[TYLYPAHKA]
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream 23.12.20 15:29

Agatha Chopre
- Ero? -

”Mennään naimisiin”, niin he olivat sanoneet toisilleen, niin he olivat luvanneet toisilleen. Olivat luvanneet olla toinen toisensa rinnalla ja tukena tapahtui mitä tapahtui. Lupaus mennä naimisiin, jakaa elämän ilot ja surut puolisonsa kanssa oli iso asia, mutta sillä hetkellä, kun Agatha oli sitä ehdottanut, se oli tuntunut oikealta. Oli tuntunut oikealta painautua miehen lämpimään, turvalliseen syliin, kohdata huulet omiaan vasten ja vain olla tietäen, että jos jotakin sattuisi, hän ei olisi yksin. Mutta oliko kaikki ollut vain tyhjää puhetta, sanoja, joilla ei ollut merkitystä? Siihen Agatha ei osannut enää sanoa vastausta. Kaikki se into hänen sisällään, tunne kaiken menevän juuri oikein, oli kadonnut savuna ilmaan jättäen jäljelle vain tyhjiön. Syvän reiän sydämeen, ja se sattui. Sattui ajatella kaiken olevan ohitse ja tietää jäävänsä yksin kenties loppuelämäkseen. Hän ei vain halunnut jättää itseään jumiin miehen rinnalle, joka ei tekisi häntä onnelliseksi. Oliver oli tehnyt hänet onnelliseksi useamman vuoden mutta kaikki oli muuttunut niin nopeasti eikä Agatha halunnut valita ystäviensä ja miehensä väliltä. Hän ei halunnut, hän ei tahtonut. Hän vain halusi kaikkien tulevan toimeen keskenään ja pystyvän jakamaan pienet ja suuret hetket. Se vain tuntui kaukaiselta haaveelta enää, taivaalta putoavalta tähdeltä, jota ei saisi kiinni.

Kyyneleet valuivat Agathan poskilla vanoina uuden kyyneleen halkoessa edeltävää kyynelvanaa. Nyyhkytys oli hiljaista, kasvot oli painettu polvia vasten ja kädet kiedottu tiukasti jalkojen ympärille. Kädessä Agatha pudisti kirjettä. Kirjettä, jota hän ei halunnut avata, hän ei uskonut kirjeen muuttavan mitään. Mitä yksi kirje voisi muuttaa, voisiko se edes tarkoittaa mitään, jos sanoja ei saisi kasvotusten suusta? Sanoja oli helppo kirjoittaa paperilla tarkoittamatta niitä, mutta kasvotusten totuus oli vaikea kohdata. Ehkä kirje olisi yritys lepyttää Agatha ollen täynnä tyhjiä sanoja, jotka jäisivät lunastamatta. Tyttö oli hetki sitten jäänyt yksin tähtitornin viileään yöhön Erinin ja Titon poistuttua hänen luotaan yöpuulle. Ystävät olivat yrittäneet piristää häntä, mutta Agatha ei ollut ottanut sanoja kuuleviin korviinsa. Hän vain mietti, mikä olisi oikea ratkaisu. Jäädä vai erota. Hän ei voisi antaa muiden tehdä päätöstä hänen puolestaan, hänen tulisi itse tehdä päätös eikä hän tiennyt, mitä hän päättäisi.

Oliver oli monet kerrat auttanut Agathaa, suojellut häntä Eatonilta ja ilkeiltä sanoilta ja Agatha oli yrittänyt puolustaa Oliveria laguunilla. Entä ne kerrat, kun Oliver oli yllättänyt Agathan? Järjestänyt romanttisen illan valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, antanut kalliita koruja ja pitkin päiviä terälehtisateita, mutta mitään niistä Agatha ei ollut pyytänyt eikä tarvinnut. Ainut mitä tyttö oli tarvinnut, oli tieto Oliverin pysymisestä hänen rinnallaan loppuun saakka ja lupaus luottamuksesta. Agatha ei tarvinnut mitään muuta, hän ei tarvinnut kuuta taivaalta tai kaupan hienoimpia lahjoja vaan ainoastaan luottamuksen ja turvallisen paikan palata.

Agatha oli hukassa, hän oli ajanut itsensä umpikujaan. Ansassa omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Hän oli lähtenyt Kolmesta Luudanvarresta pois pyytäen aikaa Oliverin maanitellessa häntä jäämään. Aikaa hän ei saisi olemalla kiinni Oliverissa vaan aikaa hän saisi olemalla yksin ajatustensa kanssa. Ajatusten, jotka saivat hänet itkemään. Oliver ei ollut ymmärtänyt kuinka tärkeitä ystävät olivat tytölle eikä hän ollut saanut miehen luottamusta omaa tekemistään kohden. Oliver oli epäillyt Agathan kykyä tehdä päätöksiä ja hänen ystäviään, mies ei ollut luottanut. Sen Agatha ymmärsi, jos Oliver ei kyennyt antamaan anteeksi Titolle ja Erinille, jotka olivat omalla toiminnallaan loukanneet Agathaa, mutta Agatha oli valmis antamaan anteeksi ja hän antoikin anteeksi heidän virheistään huolimatta. Mutta Oliver ei, vaikka häntä kohtaan ei ollut loukattu. Mutta Agatha ymmärsi, miksei Oliver kyennyt siihen – mies halusi vain suojella kihlattuaan. Sitä Agatha ei ymmärtänyt, ettei hän saanut kihlattunsa luottamusta omia toimijaan kohden.

Agatha siniset kostuneet silmät tuijottivat tähtitaivasta takaraivon painautuessa kaidetta vasten. Posket olivat kauttaaltaan märät, kyyneleet olivat valuneet niin hänen rinnuksillensa, polville kuin tähtitornin kiviselle lattialle. Tytön nimettömässä kimalteli kihlasormus. Hän ei pystynyt ottamaan sitä pois, ei vielä. Hän tekisi ratkaisunsa luettuaan Oliverin lähettämän kirjeen toivoen, ettei kävelisi ansaan elämänsä kanssa. Ansaan, jonka hänen kihlattunsa asettaisi.
Tytön vapisevat kädet irrottautuivat jalkojen ympäriltä ja katse laskeutui taivaasta pieneen kirjeeseen, jonka tyttö avasi. Häntä pelotti, hengitys tuntui salpaantuvan ja jokainen hengenveto sattui. Hennot huulet tärisivät niin kylmästä kuin itkusta. Agatha räpäytti sinisiä silmiään muutaman kerran viimeisten muodostuneiden kyynelten valuessa poskille. Hitaasti, peläten, tyttö alkoi lukea kirjettä kyynelten vierähtäessä poskille hyvin pian ensimmäisten virkkeiden jälkeen.

Tyttö puristi kirjeen nyrkkiinsä luettuaan viimeiset sanat ja painoi kasvot polvia vasten nyyhkyttäessään hiljaa. Oliver ei ymmärtänyt, mistä kaikki johtui. Se ei johtunut anteeksiannosta vaan olemattomasta luottamuksesta. Kuinka hän itse voisi luottaa mieheen, joka ei luottaisi häneen, mutta joka tekisi kaiken hänen vuokseen? Oliver oli valmis antamaan muille anteeksi saadakseen Agathan takaisin, Oliver oli valmis ottamaan kaikkien vihat, jotta Agathan olisi hyvä olla. Oliver olisi valmis mihin tahansa, jotta Agatha olisi onnellinen. Oliver oli asettanut Agathan kirjeen myötä entistä vaikeampaan paikkaan päätöksensä puolesta – mies, joka ei ymmärtänyt mutta joka välitti. Mies, joka halusi hallita, mutta teki sen toisen vuoksi. Mies, joka halusi tietää kaiken, mutta joka kuunteli. Mies, joka ei kyennyt muuttumaan, mutta oli valmis yrittämään. Mies, joka ei ollut enää sama, mutta joka ei ollut niin erilainen. Mies, joka ei saisi hetkeen lopullista vastausta. Agatha voisi yrittää, mutta hän tiennyt, onnistuisiko hän siinä. Agatha ei tiennyt, mitä hän enää odotti ja toivoi mieheltä.

Ensimmäisiä kertoja elämässään, Agatha ei ollut varma, pystyisikö hän antamaan anteeksi. Hän oli kuullut ristiriitaisia asioita heidän suhteestaan, hän oli kärsinyt suhteen vuoksi mutta suhde oli antanut hänelle voimia jaksaa. Ja nyt, kun häät olivat muutaman kulman takana, oli mahdollisuus, ettei prinsessapäivää tulisikaa. Agatha ei voisi kertoa epäröinnistään Faronille, hän ei halunnut isoveljensä tekevän päätöstä hänen vuokseen. Agatha ei kyennyt, hän ei kyennyt kääntymään isoveljensä puoleen apua saadakseen eikä hän voinut kysyä Oliverilta neuvoja. Erin ja Tito sanoivat eri asioita – Erin ei halunnut heidän eroavan mutta Tito antoi ymmärtää eron olevan paras ratkaisu. Agatha olisi päätöksen kanssa yksin ja hänen päätöksessään saattaisi kestää. Agatha sipaisi kihlasormusta sormessaan vetäen lapaisen peittämään sormuksen, jota hän ei kantanut samalla ylpeydellä kuin muutamia päiviä sitten. Niin pienet asiat muuttuivat helposti isoksi Agathan tietäessä, ettei tätä asiaa voisi paeta. Tämä asia tulisi selvittää tavalla tai toisella ennen kuin he kohtaisivat alttarilla. Siihen päivään Agathalla olisi aikaa tehdä päätöksensä liiton jatkumisen suhteen. Aina siihen saakka, kunnes he sanoisivat tahdon.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 203
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream 23.12.20 16:11

Agatha Chopre
- Seitsemästoista joulu –

Agatha astui kotitalonsa ovesta sisälle. Talossa tuoksui hyvältä, makeiden pipareiden, suolaisen piiraan tuoksu leijaili vastaan heti ovelta ensi töikseen. Agathan ei tarvinnut arvailla, kuka jouluna hääräili keittiössä leipomusten ja muiden maittavien ruokien parissa – se oli hänen äitinsä, Amanda, jonka kasvot säkenöivät hymystä hänen nähdessään pienen täysi-ikäisen tyttönsä astuvan sisälle kotiin. Sisällä olohuoneessa oli pieni joulukuusi koristeltu siniseen ja hopeaan, ikkunoissa roikkui koristevaloja valaisten muuten hämärää rakennusta. Piha oli valkea puuterilumesta, jota oli hetki sitten tupruttanut taivaalta.
”Agatha kulta”, nainen kietoi tyttärensä halaukseensa. Joululaulut soivat hiljakseen taustalta muuten autiossa talossa. Farren oli jälleen linnoittautunut huoneeseensa kieltäytyen joulunvietosta ja perheensä kanssa olemista. Ja Faron oli vielä tien päällä, hänen viimeiset harjoitusottelunsa olivat ajoittuneet joulun alle miehen saapuessa kotiin jouluksi, niin hän oli luvannut eikä Agatha suostuisi viettämään joulua ilman Faronia.

”Mä käyn lähettämässä viimesen joululahjan, tuun sen jälkeen auttamaan sua”, Agatha huikkasi äidilleen ja käänsi selän. Tytön poskille valui kyyneleitä – viimeinen lahja olisi Oliverille. Agatha olisi voinut antaa lahjan Tylyahon retkellä, mutta se ei tuntunut sopivalta hetkeltä, vaikka hän olikin saanut lahjan Oliverilta. Lahjan, joka odotti avaamista kuusen juurella. Agatha sulki huoneensa puuoven istuutuen sängylle. Hän katseli pientä tummaa rasiaa yöpöydälle ennen rasian nostamista käsiin ja sen avaamista. Tytön siniset silmät katselivat uutukaista rannekelloa, jonka pintaa hän siveli sormellaan. Uusi, ei kovin kallis mutta sitäkin arvokkaampi tärkeytensä vuoksi. Tyttö sulki kannen huokaisten, hän ei ollut varma, haluaisiko lähettää lahjaa Oliverille mutta jos hän aikoisi yrittää, tai ainakin näyttää suhteen toimivan, hänen olisi lähetettävä lahja. Agatha liukui sängyltä lattialle hiljentyen paketoimaan rasiaa ruskeaan käärepaperiin, jota ympäröi kultaiset nauhat. Agatha kiinnitti pienen viestin paketin kylkeen toivoen Oliverin lukevan sen.
”Viisareita on mahdollista lisätä ja poistaa, jos näet sen tarpeelliseksi. Ehkä tästä on jotain iloa. Hyvää joulua”.

