatha hymyili vuolaasti kiittäen onnesta itkevää äitiään. Äiti oli auttanut Agathaa paljon hääsuunnitteluissa eikä nuori nainen olisi ikinä uskonut saavansa unelmahäitään.
”Ei sinun tarvitse kiittää. Tiedät, että autan sinua aina”, Amanda Chopre pyyhki kyyneleitä silmäkulmastaan niiskauttaen liikuttuneena. Agatha oli nyt aikuinen ihminen ja Agathan tuli lentää pois kotipesästään, äidin helmasta. Häät eivät olleet vain onnen juhlat vaan se tarkoitti Agathan irrottautumista kotoa ja omalle tielleen lähtemistä. Agatha irrottautui äitinsä halauksesta Faronin halaukseen halaten myös pikaisesti Farrenia ennen kuin morsian asteli ystäviensä – Titon ja Erinin – seuraan, jonne Oliver oli jo edeltä astellut.
Kaikki sanoivat rakkauden satuttavan, mutta Agatha oli oppinut, ettei se pitänyt paikkaansa. Yksinäisyys, hylkääminen ja toisen menettäminen sattui. Kaikki nämä asiat sekoittuivat rakkauteen ja menivät sekaisin itse rakkauden tunteen kanssa. Rakkaus oli ainoa asia maailmassa, joka poisti kivun ja antoi luvan unohtaa kivun ja kaiken pahan. Rakkaus oli asia, joka antoi tuntea itsensä ihmeelliseksi ja hyväksi, ehjäksi. Agatha oli oppinut sen kouluvuosien aikana miettiessään, miksi rakastaa Oliveria, jos Oliverin läsnäolo voi satuttaa häntä muiden ihmisten kautta. Mutta totuus oli, että Oliver piti Agathan kasassa ja oli aina valanut nuoreen neitiin uskoa synkkinäkin päivinä. Ja kun Oliver oli kaukana, oli Agathan mieli maassa. Agatha ei aikonut luopua miehestään, ei mihinkään hintaan.

Naisen käsi kietoutui kiinni Oliverin käteen. Agatha painoi päätään Oliverin olkapäätä vasten luoden katseensa Eriniin ja Titoon auringon ja lentävien origamien alla.
”Kiitti, kun pääsitte tulemaan”, Agatha hymyili onnellisena. Hänestä tuntui hyvältä jakaa elämänsä onnellisin päivä heidän kanssaan, joiden kanssa hän oli jakanut rakkautensa Oliverin kanssa alusta saakka.
”Onnee teille hei. Kuka ois uskonut Ackerhoganin päätyvän näin pitkälle elämässä”, Erin virnuili tyytyväisenä. Erin yritti peittää liikuttuneisuutensa vitsailun ja hyvänmielisen kyräilyn alle. Agatha ei kommentoinut Erinin silmäkulmiin kohonneita kastehelmiä, vaikka morsian laittoi ne merkille.
”Nyt Blackburn”, Oliver naurahti Erinille takaisin. Vaitonainen ja hiljainen Tito syöksyi mitään sanomatta halaamaan yhtä aikaa niin Oliveria kuin Agathaa puristaen heidät molemmat tiukkaan syleilyynsä.
”Kiitos Tito, kaikesta”, Agatha kietoi vasemman kätensä Titon ympärille vastaten yhdellä kädellä ystävänsä halaukseen. Erin liittyi kolmikon halaukseen heidän neljän halatessa toinen toisiaan pitkään. Agathan onnesta tuikkivien silmien nurkkaukset kostuivat kyyneleistä naisen kohdistaessa katsettaan tilan porttien suuntaan. Porteilla seisoi vaaleahiuksinen nainen, joka jätti jotain portin pieleen, pyyhki silmiään ja kääntyi poistuakseen paikalta. Agatha jäi tuijottamaan Erinin, Titon ja Oliverin lopettaessa halauksen ja jatkaessa keskustelua Agathan katsoessa edelleen poistuvaa naishahmoa. Hänen ystäviensä sanat valuivat neidin kuulevien korvien ohitse soljuvana purona eikä Agatha saanut otetta sanoista. Hitaasti Agathan käsi irtosi Oliverin kädestä morsiamen kulkiessa tilan portteja kohden. Agatha ei ollut varma, oliko hän nähnyt hahmon oikein – oliko Ramona käynyt tilan porteilla tulematta sen pidemmälle.

Agatha kyykistyi tilan porttien luona olevan paketin luokse. Naishahmo oli ehtinyt kadota, mutta jotakin hän oli tuonut. Agatha avasi paketin katsoen maalattua taulua pitkään. Tauluun oli maalattu aito kuva Agathasta ja Oliverista onnellisessa halauksessa. Agathan silmäkulmiin kohonneet kyyneleet valuivat nyt onnellisen naisen poskia pitkin. Jokin hänen sisällään olisi toivonut Ramonan tulevan käymään häissä, tervehtimässä ja kertomassa kuulumisensa mutta nainen oli mennyt menojaan. Maalaus kertoi, ettei Ramona ollut unohtanut heitä ja kertoi Ramonan antaneen anteeksi ja olevansa onnellinen heidän puolestaan. Agatha tunsi turvallisen käden olkapäällään kietoen nuoren naisen osittaiseen halaukseen.
”Onko se Ramonalta?” Oliverin lempeä ääni kuiskasi Agathan korvaan naisen nyökätessä.
”Se on kaunis”, Oliver jatkoi. Agatha huokaisi pienesti. Yhteinen matka ja lapsuus oli tullut Agathan ja Oliverin osalta päätökseen – he olivat valmistuneet Tylypahkasta ja perustamassa oman perheensä. Häät olivat yksi pysähdys matkalla aikuisuuteen ja omaan elämään.
”Häävalssi odottaisi meitä”, Oliver totesi hetken kuluttua. Agatha tarttui vapaalla kädellään Oliverin pehmeään käteen antaen miehen johdattaa heidät takaisin juhlavieraiden keskuuteen. Maalauksen Agatha jätti pöydälle valkoisen hääkakun viereen. Hääkakku oli pyöreä, kaksikerroksinen. Kakun peitti sileä, puhtaanvalkoinen sokerimassa ja kakun sivuja kiersi sokerimassasta tehty oksa, jonka lehdet olivat kirkkaan vihreät ja kukat vaaleanpunaisia.