Tytön katse seurasi pois lentävää lehtopöllöä, joka kantoi jaloissaan pientä pakettia. Kirjettä Agatha ei kirjoittanut, hän ei osannut vastata Oliverin kirjeeseen. Ei vielä. Hänellä oli vielä aikaa miettiä vastausta kirjeeseen ja siihen, kehen hän voisi luottaa, kenen kanssa hän haluaisi olla. Niin vaikeaa kuin se oli uskoa, oli Agatha kasvanut ihmisenä – hän ei ollut yhtä sinisilmäinen kuin pienenä, mutta silti yhtä hyväsydäminen uskoen jokaisessa olevan jotakin hyvää. Mutta hän suostui kohtaamaan tosiasiat – tosiasiat, ettei Oliver ehkä ollut hänelle se oikea. Ehkei saduissa kerrottua unelmien prinssiä ollut, ei rakkautta ensisilmäyksellä, saati tosirakkautta. Ne olivat tarinoita, joiden Agatha halusi uskoa olevan totta kuten hän halusi uskoa Oliverin olevan yhä se sama mies, johon hän oli rakastunut. Mutta oliko vuodet etäsuhteessa ajaneet heidät erilleen toisistaan? Jossakin syvällä Agathan sisällä tunteet kävivät taistoa siitä, mikä tunne oli oikea tähän tilanteeseen – rakastaako vai eikö rakastaa. Tytön päässä pyöri paljon kysymyksiä, joita hän ei olisi jouluna halunnut ajatella. Hän halusi jouluna vain käpertyä itselleen tärkeiden ihmisten viereen ja nauraa, syödä hyvin ja olla vain.

Kuusen alla ei ollut paljon lahjoja, he eivät ostaneet sisarusten kesken lahjoja, ainoat lahjat tulivat ystäviltä. Edes heidän äitinsä ei ostanut enää lahjoja aikuisiksi kasvaneiksi lapsille, he eivät tarvinneet lahjoja vaan lahjoista suurin oli olla yhdessä jouluna. Faron oli saapunut kotiin jouluksi, myöhään aaton aattona, mutta se riitti ja kelpasi, he olisivat joulun yhdessä.
Agatha makoili sohvalla pää isoveljensä Faronin sylissä katse kohden kattoa. Tytön vatsan päällä lepäsi rasia, jonka hän oli saanut Oliverilta ja lattialla avattuna Erinin antama peli, joka oli aiheuttanut naurua perheen kesken. Agathan kasvoilla oli mietteliäs ilme, jännittynyt. Hän ei tiennyt uskaltaisiko hän avata pakettia, haluaisiko hän edes. Faron silitteli hiljakseen pikkusiskonsa otsaa rauhoittavasti tytön hengittäessä kiivaammin, ahdistuneena. Agatha oli purrut alahuulensa verille maistaen suussaan karvaan rautaisen maun. Sirot kädet pyörittelivät pientä rasiaa käsissään. Faron ei sanonut mitään, hän oli kuunnellut hiljaisena siskonsa ahdistusta suhteesta Oliveriin.
”Avaisit sen, ehkä siellä on se yhdeksäs ihme, kuten sanoit”, Faron puhui lempeästi, naurahtaen leikkisästi asialle. Faron ei tekisi mitään, mitä hänen pikkusiskonsa ei haluaisi ja Agatha oli tehnyt selväksi, että oli hänen oma asiansa selvittää välit Oliveriin. Faron oli luvannut seistä pikkusiskonsa päätöksen takana, mikä se ikinä olisikaan.

Agatha suoristautui varovasti istumaan vetäytyen lähelle isoveljeään. Tärisevät kädet avasivat hitaasti rasiaa. Kyyneleet kastelivat tytön posket ja hengitys tiheni. Hän hengitti raskaasti ja nopeasti sydämen pamppaillessa rinnassa kuin odottaen hetkeä lähteä irti, jättää jälkeensä yhtä syvä ja tyhjä aukko kuin Oliver oli jättänyt sanoillaan. Agatha pelkäsi menettävänsä Oliverin, hän pelkäsi saavansa miehen ja pelkäsi joutuvansa ansaan, pelkäsi olla yksin. Rasia aukesi kilahtaen sinisten silmien kostuessa uudemman kerran nähdessä rasian sisällön. Agatha painautui Faronin halaukseen.

Rasiassa kimmelsi kultasävytteiset korvakorut, jotka olivat samaa sarjaa Agathan kihlasormuksen sekä aiempina vuosina saamiensa kaulakorun kanssa. Korvakorujen vieressä lepäsi mustekynä, johon Agatha ei halunnut koskea, mutta jokin tarkoitus myös kynällä olisi. Faronin käsi liikkui rauhoittavana hysteerisen siskonsa selkää pitkin pitkillä, hitailla vedoilla. Agathan hengitys tasaantui hitaasti tytön rauhoittuessa ja vetäessä henkeä.
”Mä en tiedä mitä mä teen”, tytön ääni värisi, kyyneleet kastelivat Faronin flanellipaidan hihan miehen hyssytellä pikkusiskoaan.
”Sä tiedät sen. Sä oot viisas ja sun pitää seurata sun sydäntä”, Faron ei kestänyt nähdä siskoaan maassa, noin rikkinäisenä. Faron halusi korjata siskonsa, laittaa palapelin palaset paikoilleen, liimata hajonneen vaasin kasaan mutta hänellä ei ollut taitoa siihen. Hän ei vain voinut tehdä sitä, hän ei voinut taikoa Agathaa ehjäksi, vaikka kuinka haluaisi. mikään taika ei parantaisi sydänsuruista, mikään ei korjaisi hajonnutta sydäntä. Vain aika, jota Agatha yritti ottaa ymmärtääkseen sydämensä rytmit.

Tytön sydän pamppaili kiivaasti tytön kääntyessä nostamaan tumma mustekynä rasiasta. Kynään oli kaiverrettu O & A sekä heidän kihlajaispäivänsä. Päivä, jolloin myös heidän etäsuhteensa alkoi. Agatha puristi kynää nyrkkiinsä, nyrkin rintaansa vasten ja painoi päänsä Faronin olkapäätä vasten nyyhkyttäen hiljaa. Hän ei näkisi tänä joulua Oliveria, eikä hän tiennyt mitä vastata alttarilla – astelisiko hän edes alttarille. Nyt hänen pitäisi yrittää nauttia joulusta, joka oli mennyt itkuksi ja suruksi. Mikään ei tuntunut tuovan ratkaisua tai valoa Agathan elämään eikä hän tiennyt, kuinka ratkaista ongelma. Hän ei tiennyt, mistä löytyisi vastaus kysymykseen: Jäädä vai lähteä Oliverin rinnalta?
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 203
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream 29.12.20 23:08

Agatha Chopre
- Valinta -

Agatha istui huoneessaan sängyllä kyyneleet poskilla. Jälleen tyttö oli itkenyt, hetki sitten lähettänyt kirjeen lehtopöllönsä Eddyn mukana Erinille vastauksen ystävänsä kirjeeseen. Vastauksen, joka oli hyvin ympäripyöreä eikä kertonut täyttä totuutta, mutta mikä ehkä hetkeksi tuudittaisi Erinin uteliaisuuden piiloon antaen täysi-ikäiselle noidalle aikaa miettiä omaa elämäänsä ja valintojaan. Miettiä Oliveria.

Tytön haikea katse hakeutui pimeään ikkunaan. Kaunis talvisää oli muuttunut koleaksi ja loskaiseksi sadepisaroiden valuessa kyynelten tavoin viileää ikkunalasia vasten tummien pilvien peittäen kirkkaan, lohduttavan, tähtitaivaan taakseen. Kaikki oli tuntunut sen hetken jälkeen niin lohduttomalta – sen hetken, kun Oliver oli jäänyt seisomaan Kolmeen Luudanvarteen Agathan poistuttua paikalta itkien. Aivan kuin hän voisi paeta ikäviä asioita kääntämällä sille selkänsä. Se ei toiminut niin, selän kääntäminen pakotti kohtaamaan asiat myöhemmin repien sisintä entisestään odottaessa omaa ja toisen ratkaisua, käydessä kaikki vaihtoehdot läpi kerta toisensa jälkeen. Vaihtoehdot, jotka eivät tuntuneet enää päivien jälkeen lohduttavilta vaan lohduttoman synkältä. Kaikki pelot ja epätoivot muuttuivat omassa mielessä hiljalleen totuudeksi – sanoiksi, joita ei pystynyt horjuttamaan. Sanoiksi, jotka repivät kauemmas ja kauemmas totuudesta. Mutta se, mikä oli totuus, oli mahdotonta sanoa kaiken pohdinnan jälkeen. Totuus oli hukkunut kyyneliin, ikäviin ajatuksiin ja tunteiden pyörremyrskyyn.

Oveen koputettiin. Agathan siniset silmät kääntyivät hitaasti huoneen ikkunasta kohden suljettua puista ovea. Tyttö nyyhkäisi jääden hiljaa istumaan vuoteelleen. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, ei liikkumaan. Apaattinen tyttö katseli hiljaa oven aukeamista ja sinisillä silmillään isoveljensä ruskeisiin, lempeisiin silmiin. He eivät tarvinneet sanoja, Faron ei tarvinnut sanoja ymmärtääkseen, kuinka rikkinäinen hänen pikkusiskonsa oli ja Faron kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille sulkien tytön lempeään, lohduttavaan halaukseen. Halaukseen, jossa kaiken pahan sai unohtaa ja olla hetken se pieni tyttö, joka ei tiennyt suuresta ja julmasta maailmasta vielä mitään. Tyttö, joka hymyili ja nauroi eikä tiennyt, kuinka kaikki muuttuisi sydänsurujen myötä – kuinka kaikesta tuskasta sydänsurut olisivat pahimmat. Agatha itki hiljaa Faronin rintakehää vasten. Hänen kasvonsa upposivat miehen paitaan ja kyyneleet kastelivat miehen rinnuksen.

”Nyt on ehkä huono hetki, mutta joko sä haluut tän kirjeen?” Faron oli joka päivä kirjeen saapumisen jälkeen esittänyt saman kysymyksen. Joka päivä Faron oli astunut siskonsa huoneeseen kädessään taiteltu pergamentti, jonka pinnassa luki Agatha. Kirje, joka odotti yhä avaamistaan. Agatha ei suostunut vastaanottamaan postejaan itse vaan hänen postinsa kulkivat kaikki Faronin kautta, joka pystyi lajittelemaan ne ja huolehtimaan näin siskonsa hyvinvoinnista. Liikaa ei saanut tulla kerralla kannettavaksi kenenkään harteille. Jokainen kirje, paketti, kävi Faronin kautta hänen kertoessa kirjeen lähettäjä ja Agatha sai valita, ottaisiko hän kirjeen vastaan ja milloin ottaisi. Hän oli laskenut Erinin kirjeen välittömästi läpi mutta Oliverin lähettää kirjettä hän vältteli. Mitä jos kirje olisi jotakin ikävää, tai jotain, jonka vuoksi Agatha ei voisi ikinä antaa anteeksi? Mutta kauanko hän voisi pitkittää kirjeen avaamista, kuinka kauan hän voisi vältellä piilotettua totuutta.

Siniset silmät tuikkivat kirkkaista, suolaisista kyynelistä. Alahuuli oli purettu verille suussa maistuen suolaisten kyynelten seassa karvas rautainen maku. Hetken aikaa tytön katse pysyy isoveljensä silmissä. Silmissä, jotka olivat täynnä myötätuntoa, lempeyttä ja lohtua. Vaaleat saparot heilahtivat nyökkäyksen myötä, hän ei voisi pitkittää enempää, hänen olisi tehtävä päätöksensä lähipäivinä. Hänen valmistumisestaan ja Tylyahon viimeisestä retkestä oli kulunut jo viikkoja. Viikkoja, jotka olivat olleet yhdet Agathan lyhyen elämän raskaimmista ja vaikeimmista. Agathan katseeseen laskeutui taiteltu pergamentti ja hennot, vapisevat kädet ottivat kirjeen vastaan.
”Kiitos...”, tyttö mumisi vastauksensa painaen kirjeen rintakehäänsä vasten. Paino sängyllä siirtyi Agathan puolelle Faronin noustessa ylös ja askelten kopinan kantautuessa ulos huoneesta siivittäen nuoren noiden yksityisyyden, oman rauhan pariin. Ovi kolahti hiljaa kiinni.