Agatha jatkoi matkaansa Oliverin perässä nurmikkoalueelle ollen pian miehen otteessa. Naisen siniset silmät kohtasivat miehen ruskeat tuikkivat silmät. Oliverin huulet painautuivat Agathan huulia vasten ennen häävalssin alkamista. Agatha antoi miehen johdattaa, kuten antoi Oliverin johdattaa hänet läpi vaikeuksien koulussa ja läpi vaikeuksien koulun jälkeen. Oliver sai johdattaa epävarmaa tyttöä onneaan kohden ja Agatha antautui tanssille. Naisen jalat liikkuivat helman heiluessa pyörähdyksissä. Agatha tanssi tanssimistaan ja unohti viimeisetkin ikävät ajatukset – hän ei tarvinnut muuta saadakseen elämänsä onnellisimman päivän, oman hääpäivänsä, oman prinsessapäivänsä. Tätä päivää hän ei tulisi ikinä unohtamaan. Lopulta tanssi loppui Agathan painaessa korvansa Oliverin rintakehää vasten. Miehen sydän löi tasaiseen tahtiin, hieman hengästyneenä äskeisestä tanssista tasaantuen morsiantaan syleillessä. Tämä sydämen ääni oli johdattanut Oliverin Agathan luokse heidän sydänten lyödessä nyt samaan tahtiin.
”Öh.. Saanks mä tanssittaa Agathaa?” ääni kuului Titolle, joka oli vihdoin herännyt unestaan. Agatha loi hymyn Oliverille tarttuen Titoa kädestä.
”Ota sä Oliver vaikka Erin tanssipariksi, jos uskallat”, Agatha naurahti Oliverille antaen Titon johdattaa hänet tanssin pyörteisiin. Agatha oli tanssinut Titon kanssa viimeksi joulugaalan juhlissa. Silloin seitsemäsluokkalainen oli luullut tanssien jäävän heidän viimeiseksi, mutta nyt Agatha sai jakaa vielä yhden tanssin Titon kanssa, ehkä myös Erinin kanssa. Agatha pyöri Titon kanssa heidän kahden nauraessa aivan kuten joulugaalan tansseissa. Ilman huolta ja hätää, kaikki oli kerrankin hyvin.
”Kiitos, rouva Ackerhogan”, Tito virnuili tanssin loputtua ja luodessa paremman katseen Agathan hymyileviin kasvoihin. Agatha kiinnitti hääpäivän aikana ensimmäistä kertaa huomiota Titon tummiin silmänalusiin ja väsyneisiin kasvonpiirteisiin, mutta nyt ei ollut oikea hetki ottaa esille Titon asiat. Ei tänä päivänä.
”Rouva Chopre ja herra Ackerhogan. Me pidetään omat sukunimet”, Agatha hymähti astellessaan sivummalla seisovan Erinin ja Oliverin luokse Tito vanavedessään. Agatha painautui Oliveria vasten onnellisena. Agatha tiesi hänen olevan siellä, missä kuuluikin. Hän kuului Oliverin rinnalle eikä hän aikonut päästää miehestä irti. Agatha oli onnellinen ja hän olisi Oliverin nyt ja aina. Heillä ei olisi enää kiire mihinkään, he olisivat aina toistensa rinnalla. Ikuisesti.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Ke Heinä 14, 2021 4:55 am

Agatha Chopre
- Uutinen -

Agatha ja Oliver olivat muuttaneet häidensä jälkeen ensimmäiseen yhteiseen kotiin ja Agathan ensimmäiseen omaan kotiin Bexleyhin, Lontoon kaupunkipiirin laitamille pieneen velhokeskittymään. Agatha katseli pienen omakotitalon ikkunasta avautuvalle takapihalle. Pihan nurmikko oli vihreää ja pientä pihaa rajasivat valkoiset puuaidat. Muutama puu kasvoi muuten autiolla pihalla. He olivat yhdessä valinneet asunnon, jonka jakaisivat yhdessä loppuelämänsä ja jossa he kasvattaisivat tulevaisuudessa lapsensa. Talossa oli keittiö, pieni olohuone sekä kaksi makuuhuonetta ajatellen jo tulevaisuutta, vaikka lapsista he eivät olleet puhuneet toisilleen sanallakaan. Toinen makuuhuone toimittaisi siihen hetkeen saakka vieras- ja työhuoneen virkaa. Kylpyhuonetiloja talossa oli myös kaksi, toinen suurempi kuin toinen. Talossa oli vielä laitettavaa ja muuttolaatikoita purkamatta, vaikka muutosta oli kulunut jo muutama viikko. He molemmat vain tuntuivat olevan kiireisiä töissään Taikaministeriössä. Niin kiireisiä, että Agatha oli jälleen noussut ennen Oliveria vuoteesta jättäen tuoreen aviomiehensä nukkumaan. Aivan kuten koko viikon nuori nainen oli tehnyt.

Tuntui oudolta jättää oma mies nukkumaan sänkyyn yksin eikä aloittaa aamua miehen kainalossa. Agathan katse kääntyi suljetun makuuhuoneen oven puolelle, jonka takana Oliver vielä nukkui. Agatha nojautui käsillään keittiötasoa vasten, huono olo otti hänestä aamuisin otetta eikä Agatha pitänyt siitä. Hän oli pian viikon kärsinyt aamupahoinvoinnista pitäen asian salassa mieheltään – entinen Korpinkynsi uskoi tietävänsä mistä pahoinvointi johtui eikä hän tiennyt, olisiko hän valmis tähän. Hän ei tiennyt, olisiko Oliver valmis. Eivät he olleet puhuneet yhteisistä lapsista mitään ja muutama viikko hääyön jälkeen, Agatha oli alkanut voimaan pahoin. Toistaiseksi Agatha halusi pitää asian itsellään, kunnes hän olisi itse varma asiasta ja tietäisi, kuinka ilmaista asiasta Oliverille – että heistä tulisi vanhempia. Eikä Agatha edes tiennyt, olisiko hän itse valmis äidiksi ja mitä jos hänen lapselleen kävisi samoin kuin hänelle – jos isä tai äiti jättäisi hänet? Agatha käänsi katseensa seinällä roikkuvaan seinäkelloon, joka tikitti hiljaiseen tahtiin eteenpäin. Hänen olisi lähdettävä, jos hän haluaisi ehtiä junaan ja sillä töihin – ilmiintyminen pahoinvoivana ei tuntunut naisesta ollenkaan houkuttavalta ajatukselta ilmiintymisen aiheuttaessa muutenkin hänelle pahaa oloa. Nainen nosti valmiiksi pakatun laukkunsa ennen kuin astui lämpimään kesäpäivään suunnaten Bexleyn asemaa kohden, josta paikallisjuna ottaisi hänet kyytiin kohden Lontoota.

Agatha tiesi, ettei hän montaa viikkoa voisi salata asiaa. Jossain kohtaa Oliver alkaisi varmasti käydä uteliaaksi hänen mielihalujensa johdosta ja jatkuvista aikaisista aamuista ja viikkojen kuluessa raskaus tulisi myös näkyvämmäksi hänen kehossaan. Agatha piti käsissään positiivista raskaustestiä. Hän ei ollut vielä valmis äidiksi, hän ei edes tiennyt mitä äidit tekisivät eikä hän ikinä tulisi olemaan yhtä ihana äiti kuin hänen oma äitinsä oli. Ja kuinka hän kertoisi Oliverille asiasta – kuinka hän kertoisi rakastamalleen miehelleen, että he eivät asuisi kauaa kahdestaan vaan perheeseen liittyisi kolmas jäsen. Agathan päässä liikkui myös ajatus siitä, ettei kunnianhimoinen Oliver halunnut isäksi, että mies lähtisi aivan kuten Agathan oma isä oli lähtenyt. Eikä Agatha tiennyt kuinka olisi siinä vaiheessa pienokaisen kasvattanut. Hän ei tulisi pystymään siihen yksin ja jos hän joutuisi kasvattamaan lapsen yksin, hän palaisi kotiin oman äitinsä ja veljiensä luokse, jotka olivat auttaneet hänen äitiään isän lähdettyä. Puhumattakaan siitä, kuinka hänen äitinsä reagoisi, kun saisi kuulla tulevansa isoäidiksi. Entä hänen veljensä, etenkin Faron, kun Agatha oli näin nopeasti perustamassa perhettä.
Ehkä hänen olisi vain parasta luopua lapsesta – ei tarvitsisi miettiä, kuinka hän kertoisi kenellekin asiasta ja kuinka kukin reagoisi. Ja nuori nainen saisi jatkaa omaa vihdoinkin raiteille asettunutta elämää ilman uusia haasteita, joihin tottua. Mutta jos hän luopuisi lapsesta ennen kuin pikkuinen edes syntyisi, hän olisi itse murhaaja, hän olisi silloin riistänyt pienen ihmisen hengen.

Vain ajatellessaan toisen kuolemaa, viattoman ihmisen kuolemaa, Agathan kasvoille valuivat kyyneleet. Tuntui ikävältä ajatella, että itse olisi osallinen jonkun kuolemaan eikä hän halunnut menettää enää ketään läheistään. Hänelle riitti se, että hän oli menettänyt isoveljensä Alionin ja että hänen isänsä oli vain jättänyt hänet. Ajatus siitä, että hän luopuisi omasta lapsestaan vapaaehtoisesti, tuntui kurjalta, ikävältä. Pelkkä pelko menetyksestä raastoi tyttöä sisältä päin. Agatha laski kädet vielä sileän vatsansa päälle lohduttavasti – hän ei ikinä antaisi kenenkään satuttaa hänen pienokaistaan. Hän tekisi kaikkensa pitääkseen lapsensa turvassa keinolla millä hyvänsä. Hänen lapsensa ei saisi käydä läpi samaa kaaosta, minkä hän oli käynyt kouluvuosiaan. Niiden tapahtumien muistot olivat vielä liian pinnassa ja haavat olivat vielä liian tuoreita, vaikka Agatha yrittikin esittää vahvaa.
Agatha voisi myös itse lähteä vielä syntymättömän lapsen kanssa ja kasvattaa lapsen yksin. Silloin hänen ei tarvitsisi kohdata Oliveria ja kertoa raskaudesta. Silloin hän myös menettäisi rakastamansa miehen, jonka eteen hän oli tehnyt paljon töitä. Hän oli tehnyt paljon sen eteen, jotta voisi olla onnellisesti rakastamansa miehen kanssa ja kohdannut paljon. Ja hän oli valmis heittämään kaiken hukkaan syntymättömän lapsen vuoksi. Minne hän edes menisi, mistä Oliver ei häntä muka osaisi etsiä? Ja mitä hän sanoisi lapselleen, kun tämä kysyisi, missä isä on? Mitä Agatha silloin kertoisi? Kertoisiko Agatha olleensa pelkuri ja jättäneensä rakastamansa miehen vain sen takia, jotta hänen ei tarvinnut kohdata mieleensä syntynyttä pelkoa ja pitääkseen lapsen turvassa.

Mutta ei Agatha halunnut olla isänsä kaltainen pelkuri. Hän ei halunnut pilata oman lapsensa elämää vain pelkonsa takia. Agatha oli ennenkin selvinnyt vaikeista asioista perheensä ja Oliverin avulla. Hän selviäisi tästäkin, ja Oliver varmasti ymmärtäisi. Miksei Oliver voisi rakastaa heidän yhteistä lastansa niin kuin rakasti Agathaa? Ja jos Oliver ei rakastaisi heidän lastansa, voisi Agatha aina lähteä ja etsiä lapselle toisen ympäristön kasvaa ja sulkea rakastamansa mies pois elämästään. Olivathan he molemmat nuoria ja heillä oli vielä paljon opittavaa. Agatha tiesi hänen oman äitinsä ja veljensä Faronin auttavan lapsen kasvatuksessa ja aivan varmasti Oliverin isä auttaisi myös. Ja he oppisivat yhdessä, ei lapsen kasvattaminen voisi niin vaikeaa olla. Ja Agatha voisi jäädä aina kotiin lapsen kanssa, mikäli Oliver haluaisi keskittyä työuraansa ja kehittyä siellä kunnianhimoisena ihmisenä. Agatha oli valmis tekemään sen uhrauksen. Enää Agathan pitäisi kertoa asiasta perheelleen.