Kesti kauan, ennen kuin Agatha sai vapisevin käsin avattua saapuneen kirjeen. Hän ei tiennyt, mitä Oliver sanoi – laittaisiko Oliver poikki vai anoisiko Oliver polvillaan tyttöä takaisin. Ja kumpi olisikaan kirjeen sisältö, ei Agatha tiennyt kumpaa hän itse halusi enemmän. Hän oli saanut ristiriitaisia viestejä Oliverista viime näkemän jälkeen, hän oli kuullut kyseenalaisia juttuja niin Eriniltä kuin Titolta ja jostakin syystä myös muiden oppilaiden sanat kummittelivat Agathan takaraivossa – se päivä laguunilla, kun osa koulun oppilaista oli pilannut hänen ja Oliverin treffit ja vaatineet Agathaa huomaamaan, kuinka pahan miehen kanssa hän oli – ettei siinä ollut hyvä olla. Se ilta valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa, kun Erin oli auttanut Oliveria järjestämään ihanan romanttisen illan. Tai se retki, kun Oliver oli tivannut Agathalta tytön omia perhesalaisuuksia ymmärtämättä, ettei Agatha voinut kertoa. Mutta päivä, jolloin Oliver oli vetänyt Agathan luutakomeroon ja suudellut tyttöä, silloin perhoset olivat lennelleen palavasti rakastuneen tytön vatsassa. Ja Agatha oli itse uskaltautunut koulutaipaleellaan kaksintaistelemaan Ramonaa vastaan vain Oliverin vuoksi. Ja kuinka Oliver oli kaikkien kertojen jälkeen kääntynyt Agathan ystäviä vastaan, syyttänyt heitä ties mistä vaikka Agatha oli antanut anteeksi niin ystävilleen kuin Oliverille heidän toilailunsa ja virheensä, koska Agatha uskoi hyvään. Mutta kumpia hänellä ja Oliverilla oli enemmän – yhteisiä hyviä hetkiä, joista taistella vai pilattuja muistoja, jotka vaativat luovuttamaan?

Agathan katse kohosi kirjeestä yöpöydällä lepäävään kolikkoon. Kolikkoon, johon Agatha ei ollut koskenut Tylyahon reissun jälkeen. Agatha ei noussut sängyltä ottaakseen kolikkoa käteensä, hän ei pystynyt siihen, ei vielä. Agatha asteli kirjoituspöytänsä ääreen, jonka päälle oli aseteltu nätisti pergamenttipino, sulkakynät telineeseen sekä muutama mustepullo vierekkäin. Agathan ja Oliverin nimikirjaimilla varustettu mustekynä oli muiden kynien seurana telineessä. Agatha nosti mustekynän telineestä asettaen sen pöydälle tyhjän pergamentin viereen. Pöydällä kirjoitusvälineiden vieressä lepäsivät Oliverin antamat lahjat – kaulakoru sekä joululahjaksi saadut korvakorut, joihin tytön katse kohdistui. Korujen seassa oli myös tytön kihlasormus, jonka hän oli aiempina päivinä riisunut ahdistuneisuuttaan. Tytön hennot sormet kiertyivät kihlasormuksen ympärille hänen puristaessa sen nyrkkiinsä. Hän oli tehnyt valintansa.
”Anna anteeksi rakas”.

Vielä jonain päivänä hääkellot soisivat.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 203
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream 30.12.20 18:30

Valerian Blakesley
- Täysikuu –

Valerian seisoi kansliansa perällä, omissa henkilökohtaisissa tiloissa. Mies oli sammuttanut huoneessa palavat kynttilät jättäen itsensä pimeään. Mies oli sullonut kätensä housujensa taskuihin katseen kohotessa ikkunalasin läpi pimeään yötaivaaseen. Hennon pilviverhon läpäisi hento valonsäde ruskeiden silmien katsoessa untuvapilvien takaa valon lähdettä - hopeista suurta pyöreää kuuta, jota myös täysikuuksi kutsuttiin. Miehen katse ei hievahtanutkaan täysikuusta, jonka ohitse untuvapilvet leijailivat kiirehtimättä.

Miehen suupielet kääntyivät alaspäin hänen kohdatessa täysikuun katse, kuten jokainen kuukausi tähän mennessä jokaisen täysikuun aikaan Valerian seisoi katsomassa mollottavaa kuu-ukkoa, joka vain olemuksellaan aiheutti kipeitä muistoja. Ruskeat silmät kostuivat liikutuksesta kastehelmien kimaltaessa kuunvalon osuessa kanslian ikkunaan levittäen valon kristallin tavoin silmien kastehelmistä ympäri kansliaa upottaen Valerianin muistojensa syövereihin.

Siitä oli jo viisi vuotta. Viisi pitkää ja kivistä vuotta mutta muistot eivät hellittäneet, menettämisen tuska ei ollut helpottanut vuosien saatossa. Viisi vuotta sitten Valerian oli istunut vaimonsa Moiran kuolinvuoteella hyvästellen naisen viimeiselle matkalle. Valerian oli ollut surun murtama, hän oli katsonut raadeltuja, ennen niin iloisia ja sileitä kasvoja. Silmät kasvoilla eivät jaksaneet aueta kirkkaanvihreään sävyynsä vaan luomet pysyivät kiinni. Huulet olivat kuivuneet Valerianin huulia vasten eikä mikään herättänyt naista ikuisesta unestaan. Mies oli sipaissut naisen vaaleita kutreja korvan taakse, sivellyt raadeltua poskea. Miehen kasvot olivat täyttyneet kyynelistä, ruskeat silmät olivat itkeneet hiljaisen vesiputouksen lailla, kastelleet vuoteen ja naisen käden, jonka Valerian oli nostanut huulilleen. Hän ei halunnut laskea irti, hän ei halunnut jäädä tien päälle ilman valoaan ja rakastaan, joka oli kulkenut hänen rinnallaan ensimmäisestä kouluvuodesta asti.

Valerian nosti farkkujensa taskusta hänen ja Moiran sormukset katseen laskeutuessa täysikuun kirkkaudesta kämmeneensä, jolla sormukset lepäsivät. Mies oli säästänyt sormukset muistona ainoasta suhteestaan, jonka hän uskoi kestävän loppuun saakka. Mutta jäljellä jäi vain suru. Valerian sulki sormukset nyrkkinsä sisään kyyneleiden valuessa kostuneista silmistä. Miehen katse kohosi maasta lasin läpi kuuhun, joka loitsi kirkkaana yötaivaalla.
”Anna anteeksi Moira”, mies kuiskasi anteeksipyynnön huuliltaan. Anteeksipyynnön siitä, ettei ollut kyennyt suojelemaan naistaan.

Se yö oli ollut kammottava. Taivas oli ollut pilvetön ja täysikuu loistanut taivaalla kirkkaana suunnannäyttäjänä. Kaksi pientä valoa oli valaissut metsikköä askeleiden kulkiessa määrätietoisesti eteenpäin.
”Loistava yö kerätä vuoheinää”, Valerian oli sanonut heidän lähtiessä liikenteeseen etsimään vuoheinää monijuomaliemeen, mutta ainoa ehto oli poimia kyseinen ainesosa täyden kuun aikaan. Moira oli astellut Valerianin rinnalla valaisten ympäristöä.
”Ja ties, vaikka tulis vastaan kuutamolla tai muita taikaolentoja”, Moira oli antanut vastauksen välittömästi miehelleen. Vaaleaverikön kasvot olivat olleet yhtä hymyä hänen astellessa kepein askelin metsikössä. Luonnon lapsi, niin Valerian oli kutsunut Moiraa heidän tavatessa. Heidän yhteinen intohimonsa oli ajanut heidät yhteen – halu olla vapaa muiden mielipiteistä välittämättä sekä luonto. Sinä iltana luonto ei ollut heidän puolellaan. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, kun raskaat, mutta hyvin nopeat askeleet olivat lähestyneet heitä metsän uumenista. Tumma, takkuturkkinen olento oli juossut neljällä raajalla heitä kohden ja ennen kuin kumpikaan heistä oli ehtinyt reagoida, oli olento kaatanut Moiran maahan raadellen pitkillä kynsillään ja terävillä hampaillaan luonnon lasta. Tilanne oli yhtä nopeasti ohi, kuin se oli alkanutkin luisevan otuksen hävitessä metsään ulvonnan kutsumana.

Moira ei vain tullut kuntoon. Naisen raadeltu keho oli ollut verillä, syvät haavet kulkivat pitkin naisen rintakehää ja kasvoissa oli syviä arpia. Mitään ei ollut tehtävissä, mikään taika tai rohto ei tuonut henkihieverissä ollutta Moiraa takaisin. Moira oli poissa vaan täysikuu loisti edelleen kerran kuussa taivaalta eikä se suostunut väistymään. Täysikuu tulisi aina merkitsemään Valerianille tuhoa ja kuolemaa, ikäviä muistoja, joista hän ei välttämättä koskaan pääsisi yli. Vaan Valerian ei suostunut luopumaan muistoista, hän voisi halutessaan, mutta pelkäsi. Jos Valerian luopuisi vaimonsa kuolemasta, unohtaisiko hän vaimonsa olemassaolon ja kaikki ihanat hetket kymmenien vuosien ajalta? Hän ei ottaisi riskiä, että jokin menisi pieleen, hän pystyisi elämään haikeuden tunteen kanssa. Oli pystynyt tähänkin päivään asti eikä se häirinnyt kuin täysikuun aikaan. Täysikuu nostatti miehelle tunteet pintaan aina kuun ottaessa täydellisen pyöreän muodon tähtitaivaalle.

Valerianin kasvot olivat kostuneet kauttaaltaan suolaisista kyynelistä, jotka valuivat miehen poskilta pudoten rinnuksille ja lattiaan. Mies ei liikahtanut ikkunan edestä, hän odottaisi kuun poistumista ennen kuin suostuisi ummistamaan omat silmänsä. Hän valvoisi niin kuin oli valvonut viisi vuotta sitten toivoessaan vaimonsa toipumista, odottanut naisen avaavan kirkkaan vihreät eloisat silmänsä. Ja nyt Valerian odotti kuun väistymistä taivaalta, aamun sarastamista. Täysikuun ilta oli ihanille muistoille tarkoitettu, niille hyville muistoille Moirasta, kuten naisen naurulle, joka nostatti aina hymyn huulille, vaaleille tuoksuville hiuksille sekä loppumattomalle seikkailutahdolle.

Täysikuu jäi pilviverhon taakse jättäen ikkunassa seisovan miehen pimeyteen. Kyyneleet eivät kimaltaneet ilman valoa, ne olivat kosteina vanoina miehen tummilla poskilla. Kilahdus. Valerian oli avannut nyrkkinsä pudottaen sormukset nyrkistä lattialle kilinän saattelemana. Itku kantautui Blakesleyn kanslian ovien ulkopuolelle.

Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 203
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream 04.01.21 13:09

Dinah Walsh
- Mörkö -

Pienen tytön kulmat olivat painuneet kurttuun. Hänen suunsa oli tiukkana viivana luettuaan epäpätevän tuvanjohtajansa lähettämän kirjeen. Tyttö ei suostunut, hän ei tulisi ikinä suostumaan miehen kansliaan, ei ainakaan yksin jos toisella olisi joku suojaamassa selustaa. Miksei hänellä saanut olla ketään ”kolmatta” osapuolta. Ja mitä ”väärinymmärryksiä” muka voisi tapahtua. Eivät hänen omat ajatuksensa olleet ”väärinymmärryksiä”, hänellä oli oikeus omiin ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä eikä kenelläkään ollut oikeutta tyrmätä hänen näkemyksiään. Ei, ei vaikka hän kuinka olisi professorina ja asemassa, jossa häntä pitäisi arvostaa ja kunnioittaa. Mutta miten kunnioittaa miestä, joka ei kunnioittanut oppilaitaan ja joka tyrmäsi heidän tapansa olla minä. Kaikki tavat, joilla he oppivat ja kehittyivät, heidän ajatuksensa eivätkä itse edes opettaneet kunnolla. Eivät sellaiset ansainneet kunnioitusta, eivätkä tulisi ikinä ansaitsemaan ja asiaa oli edes turha puida. Hän ei tulisi ikinä kunnioittamaan tuvanjohtajaansa eikä koskaan tulisi pitämään hänestä tai luottamaan häneen. Ei, ei vaikka mitä tapahtuisi. Ja Dinah pitäisi päänsä tässä asiassa.