Agatha nojaili käsillään keittiön tasoa vasten tuijotellut suljetusta ikkunasta avautuvalle pienelle pihalle. Nainen huokaisi raskaanoloisesti, aurinko oli painunut pilvien taakse. Hän oli itse hetki sitten saapunut töistä kotiin ja odotti nyt Oliveria saapuvaksi kotiin töistä, jotta voisi kertoa uutisensa. Hän ei tiennyt, mitä odotti tapahtuvaksi, kun hän kertoisi – pitäisikö hänen pakata ja lähteä kodistaan vai olisiko Oliverilla rakkautta jaettavaksi heille kaikille. Agatha kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja oven aukenevan nuoren naisen kääntyessä ympäri mietteliäänä alahuultaan purren. Agatha huokaisi raskaan puoleisesti odottaen Oliverin saapuvan eteisestä keittiöön, jossa hän nyt nojaili takamuksellaan keittiötasoa vasten. Agatha oli aivan varma, että Oliver aistisi jonkun muuttuneen, ellei ollut jo aistinut viime viikkojen aikana.
”Hei”, Agatha tervehti keittiön suunnalta. Agathaa jännitti tuleva keskustelu ja se, mihin se etenisi ja mikä olisi lopputulos. Hän oli kaikki skenaariot käynyt jo mielessään ja valmistautunut jo pahimpaan henkisesti – enää piti vain sanoa sanat ulos huulilta.
”Hei rakas, miten työpäiväsi meni?” ne olivat sanat, jotka Oliver antoi Agathalle. Rakas, mutta olisiko hän sitä uutisensa jälkeen? Voisiko vauva viedä heidän välisen rakkautensa pois ja huuhtoa sen likaveden lailla viemäriin – oliko ura miehelle tärkeämpi? Kaikkiin näihin Agatha saisi hyvinkin pian vastauksen.
”Töissä ei ollut mitään ihmeellistä, entä sinun työpäiväsi?” Agatha puhui lyhyesti, hän pelkäsi Oliverin huomaavan oman hermoilunsa ja huulien pureskelun. Agatha tuijotteli keittiön ikkunasta ulos takapihalle, jota hän oli jo niin monet aamut ja illat tuijotellut, että hän muisti pihan jokaisen yksityiskohdan ulkoa ja huomasi pihan muutokset silmissään.
”Onko sinulla toiveita huomiselle? Haluatko tehdä jotain erikoista ensimmäisen yhteisen kuukauden johdosta?” Oliver lisäsi vastattuaan normaalista työpäivästään. Kuukausi. Se oli tuntunut yhtä aikaa niin lyhyeltä ja niin pitkältä ajalta. Agatha puri alahuultaan kääntyessään katsomaan Oliveria toisen ehdottaessa heidän tekevän jotain yhdessä huomenna.
"En tiedä.. En ole edes tajunnut kuukauden tulleen täyteen", Agatha oli miettinyt muita asioita onnistuen unohtamaan kokonaan ajanjuoksun. Tyttö huokaisi raskaasti katseen valuessa takaisin ikkunasta ulos tutuksi tulleeseen maisemaan. Häntä jännitti ja pelotti asian esiin tuominen, mutta hän ei voisi asiaa enää kauaa pitkittää. Ennemmin tai myöhemmin Oliver saisi tietää.
"Oliver.. minulla on kerrottavaa", Agatha aloitti kertoen peläten edelleen miehensä reaktiota – olivatko he oikeasti valmiita tekemään sen yhdessä, kun he eivät olleet suunnitelleet edes asiaa? He suunnittelivat kaiken ja he tekivät sen yhdessä, mutta nyt se oli vain tapahtunut.
"Sä tiedät, että voit kertoa mulle mitä tahansa. En usko, että meidän suhteessa voi tulla enää mitään ylitsepääsemätöntä, niin monta kertaa me on kaaduttu ja noustu ylös", Oliver huokaisi ensin, mutta silti toteamus oli rauhallinen. Agatha tunsi Oliverin käden laskeutuvan olkapäälleen. Agathan katse viipyili ikkunasta ulos, hän ei kääntänyt katsettaan Oliveriin kosketuksesta huolimatta. Nainen nyökkäsi lopulta lyhyesti, hän tiesi hyvin, että Oliverille hän voisi kertoa kaiken. Mutta niin hän pystyi kertomaan myös veljelleen Faronille kaiken ja äidilleen kaiken ja hän oli tällä hetkellä vaiennut kaikkien tukipilariensa suuntaan asiasta. Oli totta, että he olivat kokeneet yhdessä vaikka mitä ja seisoivat kaikesta huolimatta yhteisessä kodissa.
"Mä... tai siis me... me saadaan vauva..", Agatha takerteli sanoissaan töksäyttäen lopulta asian huuliltaan odottaen pahinta reaktiota siitä, että hän oli salannut asian jo pidemmän aikaan ja siitä, ettei Oliver halunnut isäksi vaan mies halusi keskittyä uraansa ministeriössä.

Ja se tapahtui. Oliver vetäisi kätensä Agathan olkapäältä pois ja peitti kasvot kämmeniinsä valahtaen maahan. Agathan katse lipui ikkunasta epävarmana ja surullisena Oliveriin miehen antaessa lähes juuri sellaisen reaktion, kuin nainen oli pelännyt – Oliver oli romuna, tuhoutunut ja hajonnut. Oliver ei saanut elää haluamaansa elämää ja Agatha oli pilannut sen omalla paljastuksellaan. Ehkä olisi ollut vain parempi olla hiljaa ja lähteä. Lähteä, kuten Agathan oma isä oli tehnyt hänen syntyessä.
”Va.. vauva..?” miehen ääni värisi ja hän hengitti raskaasti. Kyyneleiden kostuttamat kasvot kohosivat hitaasti ylös Agathaan. Nainen nyökkäsi lyhyesti Oliverin täsmennykseen - toinen oli kuullut oikein hänen sanansa. Agatha oli ehtinyt valmistautua pahimpaan kääntyen nojailemaan nyt takamuksellaan keittiötasoa vasten ja silmäillen Oliveria. Agatha pureskeli alahuultaan mietteliään ja odottavana - hän voisi aina lähteä syntymättömän lapsen kanssa.
"Jos... jos et halua häntä... voin lähteä", Agathan ääni murtui hänen puhuessaan kyyneleiden valuessa kasvoille. Hän ei halunnut luopua Oliverista, mutta hän ei halunnut myöskään luopua syntymättömästä lapsesta ja se tuntui naisesta pahalta, jos hän joutuisi valitsemaan heidän väliltään. Ikuisuudelta kestävän ajan jälkeen ja painostavan hiljaisuuden ollessa kaksikon välillä, Oliver nousi lopulta ylös. Oliver levitti kätensä kutsuvaan halaukseen eikä Agathan tarvinnut kahdesti miettiä syöksyessään Oliverin lämpimään, turvalliseen halaukseen.
"Tottakai mä haluan jakaa perheen sun kanssa, jos sä vain olet valmis rakentamaan perheen mun kanssa tämän katon alle. Älä edes kuvittele, että laskisin sut menemään sen takia että sä annat mulle - meille - tuollaisen lahjan. Mä oon Agatha luvannut suojella sua, estää ettei paha enää pääse sun luo. Nyt meillä on vain vielä yhteinen suojeltava" Oliver vastasi kyynelehtien onnesta. Agathan itkunsekaisille kasvoille kohosi hento hymy sanojen johdosta. Tuntui hyvältä, kun ei tarvinnut olla asian kanssa yksin, kun tiesi jonkun suojelevan häntä ja heidän lastaan. Hän oli kiitollinen, että Oliver oli valmis ottamaan uuden jäsenen perheeseen eikä Agathan tarvinnut miettiä, missä hän lapsen kasvattaisi ja mitä kertoisi isästä, kun isä tulisi olemaan läsnä. Agatha oli turhaan pelännyt Oliverin jättävän hänet ja epäillyt, etteikö miehellä olisi rakkautta jaettavana heille kaikille – ehkä koulussa tapahtuneet traumat nostivat jälleen päätä – ettei hän olisi riittävän hyvä ja rakastettu, että Oliver olisi muiden sanojen mukaan huono ihminen.
"Mä rakastan sua", Agatha henkäisi sanat huuliltaan nauttiessaan syleilystä, johon Oliver oli hänet kietoutunut.
"Ja mä sua. Mä tahdon olla paras mahdollinen isä meidän yhteiselle lapselle. Ja tiedän että sä tuut olemaan paras mahdollinen äiti." hän totesi rauhoittaen tilannetta, ennenkuin kysyi varoen "Kauanko sä oot tiennyt? Tai siis - ei sillä väliä mut sä oot...Vaikuttanut siltä että oot stressannut jotain jo jonkin aikaa?"

Agatha oli hetken aikaa hiljaa eikä reagoinut mihinkään. Tietenkin Oliver halusi tietää asiat niin kuin ne olivat ja totuuden, koko asiasta. Agatha oli vaiennut pitkään, mutta hän ei halunnut puhua siitä, hän ei halunnut enää miettiä kantamaansa salaisuutta vaan hän halusi elää hetkessä. Agatha pudisti päätään, sillä, kauanko hän oli tiennyt tai epäillyt, ei ollut merkitystä. Nyt he tiesivät molemmat ja vain sillä oli merkitystä, että he olivat tässä yhdessä, kuten heidän kuuluikin olla. Ja Agatha luotti Oliveriin, hän uskoi miehen olevan hyvä isä aivan kuten hän oli ollut hyvä mies. Omista taidoistaan hän ei ollut yhtä varma. Oliverin sanat lohduttivat häntä kuitenkin, hän pystyisi siihen varmasti Oliverin rinnalla.
"Meistä tulee perhe", tyttö henkäisi lopulta tuudittautuessa turvan tunteeseen Oliverin syleilyssä.
"Meistä tulee perhe. Kokonainen perhe." Oliver totesi suudellen vaimonsa otsaa, ennen kuin hellitti hieman otettaan. Agatha vetäytyi hieman kauemmas Oliverista nähdäkseen miehen kasvot paremmin. Heidän tuli enää vain kertoa ilouutinen heidän omille perheilleen – että nuori pari olisivat pian äiti ja isä, heillä olisi oma lapsi, jota rakastaa sydämensä kyllyydestä. Naisesta tuntui helpottavalta, kun raskas paino oli pudonnut hänen harteiltaan ja vielä helpottavammalta tuntuisi, kun hän saisi kertoa asiasta kaikille itselleen tärkeille ihmisille. Agatha painoi suudelman Oliverin huulille – heillä olisi edessä lastenhuoneen muokkaaminen sopivaksi uudelle tulokkaalle. Agatha oli onnellinen, onnellisempi kuin oli ollut heidän hääpäivänään – nyt he olisivat perhe ja he tulisivat pysymään perheenä ikuisesti. Agatha aikoi pitää huolen siitä, hän ei halunnut menettää Oliveria eikä edes ajatella miehen menettämistä. He olisivat yhdessä, nyt ja aina.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream Pe Heinä 23, 2021 12:09 am

Valerian Blakesley
- Unettomat yöt –

Valerian Blakesley, Tylypahkan liemien professori, oli astellut kädet nyrkissä ja ilme happamana tyrmistä kansliaansa lukiten oven visusti perässään, jotta häntä ei häirittäisi. Hän halusi olla yksin tunteidensa kanssa. Hetki sitten Valerian oli kohdannut Tylypahkan uuden apulaisvahtimestarin, Liam Aspenin, vain hetki sitten tyrmissä. Kohtaus oli mennyt kaikkea muuta kuin hyvin Valerianin menettäessä hermonsa ja tönäistessä apulaisvahtimestari portaissa. Ja tilanteen jälkeen hän oli juossut pois kuin mikäkin pelkuri. Hän oli vain lähtenyt paikalta lukittautuen omaan kansliaansa. Täysikuu oli aina ollut hänelle vaikea paikka, mutta tällä kertaa tuleva täysikuu oli sitäkin haastavampi uuden kollegansa johdosta. Valerian nojasi kansliansa oveen hengittäen raskaasti ja kyynelten valuessa hänen kasvoilleen. Professori oli vihainen, surullinen ja ärtynyt itselleen ja muille kaikesta tapahtuneesta – ei vain siitä, että kouluun oli palkattu ihmissusi tai siitä, ettei hän pitänyt ihmissusista vaan myös kouluvuosistaan ja Moiran kohtalosta kouluvuosien jälkeen. Edelleen pieni ääni miehen sisällä soimasi häntä tapahtuneista, vaikka mies tiesi hyvin, että tilanne tapahtui niin nopeasti, ettei hän olisi voinut estää sitä. Ja niin nopeasti kaikki oli tapahtunut tyrmissä, kun hän kohtasi apulaisvahtimestarin, ne olivat vaistot. Ja miehen menneisyys nosti päätään hänen muistaessa niin ne ihanat kuin vaikeat ajat.

Oli syyskuu. Pieni Machbet Valerian Blakesley oli saapunut ensimmäistä kertaa Tylypahkan tiluksille jännittyneenä, mutta riemuissaan. Hän tiesi pikkusiskonsa liittyvän seuraansa kolmen vuoden kuluttua, sitä ennen hän ehtisi selvittää kaikki koulun salaisuudet ja jakaa ne myöhemmin pikkusiskolleen. Valerianin ruskeiden silmien katse oli käynyt läpi jokaisen vastaantulevan asian, esineen ja henkilön ja imi jokaisen asian itseensä kuin pesusieni. Hänen ruskeat silmänsä säihkyivät suorastaan uutuuden viehätyksestä. Ja sitten hän oli nähnyt hänet – vaaleat hiukset sipaistuna sekavalle niskanutturalle, huulet raollaan olevassa hymyssä, hymykuoppa vasemmalla puolella ja kirkkaan vihreät silmät katsoivat hänen ohitseen johonkin tytön henkäistessä haltioituneena näkemälleen. Valerian oli sipaissut lyhyitä ruskeita hiuksiaan ja virnistänyt tytölle, luonnon lapselle – se vaaleaverisestä, jonka ulkomuoto ei ollut niin huoliteltu, oli tullut mieleen.
”Blakesley, Machbet”, silloisen vararehtorin ääni oli kutsunut vielä Machbetin nimeä kantavan nuorukaisen eteen ja saanut lajitteluhatuksi kutsutun vanhan hatun päähänsä hatun huutaessa pian ”luihuinen”, ja suurten taputusten saattelemana ykkösluokkalainen oli astellut vihreään tupapöytään. Ja nimiä tuli ja oppilaat astuivat heille nimettyihin pöytiin.
”Roscoe, Moira”, se oli nimi, jota poika ei unohtanut, se oli hänen näkemänsä tytön nimi. ”Luihuinen!”, oli lajitteluhattu huudahtanut pian ja tyttö oli hakeutunut silmiensä sävyiseen pöytään. Moiran kasvoilla ollut hymy oli itsevarma ja se jos mikä veti Machbetia puoleensa. Machbetin katse oli hakeutunut viereensä istuneen Moiran puoleen pojan hymyillessä hammashymyään tytölle, joka oli tervehtinyt häntä iloisesti.
”Mä oon Machbet, mut mä en tykkää mun nimestä”, Machbet oli esittäytynyt suoralla mielipiteellä nimestään ja saanut vastaukseksi hiljaisen naurun.
”Mä oon Moira”, Moira oli esitellyt itsensä, vaikka hänen nimensä oli juuri hetki sitten kuulunut vararehtorin suusta ennen lajittelua. Moira ja Valerian olivat syventyneet jutteluihin ja jutelleet koko matkan tupaansa kuuntelematta valvojaoppilaan tarinoita Tylypahkasta. Ja samaa oli jatkunut päivästä toiseen, he olivat istuneet tunneille vierekkäin ja viettäneet kaiken mahdollisen vapaa-ajan kahdestaan huomaamatta edes muita oppilaita, joita koulussa liikkui.