Dinahia pöyristytti ajatus, että hän taipuisi itseään niin vahvana ja suurena miehenä pitävän tahtoon vain sen takia, että niin kuuluisi tapahtua – että joku edes kuvittelisi hänen taipuvan. Ja kaikki vain sen takia, että taikaministeriöön ei ollutkaan luottamusta, että taikaministeriössä oli epäpäteviä, asioista tietämätöntä henkilökuntaa, jolle professorien sana oli ainoa totuus ja laki. Ja jälleen nainen – vielä taikaministeriön nainen - oli alistunut miehen sanan edessä, sitä oli tapahtunut niin paljon, ettei Dinah voinut sietää saati ymmärtää sitä. Miksei nainen voinut olla vahva ja hallita? Miksi aina miehet saavat tahtonsa läpi ja miksi aina vain heitä pitäisi kunnioittaa ja totella. Se oli niin väärin, niin väärin että se ajoi noidat ongelmiin itsensä kanssa, kamppailemaan minuutensa kanssa ja pakottaen heidät vaikenemaan. Vaikenemisen jalon taion Dinah oli oppinut, mutta hän ei tehnyt sitä, koska hänen oli pakko vaieta, vaan hän vaikeni, koska halusi. Hän ei halunnut puhua muille, hän ei halunnut muiden tuntevan häntä, saati hänen menneisyyttään.

Dinah ei ollut puhunut menneisyydestään kenellekään muulle kuin sedälleen – isänsä veljelle. Niin oudolta kuin se kuulostikin, hänen isänsä veli oli Dinahille tämän hetken tärkein ja läheisin ihminen, hänen ties kuinka mones huoltajansa. Olihan se varmasti vaikuttanut Dinahin kasvuun, kun hän oli joutunut seuraamaan vierestä, kuinka alkoholisoitunut, shokkihoidon tarpeessa ollut vahva mies pakotti muut vaikenemaan. Vaikeneminen ei auttanut, ei, vaikka sen sanottiin tuovan turvan kehtoon mutta myöskään taisteleminen ei auttanut, se toi osakseen kipeitä mustelmia ja kyyneleitä. Ja kun koti oli lopulta monen mutkan jälkeen löytynyt isänsä veren jakavan miehen luota, oli se tuntunut oudolta, mutta lämpimältä, turvalta. Se ei kuitenkaan poistanut luottamuksen puutetta noitiin ja etenkin velhoihin, se ei poistanut tarvetta vaieta vaan se toi tarpeen vaieta.

Kaiken kokemansa jälkeen pieni Dinah oli kasvanut itsenäiseksi, itsepäiseksi hiljaiseksi tytöksi vahvojen mielipiteiden ja ennakkoluulojen kanssa. Dinah ei sanonut ajatuksiaan ääneen, hän ei puhunut sanaakaan, ellei hän luottanut ja vuoden aikana kukaan ei ollut ansainnut Dinahin sanoja. Ensimmäisen kouluvuoden aikana Dinah oli pitänyt sanat itsellään, hän oli kirjoittanut mielipidekirjoituksia koulun ilmoitustaululle, joita ei arvostettu. Kaikki ilmoitukset, kaikki varoitukset, oli revitty pois, sotkettu ja pyyhitty muistista koulun vaietessa epäkohdistaan. Edes taikaministeriö ei ollut kiinnostanut, vaikka he olivat esittäneet olevansa kiinnostuneita – he olivat vain etsineet tapoja vaientaa oppilaat ja siinä jos missä he olivat hyviä. Vaan Dinah ei aikonut lopettaa, hän ei aikonut vaieta tai suostu tuvanjohtajansa tai taikaministeriön edustajan asettamiin ehtoihin, hän ei aikonut kutsua näkemyksiään ”väärinymmärryksinä”.

Dinah puristi kirjeen pieneen nyrkkiinsä. Hän ei suostuisi, ei ikinä suostuisi kasvokkain mörkönsä kanssa, ei ikinä. Sitä iloa hän ei soisi kenellekään. Hän aikoi pysyä kaukana omista möröistään, joita oli kertynyt aivan liikaa liian lyhyessä ajassa liian nuorelle tytölle. Dinahia puistatti ajatus astua iljettävän miehen kansliaan ja katsoa mörköä suoraan silmiin ja kuulla ”väärinymmärryksistä” ja vastaanottaa anteeksipyyntö ja käsky vaieta. Siihen itsepäinen pieni tyttö ei suostunut.

Vaan toisin kävi. Pieni tyttö seisoi Gregory Lipevän käytävällä kädet puuskassa rintakehällä kulmat kurtussa. Hänen tuijotuksensa kohteena oli takaisin tuijottava Lipevän patsas hiljaisuuden vallitessa käytävällä. Dinah odotti, hän ei yksin astuisi mörön kansliaan, jossa hänet vielä syötäisiin elävältä ja muserrettaisiin, niin kuin aina. Dinah ei välttänyt patsaan katsetta vaan tuijotti mörön kanslian vartijaa silmiin. Tytön ajatukset keskeyttivät oven kolahdus ja ovesta käytävälle astunut River. River, joka toimisi Dinahin suojana tulevan keskustelun aikana. Pieni helpotus valtasi jännittyneen ja vihaisen tytön kehon hänen nähdessä tutut kasvot valois-loitsuna pimeydessä, valona.

Koko tilanne kansliassa oli absurdi – mitään puhumaton Dinah, joka oli koko keskustelun tuijotellut pöydän pintaa välttäen katsomatta kehenkään; River, joka oli vain tullut paikalle Dinahin pyynnöstä eikä tiennyt, mitä tekisi siellä; neiti Vulpeksi kutsuttu vahtimestari, joka oli valinnut puolensa väärin; sekä professori Pachner, joka kuten Dinah oli odottanutkin, yritti saada pienen tytön vaikenemaan. Ei Dinah suostuisi siihen, ei hän hyväksyisi miehen esittämää anteeksipyyntöä, joka kaikui kuuroille korville itsepäisen oppilaan tehtyä päätös jo ennen keskustelua, ettei hän hyväksyisi anteeksipyyntöä, joka ei ollut riittävä hänelle.
”Olen pahoillani, että olet kokenut tilanteen ahdistavaksi”, niin hän oli sanonut. Hän oli pahoitellut Dinahin tuntemuksia ja kokemuksia eikä ymmärtänyt mistään mitään. Ei tulisi koskaan ymmärtämään mistään mitään, joten mitä hän oli pahoittelemaan asiasta? Tytön ilme ei ollut värähtänytkään, hän tuijotti edelleen pöydän pintaa kulmat kurtussa ja huulet tiukkana viivana haluten vain pois kansliasta. Häneltä tivattiin, haluisiko hän sanoa jotain, kenties hyväksyä – ei mies voinut olettaa, että hän saisi tahtonsa läpi tai saisi hyväksynnän anteeksipyynnölleen, niin ei tulisi tapahtumaan ja se oli typerää ennakkoluuloa mieheltä.

”.. Saanut tietää tuntemuksistasi välikäden kautta, mutta tahtoisin kysyä sinulta nyt..”, mies oli aloittanut – mitä hän olisi muka voinut kuulla keneltäkään siitä, miten hän oikeasti tunsi ja näki asiat, kun kukaan ei kuullut hänen sanojaan? Eikä hän puhunut kenellekään eikä kirjoittanut tuntemuksistaan vaan kätki kaiken sisälleen ellei Clayton Wells ollut tunkeutunut Dinahin päähän useammin kuin tunnilla ja kaivanut syvältä tytön ajatuksista kaikki ikävät muistot, jotka olivat pakottaneet hänet kasvamaan itsenäiseksi hyvin nopeasti.
”… Koetko olosi turvalliseksi kotona?” mies oli lopettanut. Tiesikö mies edes, että miten koti määriteltiin? Mitä paikkaa voisi kutsua kodiksi, jos koti vaihtui jatkuvasti. Mutta tällä hetkellä Dinah viihtyi kodikseen määrittelemässään paikassa, hän viihtyi setänsä luona eikä halunnut joutua eroon sedästään. Hän ei halunnut taas uuden huoltajan luokse, hän ei taas halunnut aloittaa kaikkea alusta niin kuin oli joutunut tekemään niin monta kertaa. Hän ei jaksanut enää eikä hän halunnut enää uutta kotia ja uutta huoltajaa. Pelkkä ajatus uudesta vieraasta talosta sai kylmät väreet kulkemaan tytön selkäpiitä pitkin, hän ei halunnut pois turvastaan, jonka hän oli vihdoin löytänyt. Kodista, jossa hän sai olla minä.
”Miten vanhempasi voivat”, oli ollut kysymys neiti Vulpen huulilta – naisen, joka todella oli kolmas osapuoli. Hän ei tiennyt mistään mitään vaan miten hän olisi voinut? Tyttö tuijotti silmät suurina ja pyöreinä pöytää – vihaisena ja surullisena. Vihaisena siitä, että hän joutui istumaan ja kuuntelemaan, että hänen odotettiin taipuvan miehen tahtoon. Surullisena siitä, että hänen menneisyyttään kaivettiin, hänet haluttiin viedä pois kotoa ja kysyttiin, kuinka hänen vanhempansa voivat… Miten vastata kysymykseen, miten vanhemmat voivat, jos oikeita vanhempia ei ollut. Jos oli vain setä.

Professori oli aloittanut tytön edelleen vaietessa kertomaan omasta perheestään – perheestä, jota Dinahille ei ollut suotu. Mitä hän teki tiedolla, että miehellä oli onnellinen perhe-elämä? Ei se kiinnostanut Dinahia, se ei edes kuulunut Dinahille eikä se toisi hänen kunnioitustaan miestä kohtaan. Dinah ei ollut verrattavissa professorin tyttäreen, heissä ei ollut mitään samaa – professorin tyttärellä oli kaksi rakastavaa vanhempaa toisin kuin Dinahilla, joka oli menettänyt kaikki hänestä välittävät aikuiset. Hänen isänsä oli shokkihoidon tarpeessa, alkoholisoitunut ja äiti oli kuollut eikä hän ollut ehtinyt tutustua häneen kunnolla. Kaksi rakastavaa vanhempaa, joita Dinah ei tulisi koskaan saamaan. Pieni tyttö painoi silmänsä hetkeksi kiinni, hän ei halunnut itkeä tässä ja nyt, hänen pitäisi vielä hetki jaksaa, ennen kuin pääsisi pois kansliasta omaan rauhaansa.
”.. Koska tunnetilasi varmasti oli aivan oikeutettu..”, professori oli jälleen puhunut keskeyttäen tytön mietinnän. ”Varmasti oli”, niin mies oli sanonut – mies ei uskonut, että tytön tunnetilat olivat täysin oikeutettuja, ne olivat täysin oikeutettuja eivätkä varmasti olivat. Tytön sisällä kyti pieni vihan liekki miestä kohtaan ja suuri musta möykky oli hänen rinnassaan surun tuomana. Saatuaan luvan poistua, Dinah oli yrittänyt ottaa ystävänsä mukaan, mutta River oli jäänyt kansliaan. Dinah saisi näin ollen olla jälleen yksin, sitähän hän aina halusi. Halusi olla yksin ja vaieta, mutta hän piti Riveristä eikä halunnut Riverin jäävän mörön armoille. Dinahin pienet jalat kulkeutuivat kansliasta ulos aina tupaan asti, jossa tyttö heittäytyi sängylleen painaen kasvonsa tyynyä vasten tytön itkiessä hiljaa. Hänkin halusi äidin, jonka syliin turvautua, hän halusi äitinsä takaisin…
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 203
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream 10.01.21 23:36