Vuodet vierivät ja he kasvoivat yhä tiukemmin yhteen, eräänlaisessa symbioosissa kuin sienet ja Machbet etääntyi yhä enemmän perheestään ja perään huutavasti äidistä. Lopulta Moira sai ylipuhuttua – Machbet ei olisi enää Machbet vaan hän olisi Valerian toisen nimensä mukaan. Nimen vaihdos, vaikkakin vain toiseen nimeen, toi Valerianiin uutta energiaa ja positiivisuutta hänen tuntiessa olevansa vapaampi kodistaan. Valerian ja Moira viettivät öitä kasvihuoneella ja norkoilivat taikaolentojen aitauksien vieressä ja tekivät retkiä kahdestaan metsänlaitaan etsimään taikaolentoja ja tutustumaan niihin. Ei Valerian juurikaan kanslioissa istunut, vaikka hänen elämäntyylinsä koulussa oli vapaampaa ja seikkailumielistä, hän ei eksynyt rikkomaan sääntöjä. Hänen intohimonsa liemiä kohtaan oli huomattu hyvin nopeasti pojan astuessa Tylypahkaan ja pojan oli helppo puhua itselleen lupia kasvihuoneilla vierailulle ja liemiluokan käyttöön harjoittelussa. Milloin he kaksi nauroivat epäonnistuneen liemen räjähtäessä heidän edessään ja istuivat sairaalasiivessä paikattavissa, milloin toinen heistä erehtyi poimimaan myrkyllisen kasvin ja he istuivat jälleen sairaalasiivessä ja milloin Moira onnistui suututtamaan taikaolennon heidän istuessa jälleen sairaalasiivessä.

Neljäntenä kouluvuotenaan Valerian sai pikkusiskonsa Deoridhin kouluun. Deoridhin tulo kouluun etäännytti Valeriania hieman Moirasta, jonka kanssa hän oli viettänyt kolme edeltävää kouluvuotta hyvin tiiviisti yhdessä. Valerian ei sitä sanonut, mutta hän otti Luihuiseen lajitellun pikkusiskonsa siipiensä suojaan ja seurasi tytön tekemisiä. Valerian ja Deoridh juttelivat useaan otteeseen kodista, perheestä, jonne Valerian ei ollut yhteyksissä kouluvuosiensa aikana. Neljäs kouluvuosi oli Valerianille ja Moiralle haastavin – he viettivät yhä vähemmän aikaa keskenään ja kiinnittivät huomioita omiin mielenkiinnon kohteisiin ja Valerian seurasi Deoridhin touhuja vapaa-ajalla, jotta tytön olisi hyvä olla. Valerianilla oli ajoittain täysi työ pitää Deoridh erossa koulun aivottomista pojista pienillä huomaamattomilla loitsuilla ja huudoillaan, pienillä loitsuilla estänyt loitsuja osumasta huolettomasti kulkevaan Deoridhiin. Valerian ei pitänyt huolenpidosta, mutta hän piti huolta siskostaan, aivan kuten hänen äitinsä oli pyytänyt. Hän luki kyllä kirjeet, mutta ei vastannut.
”Äiti on huolissaan! Sä et vastaa sen kirjeisiin vieläkään!” Deoridh oli inissyt yhtenä aamuna Luihuisten tupapöydässä suuressa salissa. Valerian oli kohauttanut olkiaan ja poiminut kroissantin käsiinsä.
”Sä voit kirjottaa niille, että mulla on kaikki okei. Mä en vaan jaksa äitii, se huolehtii ihan liikaa, mä pärjään kyl”, Valerian oli vastannut pikkusiskolleen, joka oli nyökännyt päättäväisesti. Valerian ei pitänyt siitä, että hänen peräänsä katsottiin ja hän tiesi, ettei Deoridh ollut sellainen – Deoridh eli itsekin omaa elämäänsä.
”Mä meen heti kirjottamaan, ni sä voit mennä sun tyttökaveris seuraan”, Deoridh oli virnistänyt ja livistänyt tupapöydästä tupaan. Valerian naurahti siskonsa sanoille katseen kääntyessä Moiran puoleen – eivät he olleet yhdessä, eivät ainakaan silleen. He olivat vain ystäviä, parhaita ystäviä eikä Valerianilla ollut oikeastaan muita ystäviä, hän ei ollut jaksanut antaa huomiota muille. Moira oli aina ollut hänen vierellään, lohduttanut, neuvonut ja vuodattanut sydäntään takaisin – he vain olivat kietoutuneet yhteen ensimmäisenä koulupäivänään.
Ja he olivat olleet yhdessä koko koulutaipaleensa. Deoridh oli ajoittanut ollut heidän seurassaan ja valittanut Valerianille, kuinka poika ei vieläkään ollut kirjoittanut kotiin eikä vastannut kirjeisiin – Deoridh oli lisännyt, ettei jaksanut olla viestinviejänä enää ja että hän antaisi Valerianin keskittyä tyttökaveriinsa täysin. Ja Valerian oli vain naurahtanut joka kerta siskolleen ja pörröttänyt siskonsa ruskeita hiuksia. Ja joka kerta Deoridh oli kuitenkin juossut nauraen pois paikalta ilmoittaen kirjoittavansa kotiin, että Valerian voi hyvin. Moira oli kuunnellut sisarusten keskustelua hiljaisena ja punaistunut, kun häntä kutsuttiin Valerianin tyttökaveriksi – he olivat ystäviä, vain ystäviä. Niin he olivat sopineet, sillä ystävyys puki heitä.

Mitä lähemmäs heidän viimeinen kouluvuotensa tuli, sitä enemmän ystävykset ymmärsivät, etteivät he olleet vain ystäviä vaan jotakin enemmän. Kuudennelle vuosiluokalle mennessä he myönsivät toisilleen seurustelevansa samoin kuin koko koululle.
”Valerian, äiti oottaa yhä sun kirjettä ja et viet Moiran näytille”, Deoridh oli todennut kädet puuskassa Valerianin kuudennella vuosiluokassa. Valerian oli virnistänyt ja pörröttänyt Deoridhin aukinaisia hiuksia.
”Katotaan sit ku se kutsuu mua Valerianiks eikä Machbetiks”, Valerian oli vastannut suoraan – hänen äitinsä ei ollut ymmärtänyt, ettei hän halunnut olla Machbet vaan hän halusi olla Valerian, joka kuulosti paljon hienommalta ja toi häntä lähemmäs hänen intohimaan – liemiä, sillä valeriaana oli liemissä käytettävä kasvi.
”Sä tiiät ettei se tuu oppii sitä ikinä eikä se tuu ymmärtää sitä”, Deoridh oli tuhahtanut uudemman kerran ja nyrpistänyt nenäänsä isoveljelleen.
”Se on sit voivoi. Mut mä lähen nyt Moiran kanssa metsään, me lähetään tarkkailemaan, mitä olentoi tällä kertaa näkyy. Ja ei, et saa tulla mukaan”, Valerian oli lisännyt nopeasti perään, ennen kuin hänen siskonsa olisi inttänyt haluavansa mukaan isoveljensä juttuihin, kuten joka ikinen kerta Deoridhin tultua mukaan – Deoridh oli aina halunnut olla Valerianin seurassa mutta Valerian suojeli pikkusiskoaan eikä ottanut häntä lähelle kielletyn metsän reunaa, jossa taikaolentoja tapasi parhaiten.
”No, pidä hauskaa tyttöystäväs kanssa”, Deoridh näytti kieltä sanojensa jälkeen ja lähti nauru raikuen juoksemaan poispäin pariskunnasta, ennen kuin Valerian ehtisi napata hänet. Valerian pudisti pikkusiskolleen päätä ja kääntyi tyttöystävänsä puoleen.
”Mennäänkö?” Moira oli kysynyt. Valerian oli nyökännyt ja astellut Moiran perässä ulkotiloja kohden. Vaikka he olivat etääntyneet neljännellä vuosiluokalla, seuraavat kouluvuodet olivat taas saattaneet heitä yhteen aivan kuin heidät olisi tarkoitettu yhteen – luonnon lapsi ja tyrmien poika.