Scarlett Snider
- Kotiaresti -

Scarlett oli paiskannut tupansa makuuhuoneen oven illalla kiinni saavuttuaan Lacethornin kansliasta. Häntä suututti, häntä ärsytti ja hän vihasi ongelmia, joihin hän kerta toisensa jälkeen ajautui. Hän vihasi vasikoita, jotka juorusivat kaiken eteenpäin – hän vihasi Viviannia, joka ei ollutkaan hänen ystävänsä ja oikea kätensä vaan yritti käyttää häntä hyväkseen. Ja sehän ei käynyt Scarlettille, ei missään nimessä käynyt. Scarlettin sisällä roihusi vihan liekki kirkkaana ja polttavana peittäen muut tunteet alleen. Tunne oli sama, hyvin samankaltainen kuin silloin, kun Scarlett oli saanut kuulla olevansa vahinko – ettei hän ollut täydellinen ja paras ja sitä hänelle oli kehdattu väittää tänäänkin. Scarlett ei suostunut olemaan heikko, hän aikoi olla paras ja vahvin. Ja hän aikoi kostaa jokaiselle, joka kehtasi epäillä häntä – Lacethornille, Viville, Galalle, Wilsonille, kaikille, aivan kaikille, jotka eivät suostuneet näkemään hänen potentiaaliaan ja suuruuttaan – hän oli paras, hän tulisi olemaan kaikista voimakkain velho, kuka oli ikinä kulkenut maan päällä. Hän ei suostunut lähtemään Tylypahkasta, joka oli hänen ainoa kotinsa tällä hetkellä, ainoa mahdollisuutensa tulla vahvimmaksi. Ja että hän lähtisi lastenkotiin, jossa taikasauvoja ei sallittu, jossa hänet poljettaisiin maan rakoon kuin mikäkin matonen, niin kuin hän polki Brin maan rakoon kerta toisensa jälkeen? Ei käynyt. Ja hän ei saisi edes lähteä tuvasta pois harjoittelemaan, ja mitä hän kertoisi muille, jotka uteliaina kysyisivät, miksi suuri ja mahtava Snider vietti aikaa tuvassa eikä tunneilla tai harjoittelemassa? Hän kieltäisi totuuden, hän kieltäisi olevansa ongelmissa ja uhkailleen muita, hän keksisi valheen, kuten aina. Valheen, jonka muut ostaisivat aivan varmasti. Tai niin Scarlett toivoi.

Scarlett ei tiennyt, kuinka hän viettäisi seuraavat neljä – neljä – viikkoa. Mitä hän voisi tehdä neljän viikon aikana, hänhän kuolisi tylsyyteen tuvassaan, josta ei ollut pääsyä pois eikä pakopaikkaa. Ensimmäistä kertaa tytön elämän aikana hänet oli ahdattu nurkkaan, saatu vangiksi. Scarlettin teki mieli huutaa raivoissaan, hänen teki mieli iskeä nyrkillä ensimmäistä vastaantulijaa päin, tehdä reikä seinään ja musertaa tupalaistensa unelmat – tuhota koko tupa, jotta hän saisi tien pois vai jätettäisiinkö hänet keskelle liekkimerta typerän kotiarestin vuoksi? Hän ei ollut ikinä joutunut kotiarestiin, häntä ei ikinä rangaistu mistään, mitä hän teki mutta sekin oli vain hyvittelyä siitä, että hän oli vahinko – pahainen pieni lapsi tässä maailmassa, jolla ei mukamas ollut tarkoitusta. Ja Scarlett kostaisi vielä kaikille, kunhan hän pääsisi pois hiirenloukusta, hän kostaisi kaikille.

Scarlett seisoi pitkään ensimmäisten kotiarestipäivien aikana tupansa oviaukon edessä kädet nyrkkiin painettuna. Hän voisi lähteä tuvasta, hänellä olisi keino livahtaa pois tuvasta omille teilleen, jos hän haluaisi. Hän voisi koska vain heittää näkymättömyysviitan ylleen ja kadota koulun käytäville, salaisiin piilopaikkoihin, joita oli piilotettu pitkin koulua ja aiheuttaa ongelmia hänestä vasikoineille pienillä sanattomilla loitsuilla. Hän voisi lähteä, mikään ei pidättelisi häntä tuvassaan, mutta mikä esti häntä? Miksei hän vain rynnännyt ulos tuvasta näkymättömyysviitan alla? Hän ei halunnut katsoa vierestä muiden naurua ja iloa, kuinka heillä oli kaikki hyvin ja kuinka he paistattelivat suosiossa. Hän halusi olla suosiossa, huomion keskipisteenä. Hän ja vain hän. Ja jos hän livahtaisi ulos tuvasta, huomaisiko joku hänen puuttumisensa hiljentyneessä tuvassa ja vasikoisi Lacethornille? Aivan varmasti. Ja silloin hän ei pääsisi enää osallistumaan loitsuihin tai pimeyden voimilta suojautumiseen eikä saisi tukiopetusta pommitukseen. Ja silloin hänet lähetettäisiin lastenkotiin. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana Scarlett suostui myöntämään pelkäävänsä – hän pelkäsi joutuvansa lastenkotiin ilman taikuutta. Taikuus oli herättänyt hänet henkiin eikä hän olisi mitään ilman taikuutta. Hän eli taikuudesta, se oli hänen elinvoimansa ja hänen keinonsa olla paras. Hän ei pitänyt pelon hiipivästä tunteesta sisällään kehossaan. Se sai hänet epäröimään päätöksiään ja valintojaan, pelko oli heikkoutta eikä hän aikonut olla heikko, hän ei halunnut olla heikko. Hän oli aina rynnännyt suin päin vaaroja kohden eikä ollut pysähtynyt kuuntelemaan sisintään. Pelko, ei sillä tunteella tehnyt mitään, sitä mieltä hän oli edelleen. Tunteet sumentaisivat hänen näkökenttänsä eikä niille ollut varaa.

Scarlett pyörähti raivoissaan ympäri, kuten oli joka ikinen päivä tehnyt seisottuaan ikuisuudelta tuntuvan ajan tuvan oviaukon edessä. Hän potki ilmaa, hänen teki entisestään mieli lyödä reikä seinään ja kaivautua väkisin pois, mutta ei. Hänen oli kerrankin kärsittävä rangaistuksensa niin kuin se oli määrätty. Hänen oli leikittävä kilttiä tyttöä, professoreiden lellikkiä muutaman vuoden ajan ja sen jälkeen helvetti olisi irti. Muutama vuosi, kyllä hän kestäisi sen, hänen oli pakko. Sitä ennen hänen oli selvittävä neljästä viikosta vankilassa, jossa ei ollut mitään tekemistä. Vain hän ja Ace, ainakin he saisivat olla kahdestaan ja voisihan hän harjoitella yksinkertaisia pieniä loitsuja muiden ollessa tunnilla, hän ei aikonut jättää harjoittelujaan kesken kotiarestin aikana, sitä häneltä ei kielletty. Scarlettilta oli kielletty vain turhat oppitunnit, joilla hän ei halunnut edes käydä, hän sai käydä juuri niillä oppitunneilla, joilla hän halusi käydä ja mikä parasta, hän sai ruoan suoraan vuoteeseensa tonttujen toimesta. Hän oli saanut rangaistukseksi miniloman. Hän oli tässä tilanteessa voittanut pääpotin, vaikka pelko jäikin asumaan tytön takaraivoon – jos hän tekisi jotain väärin, hän joutuisi lastenkotiin. Hän joutuisi pois Tylypahkasta, omata kodistaan.

Scarlett ei ollut koskaan elämässään juossut yhtä kovaa kuin sinä tiistaina, kun hän riensi ensimmäistä kertaa ulos tuvastaan ja koulun sisätiloista ulos vapauteen. Kiperä pakkasilma nipisteli tytön poskia ja nenänpäätä, mutta hän ei välittänyt, hän nautti joka hetkestä vapaudesta, joka hänelle oli edes hetkeksi suotu. Vain hetkeksi, mutta hetki oli parempi kuin koskaan. Hän pääsi ulos harjoittelemaan loitsuja, pommitusta, jonka osaamista hän oli jo pitkään himoinnut. Jännitys sekä into olivat huipussaan tytön saapuessa metsän laitaan, jossa professori odotti jo häntä. Tytön ruskeat silmät säkenöivät onnesta ja huulet olivat kaartuneet täyteen hymyyn. Ei Scarlett osannut loitsua, hän ei välittänyt tarkasta geometriasta, saati kolmion piirtämisestä. Scarlett tunsi elävänsä, hän tunsi oppivansa asioita ensimmäistä kertaa elämässään joltain muulta kuin itseltään, kun puska värähteli lukuisten yritysten jälkeen ja tyttö oli imenyt kaiken tiedon mieheltä pesusienen tavoin – hän halusi tietää kaiken ja halusi oppia kaiken. Ja se riemu Scarlettin sisällä, kun puska oli räjähtänyt – ei voimaakasti, mutta räjähtänyt – oli ollut huipussaan. Scarlett säkenöi onnesta, hän oli yhtä hymyä ja kaiken lisäksi hän sai luvan käydä suuressa salissa syömässä.

Hetken aikaa tyttö oli halunnut rynnätä ystäviensä keskelle, kunnes todellisuus oli iskenyt onnen täyteistä tyttöä vasten kasvoihin – hänellä ei ollut kavereita. Hän oli elänyt vain itselleen viimeiset kouluvuotensa ja käyttänyt kaikkia muita hyväkseen häpeilemättä, törkeästi. Hän oli saanut muut syömään kädestään, manipuloinut heitä ja nyt hän ei saanut edes nähdä Viviannia, entistä parasta kaveriaan, joka oli vasikoinut hänestä professoreille. Todellisuus, ettei hänellä ollut yhtään kaveria odottamassa hänen kotiarestinsa loppumista oli suuri isku energisen tytön kasvoille, mutta hän oli tähänkin asti pärjännyt yksin, joten ehkä hän pärjäisi vielä muutaman vuoden yksin, jonka jälkeen lojaalius palkittaisiin. Hän palkitsisi heidät, jotka olisivat hänelle lojaaleita lupauksella pitää heidät hengissä. Ja Scarlett oli vain rynnännyt suorinta tietä tupaansa nauttimaan tonttujen valmistamasta iltapalasta Acen kanssa, hän aikoi olla viimeiseen asti kiltin tytön roolissa.

Scarlett tuijotteli Briltä saamaansa aikataulua typeriin vippeihin, kokeisiin lukemista varten. Hän oli kieltäytynyt monta kertaa aikataulusta, mutta hänen piti esittää kilttiä koululaista, joten kai lukeminen oli osa sitä. Aikataulu ei vain miellyttänyt häntä. Hänen olisi joka ikinen päivä, joka ikinen viikko pitänyt lukea teoria-aineita, joilla hän ei tulisi tekemään mitään ja loitsuja hän saisi harjoitella vain muutaman tunnin viikossa. Scarlett rustaili kynällä kaikki itseään kiinnostamattomat aiheet ylitse jättäen jäljelle vain loitsut ja pimeyden voimilta suojautumisen sekä liemet, jos hän löytäisi keinon rakentaa pommin, jolla aiheuttaa valtaisaa tuhoa. Tyttö myhäili itsekseen itseään miellyttävälle aikataululle heilutellen taikasauvaa käsissään. Pommitusta hän ei saisi harjoitella sisällä, mutta hän voisi harjoitella paljon muita loitsuja ja ainoa teoria, mitä hän lukisi pimeyden voimilta suojautumisen lisäksi olisi kiellettyjen kirjojen osastolta varastettujen kirjojen kopiot. Scarlett rytisti Briltä saamansa aikataulun loitsukirjansa väliin pyörähtäessään Acea kohden.