Ja he olivat kihlautuneet ja menneet naimisiin koulun jälkeen. He olivat olleet onnellisia yhdessä – Valerian ja Moira. Heidän intohimonsa oli ollut hyvin selkeä – he halusivat seikkailla eivätkä ikinä asettua aloilleen tai saada lapsia, vain he kaksi. Valerian oli tutkinut kasveja ja keittänyt liemiä kun Moira oli heidän retkillään etsinyt ja tutkinut taikaolentoja, aivan kuten koulussa. He tiesivät intohimonsa ja toimivat niiden mukaisesti, aina. He olivat kohdanneet monia olentoja ja jokaisen olennon nähdessään Moiran kirkkaan vihreät silmät olivat loistaneet ja säihkyneet, huulet olivat olleet raollaan ja hymykuoppa oli paljastunut vasemmalle puolelle huulia. Ja Valerian oli ollut hiljaa vieressä kädet taskussa ja vain katsonut kaunista seuralaistaan tuon intoillessa näkemästään. Viimeinen into oli jäänyt lyhyeen.

Se kaikki oli tapahtunut silloin hyvin nopeasti – he olivat täysikuun paistaessa lähteneet metsään, kahdeksan vuotta sitten. Seudun piti olla rauhallista, he olivat tehneet taustatyönsä kuten aina, jotta he tiesivät mihin varautua pahimmassa tapauksessa. Yleensä pahimpaan ei ollut tarvinnut varautua. Valerian oli lastannut molempien laukkuihin taikajuomia, sen varalle, jos he eksyisivät toisistaan. Valerian ja Moira olivat kävelleet käsi kädessä yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Valerianin katse viipyili yrteissä ja kasveissa metsäpolun varrella ja Moiran katse oli suuntautunut kauemmas ympäröivään maastoon taikaolentojen toivossa.
”Ois kyllä kiva nähdä kuutamolla pitkästä aikaa”, Moira oli huokaissut heidän kulkiessaan polkua pitkin. Valerian hymyili kepeästi astelevalle vaimolleen.
”Toivotaan, niin molemmat sais tästä reissusta jotain itselleen”, Valerian totesi irrottaen otteensa vaimonsa kädestä ja astuessaan pääpolulta pienemmälle polulle puiden varjoon.
”Mä käyn täällä, tän pitäs johtaa aukiolle, jossa on vuoheinää”, Valerian oli todennut. Heitä kahta valaisivat heidän sauvojensa loisteet. Moira oli pysähtynyt paikoilleen jännittyneenä tuijotelleen tiheään metsikköön heidän takanaan.
”Sammuta valo ja oo ihan hiljaa”, Moira oli todennut. Valerian teki työtä käskettyä hänen sauvansa hiipuen valosta. Vain Moira seisoi polulla valon kanssa tihrustellen pimeyteen vakavampana kulmien väliin muodostuen pienen miettivän rypyn. Valerianin ruskeat silmät totuttelivat syntyneeseen pimeyteen heidän seisoessa liikkumattomana paikoillaan. Heidän tulosuunnastaan kuului ääntä, vahvoja askeleita. Kaikki tapahtui hetkessä – valokeilaan ilmestyi epämuodostunut suden hahmo – ihmissusi. Suden voimasta Moira kaatui maahan huutaen pitkien kynsien painautuessa sileää ihoa vasten ja viimeinenkin valonsäde hiipui Moiran pitelemästä sauvasta. Valerian oli seisonut lamaantuneena paikoillaan toivoen, ettei susi huomaisi häntä. Pimeässä Valerianin oli mahdotonta sanoa mitään, mutta ulvonnan saattelemana raskaat askeleet hiljentyivät ihmissuden juostessa pois. Valerian lyyhistyi Moiran viereen sytyttäen sauvansa päähän vain vaivoin valon. Valerian tärisi kauttaaltaan, häntä pelotti ei vain itsensä vaan myös Moiran puolesta. Hän ei jättäisi Moiraa raadeltuna metsään, hän pelastaisi Moiran ja jos Moirasta tulisi ihmissusi, hän pitäisi huolen vaimostaan.
”Mä pelastan sut, mä oon sun vierellä aina”, Valerian soperteli kasvavan paniikin alla. Valerian oli tehnyt kaikkensa, antanut ensiapuun mukana olleita parantavia liemiä ennen kuin oli lähtenyt juoksujalkaa leijuttamaan Moiraa pimeydessä lähimpään parantolaan, jossa hän oli istunut Moiran vieressä, sivellyt raadeltuja kasvoja, suudellut kuivuneita huulia ja katsonut, kuinka Moira otti viimeisen hengen vedon.

Valerian piti tärisevissä käsissään valokuvaa Moirasta. Moira hymyili huulet raollaan ja hymykuoppa vasemmalla puolella. Säihkyvät kirkkaan vihreät silmät loistivat kameran valossa ja Moira naurahti kuvassa hiljaisesti vieden käden suunsa eteen. Kuva oli otettu ennen heidän viimeistä retkeään – viimeinen kuva hymyilevästä Moirasta. Kuvia oli enemmän, mutta tämä oli Valerianin suosikki. Moira hymyilemässä ja peittämässä nauruaan viemällä käden suunsa eteen. Hiukset olivat takussa ja nostettu nopeasti sekavalle nutturalle aivan kuin Moira olisi juuri herännyt ja niin nainen olikin herännyt torkuiltaan yölliselle seikkailulle. Valerian puristi kuvaa kehyksissä käsiinsä kiroten mielessään ihmissudet. Hän oli jo päässyt yli kaikesta, hän oli jo ollut valmis unohtamaan, mutta nyt kaikki oli jälleen liian kirkkaana hänen mielessään. Valerian nappasi pöydällä olevan koristemaljakon heittäen sen lähintä seinää päin huutaen ja kiroten perään.