”Vain mä ja sä. Ikuisesti ja pian me ollaan voittamattomii. Hetki kun leikitään kilttii tyttöö, niin kaikki hoituu”, Scarlett myhäili Acelle tyytyväisenä. Hän ei halunnut myöntää Acelle eikä itselleen, että häntä pelotti oma tulevaisuus – pelko lastenkotiin joutumisesta, ettei hän olisikaan riittävän mahtava. Todellisuus oli iskenyt vasten Scarlettin kasvoja – hänellä ei ollut ystäviä, ei oikeita ystäviä ja hän vain leikki muiden ystävää käyttäen heitä hyväkseen siinä missä muut karttoivat häntä. Scarlett löi vihoissaan, suruissaan ja peloissaan kätensä makuuhuoneen seinää vasten huutaen tuskissaan ja vihoissaan. Muut olisivat tunneilla, hän oli jälleen yksin tuvassa ja yksinolo alkoi tuntumaan turhauttavalta. Se antoi hänelle liikaa aikaa ajatella, miten asiat oikeasti olivat eikä hän pitänyt siitä. Hän ei halunnut kohdata todellisuutta, ei nyt eikä koskaan. Hän oli aina paennut sitä. Todellisuus oli tässä ja nyt, ja hänen olisi korkea aika oppia elämään todellisuuden kanssa, hän ei vain ollut hyvä siinä. Jos joku asia ei miellyttänyt häntä, hän kiisti sen olemassaolon, kunnes voisi poistaa sen kokonaan ja monta tällaista kohdetta oli olemassa, liian monta. Scarlett vei kädet niskansa taakse maatessaan sängyllään. Hänen ruskeat silmänsä tuijottivat kattoa tytön ollessa hiljainen ja mietteliäs – mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt tehdä kouluvuosiensa aikana, ja mikä oli ajanut hänet tähän pisteeseen. Ja mitä kaikkea hän oli ehtinyt menettää.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 203
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream 23.01.21 23:14

Scarlett Snider
- Vihan tanssi -

Scarlett makoili Puuskupuhin tuvan lattialla takkatulen äärellä. Hänen ruskeat silmänsä tuijottivat liekkeihin, jotka tanssivat takassa nuollen puita. Joku olisi voinut kutsua näkyä kauniiksi, mutta Scarlett ajatteli vain mitä kaikkea liekit voisivat saada aikaan, ja mitä ne olivat saaneet aikaan. Scarlett oli omin silmin nähnyt liekkien työskentelyn – hän oli nähnyt linnan ikkunoista Kielletyn metsän tulipalon, jonka pirunpalo oli aiheuttanut. Hän oli omin silmin nähnyt kanslian palavan linnassa omien käsien loihtimana, ja hän oli nähnyt Wilsonin hiusten palavan niin ikään oman sauvansa aiheuttamana. Hän ei ollut pelännyt liekkien polttavan häntä tai muita, hän oli nauttinut niiden aiheuttamasta tuskasta muille ja nähdessään tulen aiheuttaman tuhon, hän oli vain innostunut siitä. Hän oli ihaillut, kuinka voimakkaita liekit olivat – kuinka paljon tuhoa yksi pieni kipinä saattoi saada aikaan. Ja hän halusi nähdä sitä lisää. Pieni kipinä tytön sisällä käski hillitä halujaan, hillitä itseään ja pimeää puoltaan. Pieni ääni tytön päässä kehotti odottamaan, kehotti harjoittelemaan loitsuja, sillä hän pystyi saavuttamaan mitä halusi eikä hän välttämättä tarvinnut siihen edes voimakeinoja, ei tulen apuja. Se oli hento ääni, jota Scarlett ei ollut kuunnellut ennen. Ääni oli kotiarestin aikana herännyt ja kantautunut Scarlettin korviin.

Tytön ajatukset keskeytyivät, kun hänen tuvanjohtajansa asteli tupaan ja pyysi hänet luokseen. Scarlett kurtisti kulmiaan miehen pyynnölle – hän oli noudattanut täydellisesti annettuja ohjeita, hän ei ollut poistunut tuvasta vaikka mieli oli monta kertaa tehnyt, hän oli vaientanut halunsa paeta tuvasta. Sillä hetkellä Scarlett toivoi, että hän olisi paennut, kun siihen oli tilaisuus. Että hän olisi juossut ja karannut vastoin omaa tapaansa mutta ei, hän oli alistunut muiden tahtoon ja se tuntui sillä hetkellä virheeltä, kun professori Lacethorn pyysi Scarlettin mukaansa rehtorin kansliaan. Normaalisti tyttö olisi ollut riemuissaan luvasta poistua tuvasta, mutta mitä hän tekisi rehtorin luona? Hänellä ei ollut mitään asiaa valtaistuimella istuvalle miehelle, joka ei tiennyt mistään mitään ja jolle valtaistuin ei kuulunut. Tai ehkä, ehkä, hän saisi kerrankin hyvää palautetta ja kuulla onnistuneesta. Palautetta harjoittelusta ja kotiaresti loppuisi. Tytön toivoa vahvisti se, että hän näki professori Andrewsin istumassa sivupöydän luona.

Scarlett piti kätensä hupparinsa kengurutaskussa istuutuessaan rehtorin pyynnön myötä yksinäiselle tuolille keskellä rehtorin kansliaa – rehtorin pöytää vastapäätä. Tytön sauvakäsi kietoutui vaistomaisesti oratuomisauvansa ympärille, hän piti hennon otteen sauvasta ja yleensä niin nauravat kasvot olivat painautuneet peruslukemille – mitään hyvää ei ollut tiedossa. Scarlett ei ollut viisaimmasta päästä, mutta hän pystyi aistimaan tilanteen, hän oli ollut tilanteessa niin monta kertaa – niin monta kertaa hänet oli istutettu kansliaan kuulusteluun typeriksi väitettyjen tekojen jälkeen. Mutta oliko typerää ihailla poltettua kansliaa, sitä tuhkan määrää ja kituvia liekkejä? Scarlett piti siitä, hän piti vaaran kohtaamisesta.
”Onko neiti Sniderilla mitään olettamusta siitä, että miksi istutte täällä tänä iltana”, rehtorin sanat eivät tienneet mitään hyvää – jotain hän oli tehnyt tai jostakin häntä syytettiin jälleen kerran. Tällä kertaa Scarlettilla ei ollut mitään tietoa, mitä hän oli onnistunut tuhoamaan tuvasta käsin.
”Ei, ei mitään tietoa muta varmaan kerrotte et oon taas tehny jotain väärin”, Scarlett kohautti välinpitämättömänä olkiaan antaen vastauksen rehtorille. Hänen lippalakkinsa lepäsi kirkkaan oranssien hiusten päällä. Hiusten, jotka muistuttivat tytön liikkuessa takassa tanssivia liekkejä.

Scarlettin sydän tuntui jättävän lyönnin väliin, kun hän silmäili rehtorin ja tuvanjohtajan välissä liikkuvaa kansiota, joka koski häntä ja hänen pitkää listaansa rötöksistä Tylypahkan seinien sisäpuolella. Mutta niistä oli pitkä aika, hän ei ollut ikuisuuksiin tehnyt mitään väärää! Oli harvinaista, että nuori noita pysyi hiljaa, hän ei saanut sanoja suustaan sillä pelko otti valtaa tytöstä. Pelko, jota tyttö ei ikinä suostunut tunnistamaan omaksi tunteekseen. Näinkö nopeasti kaikki voisi muuttua – hän oli vasta ehtinyt parin viikon ajan pelätä erottamista koulusta, että hän menettäisi taikasauvansa. Scarlettin käsi kietoutui tiukemmin taskussa olevan taikasauvan ympärille ottaen tukevampaa otetta sauvasta – ei kuitenkaan hyökkäysaikeissa vaan enemmän suojelevasti – hän ei aikonut luopua sauvastaan, hän ei aikonut jättää elämänsä pyhintä tarkoitusta. Hän rakasti taikuutta, taikuus sai hänet elämään. Tytön hengitys tihentyi, nopeutui paniikinomaisesti ja katse hakeutui hiljaiseen professoriin taka-alalla – ehkä Andrews auttaisi hänet tästä liemestä pois mutta tyttö sai ruskeisiin silmiinsä vain kivisen tuijotuksen. Rehtorin sanat valuivat paniikkiin ja pelkotilaan siirtyvän noidan korvista ulos pelkkänä soseena, puurona, josta ei saanut selvää.
”Haluatteko sanoa jotain tässä –”, Scarlett ei odottanut tuvanjohtajansa lausetta loppuun, hän halusi puolustaa itseään vielä, kun se oli mahdollista eikä hän halunnut antaa pelolle valtaa vaikka pelko oli sen jo tehnyt.
”Ei, en mä haluu pois, tää on mun koti! Mä oon nytki ollu ihan nätisti, antakaa vielä yks mahis niin mä näytän teille et mä pystyn siihen!” Scarlett aneli lupaa jäädä kouluun, hän aneli viimeistä mahdollisuuttaan.
”Olet saanut enemmän kuin yhden tai kaksi mahdollisuutta”, ne olivat raskauttavat sanat tuvanjohtajan suusta – sanat, jotka saivat Scarlettin pelkäämään entisestään lähtöä. Tytön oli vallannut avoimesti hätä, että hän joutuisi lähtemään kodistaan. Tytön suusta pulppusi edelleen anelevia sanoja, pyyntöjä jäädä ja lupauksia korjata kaikki. Epätoivo oli noussut pintaan pelon, hädän, paniikin seuraksi ja nämä tunteet eivät kuvastaneet Scarlettin ihanne minää – hän ei halunnut olla pelokas tai säikky niin kuin Bri eikä epätoivoinen kuten Wilson. Scarlettin oli vallannut hänelle itselleen vieraat tunteet ja olemukset nousseet pintaan. Tytön käsi puristui entisestään sauvan ympärille, hän käyttäisi oratuomisauvaansa jos olisi pakko, jos se olisi hänen ainoa keinonsa säilyttää se.
”Pliis yks mahis! Toi, toi proffa näytti mihin musta voi olla!” Scarlett huitaisi vasemmalla kädellään Andrewsin suuntaan sauvakäden valmistautuessa toimintaan. Epätoivoisen tytön huulilta pääsi kuitenkin totuudenmukaisia sanoja – hänen sisällään oli herännyt uudenlainen kipinä harjoitellessaan pommitusta – kun hän oli oikeasti oppinut asioita.

Mutta vastaukset olivat kieltäviä – liikaa tuhlattuja mahdollisuuksia. Scarlett ei edes tajunnut, kuinka monta tilaisuutta hän oli tuhlannut vihan sokaisemana. Epätoivon ja pelon vallitessa tytön sisällä heräili uinuva tunne – viha, joka oli Scarlettin vanha ystävä ja liittolainen. Viha, joka ohjasi kerta toisensa jälkeen Scarlettia eteenpäin. Vaikka hengitys oli hyvin tiheää, paniikinomaista, ja vihan kytevä liekki hiipui hiljalleen todellisuuden valjetessa nuorelle noidalle – hänellä ei ollut kotia, minne palata eikä hän suostuisi nöyrtymään ja palaamaan perheensä luokse, siihen hän ei suostuisi. Mutta minne hän menisi? Hänellä ei ollut paikkaa, jossa hän voisi olla ja pitäisikö hänen luopua sauvastaan, kuten hän oli pelännyt? Miljoona kysymystä pomppi tytön mielessä katseen harhaillessa miesten keskuudessa. Rehtorin ja tuvanjohtajan sanat tuntuivat jälleen tahmealta puurolta, jossa ei ollut mitään järkeä niiden kertoessa hänen kohtalonsa – erotuksen, jota hän oli ehtinyt pelätä vasta viikkojen ajan. Ja pelosta tuli välittömästi totta. Kyyneleet vierivät tytön poskille, hän joutuisi vielä kotiin, jonka hän oli kertaalleen jättänyt taakseen.

”E-entä toinen koulu?” Scarlett aikoi taistella loppuun asti. Tytön ääni oli muuttunut hiljaiseksi sen ollessa kaikkea muuta kuin päättäväinen ja pieni toivon kipinä sai lisää puita roihahtaen liekkeihin – ehkä hänellä oli mahdollisuus, jos hän pääsisi kouluun, jossa opetettiin pimeyden voimia. Silloin hän ei olisi menettänyt mitään.
”… yksikään koulu ei ota erotettua noitaa riveihinsä varsinkaan, kun saavat tietää erotuksen syyn”, ne sanat iskivät suoran Scarlettin kasvoihin toivon kipinän sammuessa yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin.
”… päätyy sauvan katkaisemiseen”, rehtori sanoi sanat, joita Scarlett oli pelännyt. Tyttö tunsi olonsa hyvin pieneksi, pienemmäksi kuin kuullessaan olevansa vahinko ja vielä mitättömämmäksi kuin silloin. Eikä hän tiennyt, kuinka se oli mahdollista – miten voi olla pientä pienempi. Scarlettin käsi puristui uudestaan hupparin taskussa lepäävän sauvan ympärille – hän voisi joko vain luovuttaa tai nostaa sauvan ja puolustaa itseään viimeiseen asti. Scarlett oli jälleen lähtenyt vihan tanssiin mukaan, vanhan uskollisen ystävänsä, joka ei koskaan ollut hylännyt häntä toisin kuin kaikki muut – perhe, ystävät ja nyt myös professorit. Hän ei piitannut koulusta, jota Tylypahka oli mutta hän piittasi taikuudesta ja voimasta sekä arvostuksesta eikä kukaan arvostaisi koulusta erotettua lasta, ei kukaan. Hän joutuisi laittamaan muut arvostamaan häntä, pakottaisi jokaisen anelemaan hänen jalkojensa juurella toista mahdollisuutta elää ja lopputulos olisi aina kielteinen aivan kuten hänen kohdallaan oli.
Scarlett tiesi, mitä oli luvannut – pommitusta ei käytetä sisällä. Mutta tilanne oli liian herkullinen, ääni tytön päässä huusi loitsimaan, näyttämään mitä hän oli oppinut ja millainen potentiaali valuisi hukkaan. Scarlettin ruskeat silmät kääntyivät Andrewsiin, hän oli luvannut mutta hän ei koskaan pitänyt lupauksiaan. Pommitus olisi ainoa keino paeta tilanteesta ja säilyttää taikasauva sekä oma kunniansa. Scarlettin silmissä paloi hohde, vihan hohde Lacethornin pyytäessä sauvaa, toistaessa pyyntönsä. Scarlett tuijotti pitkältä, ikuisuudelta, tuntuvan ajan Andrewsia kahden äänen taistella sisällään – kovaa huutava ääni, joka käski loitsia ja tuhota kaikki eteen tulevat sekä hiljainen vaimea ininä, joka kielsi, joka kehotti kerrankin taipumaan kohtaloon.

Tytön katse kääntyi lopulta tuvanjohtajaansa itkun, pelon ja vihan sekainen katse silmissä tytön taistella myös omia halujaan vastaan. Hän joutuisi rahvaiden sekaan luopuessaan sauvastaan. Rahvaiden, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään ja joutuisi olemaan kuin he. Hänellä ei ollut samat mahdollisuudet kuin heillä, jotka olivat kasvaneet taikuuden parissa. Hän oli jästisyntyinen, hän eli ilman taikuutta, hän oli kuin saastainen eläin ja sellaiseksi hän ei aikonut koskaan palata. Taikuus oli Scarlettille avain elää. Ja häneltä haluttiin viedä se.
Samassa Scarlett vetäisi oratuomisauvan hupparinsa taskusta käden puristaessa sauvaa nyrkkiinsä. Scarlett irvisti, tuntui pahalta luopua itselleen niin tärkeästä sen sattuessa syvällä sisällään. Scarlett heitti sauvan maahan, hän ei sitä ojentaisi kenellekään vaan hän katsoisi kuinka muut kumartuisivat hänen edessään ja juuri niin tapahtui rehtorin ja Puuskupuhin tuvanjohtajan alentuessa hänen tahtoonsa poimimaan sauvaa lattialta. Ja tämä oli vasta alkua, hän tiesi palaavansa entistä vahvempana ja voimakkaampana ja silloin kaikki alistuisivat hänen tahtoonsa. Kaikki saisivat kokea silloin hänen vihansa eikä kukaan, ei kukaan, olisi silloin turvassa tanssivilta liekeiltä.

”Scarlett Litah Snider, tästä päivästä eteenpäin teidät on erotettu Tylypahkan noitien sekä velhojen koulusta pysyvästi”, rehtori Stanford saneli Scarlettin kohtalon viimeisen kerran tehden siitä pysyvän ja virallisen Scarlettin luvatessa, että tästä eteenpäin muut sinetöivät itsensä kuolemaan. Kuolemaan Scarlettin käden kautta. Aika tuntui samassa pysähtyvän huoneeseen laskeutuessa hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka rikkoi puun räsähtäminen kahtia. Scarlettin vihan täyttämä katse tuijotti katkeavaa oratuomisauvaa, joka antoi periksi taivutuksen myötä päätyen kahteen palaan rehtorin käsissä vieden mukanaan kaiken, mitä Scarlett oli rakentanut. Kaiken, mikä merkitsi Scarlettille jotain ja hiljainen hento ääni vaimeni tytön sisällä vihan huutaessa kostoa, vaatien kostoa jokaiselle vastaantulevalle, joka edes kehtaisi vilkaista häntä väärin. Scarlettin teki mieli ponkaista tuolilta pystyyn, tarttua rehtoria ranteista kiinni ja vääntää kädet sijoiltaan pelastaakseen sauvansa – ääni tytön sisällä huusi häntä juoksemaan väliin. Mutta tyttö istui kädet nyrkissä sylissään, kun puu räsähti kahtia. Scarlettin teki mieli huutaa ääneen vihan huutaessa äänettömänä hänen sisällään mutta Scarlett pysyi hiljaa antaen huudon olla sisäinen vaientaen tuskan ja muut tunteet, joita hän ei enää aikoisi kokea – pelko, suru, epätoivo, ahdinko. Hän oli tuntenut liikaa epämieluisia tunteita elämän menettäessä jälleen tarkoituksensa. Ja ainoa tarkoitus tytön elämällä oli kostaa.

Loppu keskustelusta oli Scarlettille hepreaa miesten keskustella hänen sijoituspaikastaan – minne hän menisi, kun Tylypahka ei olisi enää hänen kotinsa. Scarlett ei kuunnellut sanaakaan keskustelusta, hän ei halunnut perheensä luo, se ei ollut hänen kotinsa ja jos hän päätyisi perheensä luokse, olisi siellä pian kolme nuolen tai veitsen lävistämää ruumista. Hän ei tarvinnut sauvaa tappaakseen, hänellä oli aseita, joilla tappaa. Ja tällä hetkellä Scarlett halusi vain nähdä perheensä makaavan olohuoneessa ja valkoisen maton peittyessä tuoreeseen punaiseen vereen jättäen jälkeensä ikuisen muiston, jota muut kutsuisivat traagiseksi kohtaloksi – tulla kylmäverisesti murhatuksi oman perheenjäsenensä toimesta. Surullista, niin muut voisivat sanoa mutta Scarlettin mielestä se oli vain oikeus ja kohtuus. Scarlett nousi tuolilta ylös miesten keskusteltua pitkään hänen sijoituspaikastaan – taikaministeriön suojiin oli lopullinen tulos.
”Katsokaa, ettei hänen tavaroihinsa eksy mukaan mitään mitä sinne ei kuuluisi”, sanat herättivät Scarlettin takaisin todellisuuteen. Pidettiinkö häntä todella pikkurikollisena, joka tyytyisi varkauteen? Kuka edes kehtasi verrata suurta ja mahtavaa Scarlettia pikkutekijöihin, joista ei ollut vastusta edes ensimmäisen vuoden peukaloa imeville velhoille? Se oli loukkaus, syvä loukkaus Scarlettin jo murskattua egoa kohtaan. Hän oli kaikkea muuta kuin pikkurikollinen eikä hän malttanut odottaa pääsevänsä todistamaan sen. Scarlett loi tiukan silmäyksen rehtoriin, ennen kuin poistui kansliasta tuvanjohtajansa kanssa – hän palaisi ja palatessaan hän pitäisi huolen, ettei mies istuisi enää niin kutsutulle valtaistuimelleen, hän kuului sille valtaistuimelle. Hän oli ainoa, jolla oli oikeus valtaistuimeen ja muiden tulisi palvoa häntä. Hän kostaisi, kostaisi jokaiselle.

Kylmä tuuli puski Scarlettin kasvoille hänen astuttuansa linnan suurista puuovista ulos. Tyttö vain mietti, kuinka nätin kokon puuovista saisi ja kuinka nätisti tuli leviäisi niistä eteenpäin. Mutta ei vielä. Scarlett veti keuhkot täyteen talvi-ilmaa hänen vietettyä muutaman viikon koirankoppiin lukittua, teki ulkoilma hyvää hänelle. Scarlett ei muistanutkaan, miltä vapaus tuntui – vapaus mennä minne vain ja milloin halusi. Tuntui oudolta olla vapaa tekemään ihan mitä vain. Ei ollut enää edes piinaavia oppitunteja ja kasvavia läksyvuoria taakkana. Se tuntui oudolta, oudolta olla oikeasti vapaa. Vaikka tunne vapaudesta oli ihana, oli tytön olemus silti sulkeutunut käsien levätessä hupparin kengurutaskussa ja ilme kasvoilla oli hapan. Tytön ruskeat silmät kohdistuivat professori Andrewsin takaraivoon – mies ei ollut seissyt hänen puolellaan, ei ollut ottanut häntä oppitytökseen eikä luokseen asumaan. Petturuutta, jota Scarlett ei sietänyt. Hän ei sietänyt, että hänelle sanottiin ei. Tytön katse lipui miehestä ojennettuun nahkakantiseen kirjan kulmien kohotessa kysyvänä. Saisiko hän oikeasti kotiläksyjä myös erotuksensa jälkeen? Ei tullut kysymykseenkään, hän ei suostuisi tekemään kotiläksyjä erotuksen jälkeen, vaikka hänessä olikin potentiaalia.
”Tästä voi olla hyötyä tulevaisuudessa”, Andrews totesi. Scarlett otti epäilevänä kirjan katseen kohotessa hitaasti professorin kasvoihin miehen puhuessa. Tyttö kohautti olkiaan roikottaen kirjaa kädestään askelten kulkiessa Tylypahkan asemalle odottamaan kyytiä pois oikeasta kodistaan.
”Haluatko kokeilla hieman nopeampaa matkustustapaa?” Andrews esitti kysymyksen, jota Scarlett ei ollut odottanut kuulevansa – hänen ei tarvitsisi tyytyä rahvaisten tapaan matkustaa junalla vaan hän saisi kokea vielä kerran vauhdin huumaa ja vaarallisia tilanteita. Scarlettin kasvoille kaartui leveä hymy hänen tarttuessa miehen ojennettuun käteen ja samassa maailma pyöri.

Häntä oli varoitettu, että matkustus saattaisi aiheuttaa pahoinvointia mutta ei hän aikonut olla heikko ja alentua oksentamaan. Scarlett ilmestyi Andrewsin seurassa Lontoon kadulle. Maailma pyöri Scarlettin silmissä mutta hän oli ennenkin pyörinyt kovassa vauhdissa luudallaan. Tyttö virnuili edelleen, hän hetken haki asentoaan, kunnes jatkoi matkaansa iloisena miehen perässä sisälle Taikaministeriön Atriumiin. Scarlettin välinpitämättömän asenteen rikkoi innostus uudesta paikasta, jossa hän ei ollut ennen käynyt – Taikaministeriö. Hymy haihtui hyvin nopeasti tytön muistaessa tilanteen vakavuus – hän menetti kaiken vain hetki sitten. Tyttö tuijotti vakavana Andrewsin perään, kun mies asteli aurorin luokse. Scarlett ei voinut ottaa auroria tosissaan hänen muistuttaessa enemmän pummia kadulta kuin poliisia leikkivää velhoa ja tilanne huvitti häntä – hänen oletettiin tottelevan tuota miestä, kun edes vakuuttavalta näyttävät henkilöt eivät saaneet häntä kuriin.
”Heii, voinks mä kertoo sulle yhen jutun enneku palaat linnaa”, Scarlett virnisti tyytyväisenä – miksei hän ollut aikaisemmin tajunnut voivansa aiheuttaa ongelmia myös muille oppilaille kuin itselleen. Miksi hän oli pantannut tietoa niin pitkään, kun se olisi voinut olla avainkortti jäämiselle kouluun. Mutta ainakin hän voisi vetää jonkun muun mukanaan suohon ja aloittaa kostotoimenpiteet.
”Mä veikkaan et Viv on juorunnu proffille musta mut kai se kerto oman osuutensa? Sen et mä ja se tapeltii monta kertaa ja tapettii melkee toisemme. Kerra maanalaises kylpyhuonees ja pari kertaa portaikos, kertoks se sen et se meinas tappaa mut?” Scarlett loi silmäyksen professoriin – hänellä itsellään ei ollut menetettävää eikä hänen tarvinnut kaunistella totuutta, häntä ei voinut erottaa uudestaan. Hänen ja Viviannin tappelut olivat vain jääneet piiloon kaikilta muilta osapuolilta. Tytön happamilla kasvoilla kävi voitonriemuinen hymy, kun Andrews lupasi viedä asian rehtorille ja ottaa sen käsittelyyn – se riitti toistaiseksi, sillä Viviann saisi kokea Scarlettin oikean vihan myöhemmin. Scarlettin hapan katse palasi auroriin edessään hyvinkin välinpitämättömänä Scarlettin lähtiessä lopulta seuraamaan auroria uuteen sijoituspaikkaansa – pari päivää taikaministeriön hoivissa ja sieltä mitä todennäköisimmin orpokotiin punomaan juonia kostolle, sillä koston tulisi olla näyttävä ja muiden tulisi tanssia hänen vihansa tahtiin.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 203
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Honey:Dream 15.04.21 20:54

Scarlett Snider
- Pedon synty –

Scarlett oli jäänyt taikaministeriöön saatuaan erotuksen – erotuksen, jonka ei pitänyt olla hänelle mahdollista. Kaikkien aikojen mahtavin noita, tuleva huispauslegenda, mahtavin aurori päällä maan ja ennen kaikkea voittamaton velho – sitä hänen piti olla. Mutta kaikki nuo olivat valuneet viemäriin likaveden mukana. Hänen elämänsä oli muuttunut täysin puun napsahtaessa kahtia – mitään muuta kuin tyhjyys ei ollut jäljellä. Tyhjyyttä täytti huutava raivo hänen päänsä sisällä – ääni, joka ei vaiennut. Ääni, joka käski polttaa, tuhota ja huutaa. Ääni, joka tanssi vihan liekkien tahtiin. Ääni, joka oli niin monta kertaa ajanut Scarlettin ongelmiin. Ääni, joka oli ainut, joka teinitytölle oli jäänyt jäljelle. Ääni, jota hän ei osannut eikä halunnut hiljentää – se oli hänen ainut ystävänsä, jolle osoittaa lojaaliutensa. Muita ei ollut, mitään muuta ei ollut. Kaikki oli hävinnyt sauvan napsahtaessa kahtia rehtorin käsissä, tuvanjohtajan silmien edessä sekä professorin, joka oli opettanut Scarlettille jotain. Enää ei ollut mitään, mitä opettaa eikä mitään mitä oppia. Hänen oli vain odotettava hiljaa kohtaloaan, joka ei missään muodossa ollut enää hänen käsissään.

Kolme päivää Scarlett oli viettänyt taikaministeriössä tuijottamassa seiniä huoneessa, jonka hän oli jakanut arkkunsa sekä luutansa kanssa unohtamatta valkoista kissaa, Acea. Ace oli yrittänyt lohduttaa elämänilonsa kadottanut tyttöä, mutta turhaan. Tytön ruskeiden silmien tyhjä katse oli lukkiutunut valkoiseen tiiliseinään hänen sänkynsä edessä. Mikään ei ollut tuntunut Scarlettille enää miltään, edes Acen läsnäolo ei ollut piristänyt tyttöä. Ennen niin räväkkä, positiivinen ja iloinen tyttö oli nyt jotain muuta – kaikki vuodet olivat muuttaneet hänet. Ei Scarlett ollut koskaan näyttänyt tunteitaan, ei mitään muuta kuin ilon ja onnen. Mutta nyt ilosta ja onnesta ei ollut hajuakaan, ne olivat hukkuneet vihan alle, haudattu syvälle Scarlettin rinnan alle eikä tytöllä ollut aikeita nostaa lapsuudesta tuttuja tunteita esille. Scarlett oli elänyt ihan sama -asenteella koko lapsuutensa, hän oli aina rikkonut sääntöjä mutta mikä tärkeintä, hän oli ollut onnellinen ja hän oli nauranut sydämensä pohjasta – hän oli halunnut olla paras ja hänellä oli ollut selkeät päämäärät – suosiossa ja vallassa. Mutta hän ei ollut haluttu, hän ei ollut saanut rikkoa sääntöjä koulussa ja hänestä oli tullut silmätikku – lapsi, jota oli pitänyt tarkkailla. Scarlett ei ollut pystynyt elämään elämää oman vahvan tahtonsa mukaan, hän ei ollut enää se pikkutyttö. Viaton seikkailija, joka kokeili jokaisen rajoja ja hermoja. Hän oli kasvanut ja tappanut sisällään elävän pikkutytön jättäen jäljelle vain kylmän ja kovan ulkokuoren – tahdon hallita, tahdon olla kaikista voimakkain. Ja sellainen Scarlettista oli syntynyt – kylmäpäinen tulen hallitsija, pimeyden voimien ihailija ja halu tappaa sykki hänen sydämessään vahvempana kuin koskaan. Mutta nyt tämäkin puoli, vahva pimeä puoli oli hiljentynyt. Jäljellä oli vain tyhjyys.

Taikaministeriö oli kiidättänyt Scarlettin muutamia päiviä myöhemmin Lontoon laitamilla sijaitsevaan orpokotiin – Scarlettin onneksi taikovien orpokotiin, vaikkei orpokodissa taikuutta näkynyt. Surkkeja, muita epäonnisia erotettuja ja satunnaisia perheensä hylkäämiä velhoja. Orpokoti Montiacea oli ottanut Scarlettin riveihinsä ja antanut yksinkertaisen pienen huoneen toisesta kerroksesta. Huoneen, jonka oli tarkoitus olla hänen uusi kotinsa. Scarlett ei ollut edes vilkaissut orpokoti Montiacean muihin lapsiin, ei tuleviin huoltajiinsa tai tiloihin, joissa hän asuisi täysi-ikäisyyteen asti. Scarlett oli suoraan heittäytynyt huoneensa sängylle istumaan, painanut päänsä seinään ja kohdistanut katseensa kohden katonrajaa – tyhjänä, mitään sanomattomana. Ace oli pyörinyt Scarlettin sylissä, sängyssä, jaloissa ja ympäri huonetta saamatta omistajaltaan minkäänlaista reagointia – Scarlett oli uppoutunut tyhjyyteen menetettyään kaiken itselleen tärkeän. Scarlett oli elänyt taikuudesta, hän oli rakastanut sitä, mitä sai tehdä ja oli rakastanut olla jotakin enemmän. Hän oli ollut jästi, tavallinen tallaaja kaduilta, joka ei ollut tiennyt mistään mitään. Ja kun uusi upea maailma oli auennut tytölle, hän oli ollut haltioissaan ja tiennyt heti, että se oli hänen kutsumuksensa. Hän oli enemmän kuin oma perheensä, hän oli paljon enemmän kuin kukaan muu ja tulisi olemaan enemmän kuin kukaan oli ikinä ollut, näin Scarlett oli uskonut siihen päivään, kun hänelle sanottiin sanat – sanat, että hänen elämänsä taikuuden parissa oli ohitse – sanat, että hänet oli erotettu Tylypahkasta, ainoasta paikasta, jota hän oli pystynyt kutsumaan kodikseen. Ja hänen elämältään oli vedetty pohja, sauva oli katkaistu ja hänet oli heitetty pihalle omasta kodistaan kuin roska. Aivan kuin hänet oli heitetty pihalle Sniderien kodista – niiden alkeellisten jästien kodista, joille hän oli ollut vain vahinko, joka oli pitänyt korjata.

Kului viikkoja, joiden aikana Scarlett oli vain tuijottanut huoneensa seiniä päivät pitkän, hän oli hädin tuskin koskenut edes tarjottuihin ruokiin eikä hän ollut ottanut kehenkään kontaktia. Teinityttö oli täysin sulkeutunut sisäänsä. Scarlett oli vannonut kostavansa lähdettyään Tylypahkan porteista viimeistä kertaa, mutta todellisuus oli iskenyt vasten tytön kasvoja kovemmin kuin hän oli odottanut. Mitä tehdä elämällä, jolla ei ollut enää merkitystä? Se oli Scarlettin suurin kysymys erotuksen jälkeen. Hän oli onnistunut hautaamaan huutavan äänen sisällään ja tahdon kostaa menetettyään kaiken – hänen oli aloitettava alusta. Scarlett oli lähtenyt tyhjä katse silmissään ulos pihalle. Hän oli poiminut jokaisen kepin maasta toivoen jonkun niistä sisältävän taikaa, jonkun niistä voivan olla avain hänen vapauteensa. Mutta jokainen hänen löytämänsä keppi oli ollut vain keppi, aivan tavallinen keppi.
”Tyttö on sekaisin, hän on hullu”, niin muut olivat puhuneet Scarlettista hänen haahuillessaan ympäriinsä katsomatta keneenkään. Scarlett ei ollut aikonut luovuttaa, hän ei ollut syntynyt luovuttajaksi. Ja joka päivä viikon ajan Scarlett oli kävellyt Montiacean pihalla keräämässä keppejä ja toivoessa jonkun niistä olevan oikea. Jokainen keppi oli päätynyt Scarlettin huoneen nurkkaan merkiksi epäonnistuneista yrityksistä. Epäonnisista yrityksistä, jotka olivat hiljalleen herättäneet Scarlettin sisällä uinuvan vihan.

Scarlettin suu oli tiukkana viivana hänen tuijottaessa huoneensa ikkunasta ulos pimenevään iltaan. Hän oli viettänyt kolme viikkoa orpokodissa ja orpokoti tuntui enemmän vankilalta kuin kodilta, jolta sen pitäisi tuntua. Jos hän haluaisi paikan tuntuvan kodilta, hän tarvitsisi taikasauvan, mutta ei hänelle sellaista tultaisi ikinä antamaan. Kuka antaisi erotetulle lapselle taikasauvan – hylkiölle, jonka koko maailma oli hylännyt? Scarlettin sisällä roihusi, hänen silmistään pystyi huomaamaan vihan. Katse oli tiukka, kulmat painuneet kurttuun ja ruskeat silmät loistivat kirkkaina – eivät onnesta vaan vihasta. Scarlett oli riittävän pitkään murehtinut menetystään – hän aikoi hankkia kaiken takaisin ja kaksin verroin suurempana. Hän palaisi, kuten oli luvannut ja hän kostaisi. Hän aloittaisi pienin askelin ja ensimmäinen askel oli hankkia hänelle itselleen taikasauva. Taikasauvan saamisen jälkeen seuraava askel olisi oma piilopaikka, josta kukaan ei häntä löytäisi ikinä. Ja tärkein vaihe olisi oman perheen kuolema. Kun hänen perheensä olisi kuollut hänen käsiinsä, olisi koko maailma hänelle avoin. Hän voisi tehdä mitä vain haluaisi eikä kukaan estäisi häntä.

Scarlettin katse ei liikahtanut pimeästä taivaasta sängyllä maukuvaan Aceen. Scarlett ei ollut vihainen Acelle, hän oli vain päättänyt kissan kohtalon. Hänen isänsä oli ostanut kissan hänelle, ja Ace oli kulkenut jokaisen päivän Scarlettin rinnalla. Mutta niin surullista kuin se olikin, oli Acen ja Scarlettin yhteinen matka tulossa päätökseen. Scarlett tiesi mihin hän käyttäisi ensimmäisen loitsunsa saatuaan sauvansa takaisin ja niin surullista kuin se olikin, Scarlett oli päättänyt tappaa Acen. Kissan, joka sitoi hänet perheeseensä. Scarlett ei aikonut tarvita ketään elämässään ja kissa olisi yksi taakka lisää – yksi asia lisää murehtia ja huolehtia.
Ace oli ollut Scarlettille kaikki kaikesta kouluvuosina, hän oli aina voinut kääntyä Acen puoleen tilanteesta huolimatta. Ja jotenkin Ace oli aina osannut maukua ne oikeat sanat suustaan, osannut pitää vahtia ja toimia koekaniinina loitsuille. ja niin hassulta kuin se tuntuikin, ei