Mies soimasi itseään – olisiko hänen pitänyt tehdä silloin jotain muuta kuin totella Moiraa ja seistä hiljaa paikoillaan – olisivatko he molemmat nyt poissa, jos hän ei olisi kuunnellut Moiraa vai olisiko hän voinut pelastaa Moiran uhrautumalla itse naisen sijasta? Ne olivat vain muttia, vain jossittelua siitä, kuinka tilanne olisi voinut edetä. Ja Valerian tiesi, ettei Moira olisi antanut hänelle ikinä anteeksi, jos hänkin olisi loukkaantunut tilanteessa. Olihan Moira muutamaan otteeseen suuttunut Valerianille ja antanut pojan kuulla kunniansa.

”Miten niin sulla ei oo aikaa mulle enää?” Moira oli tiuskaissut heidän neljäntenä kouluvuotenaan, kun Valerian oli kieltäytynyt yöllisestä reissusta eläinaitauksille.
”Mulla on pikkusisko, kyllä sä ymmärrät. Mä suojelen sitä”, Valerian oli vastannut huokauksen saattelemana ja Moira oli vienyt kätensä puuskaan nyrpistäen nenäänsä, jolloin pieni ruttu oli ilmestynyt kulmien väliin. Se oli Valerianin mielestä kovin söpöä, kun Moira yritti olla vihainen, sillä Moira ei juuri näyttänyt vihaiselta.
”No en ymmärrä. Sä vietät mun kanssa aikaa enää vaan tunneilla, en tiiä ootko huomannut. Entä sitten, jos sulla on pikkusisko? Eikö se osaa pitää huolta itestään?” Moira oli tivannut levittäen nyt jo käsiään sivuille, aivan kuin olisi ollut lähdössä lentoon dirivaakun tavoin. Se sai Valerianin hymyilemään tilanteessa.
”Osaa, mutta se on altis tapaturmille. Ja mun porukat pyys mua kattoo vähä sen perään”, Valerian oli kohauttanut olkiaan asian ollessa hänen silmiinsä täysin selkeä. Kyllä jokaisella oli velvoitteensa perhettään kohtaan, vaikka ei ollut heidän kanssaan tekemissä ja kuin ajatukset luettuna, Moira oli alkanut saarnaamaan, kuinka Valerian ei ollut tekemisissä perheensä kanssa enää ja kuinka Valerian vietti Deoridhin perässä koko vapaa-aikansa.
”Sori”, Valerian oli hymähtänyt kesken saarnan saaden Moiran hiljentymään ja tuijottamaan hämmentyneillä vihreillä silmillään takaisin Valerianin ruskeisiin silmiin saaden Valerianin hymähtämään leikkisästi uudemman kerran.
”Kyllä mulla on sulle aikaa, oothan sä Deoridhin mukaan mun tyttökaveri”, Valerian oli virnuillut ja katsellut, kuinka puna oli kohonnut Moiran kasvoille tytön kääntäessä katsettaan poispäin.
”Ens yönä, jooko?” Moira oli anellut hiljaisella äänellä saaden Valerianin myöntymään. Valerian oli kaivannut Moiran kanssa juttelua ja vietettyä aikaa ja yölliset reissut olivat parhaita – aina.

Mutta nyt asia oli toisin, ei ollut enää Moiraa nyrpistämässä nenää ja saarnaamassa hänelle asioista. Mutta niin Moira olisi saarnannut, jos Valerian ei olisi totellut Moiraa – Moira olisi nyrpistänyt nenää saaden rypyn ilmestymään silmien väliin ja selostanut, kuinka Valerian on sekaisin, kun hän ei sammuttanut sauvassa loistavaa valoa, kun Valerian astui polulle ja kuinka Valerian loitsi. Ja saarnaa olisi jatkunut niin kauan, kunnes Valerian olisi tokaissut ”sori” saaden Moiran joka kerta hämmentymään. Moiran hämmennystä olisi seurannut Valerianin hymähdys ja typerä kommentti, joka olisi saanut Moiran naurahtamaan pienesti ja peittämään naurahduksensa kuvan tavoin – viemällä käden suun eteen tai kääntämällä katseensa. Niin ei vain tapahtunut enää.

Ja yhä uudelleen ja uudelleen Valerianin uniin tuli hetki, kun ihmissusi hyökkäsi ja Valerian havahtui hereille huutaen. Yhä uudemman kerran Moiran huuto herätti Valerianin hänen sulkiessa silmänsä saaden Valerianin huutamaan painajaisen myötä. Yhä uudelleen Valerian tärisi pelosta kuin kaikki olisi tapahtunut vain hetki sitten, vaikka tapahtuneesta oli jo kahdeksan vuotta. Ja uni muutti muotoaan – ihmissusi hyökkäsi pahaa aavistamattoman ja muista hyvää ajattelevan Deoridhin syliin ja Deoridhin huuto herätti Valerianin miehen huutaessa siskonsa huudon tahdissa. Valerian istui hiestä märkänä sängyssään, piti käsiään päänsä ympärillä ja tärisi. Ja uni muutti muotoaan – koulun apulaisvahtimestari muuttui hänen silmiensä edessä susimuotoonsa ja hyökkäsi hänen kimppuunsa susimaisesti virnuillen Valerianin herätessä huutoon.
Hän ei pystynyt ummistamaan silmiään eikä ajattelemaan järkevästi. Ihmissusi heidän koulussaan. Valerian heijasi itseään edes takaisin istuessaan polvet koukussa ja kädet pään ympärillä sormien upotessa pörröiseen ruskeaan tukkaan aivan kuin hän olisi sekoamassa. Hän ei ollut nähnyt tapahtuneesta painajaisia ikuisuuksiin, viimeksi silloin, kun se oli tapahtunut. Ja nyt hän ei pystynyt ummistamaan silmiään eikä ajattelemaan järkevästi. Moiran pelokas kiljaisu ja huuto kaikui Valerianin päässä hänen heijatessaan itseään sängyllä edes takaisin. Kynnet upposivat yhä uudestaan ja uudestaan Moiran rintakehään ja kasvoihin Valerianin erehtyessä edes räpäyttämään. Lyhyitä kuvia ja välähdyksiä tapahtuneista – kuinka hän ei ollut tehnyt mitään ja kuinka hän oli menettänyt elämänsä tärkeimmän ihmisen. Ihmissusia ei pitänyt olla sillä alueella, mutta niin ihmissusi oli vain hyökännyt puskista – hallitsematon ihmissusi. Ja täysikuu teki tuloaan ja Tylypahkan tiluksilla oleili ihmissusi. Ja hän joutuisi tekemään töitä yhdessä hänen vaimonsa tappaneen lajin edustajan kanssa. Pelkkä ajatus sai Valerianin voimaan pahoin ja huutamaan ja se vei hänen yöunensa ja tekivät ajatuksista katkonaiset. Tiedossa oli unettomia öitä, kunnes täysikuu olisi ohi ja Valerian saisi muuta ajateltavaa kuin nousevan, mollottavan kuun, joka ei tahtonut väistyä.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 365
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa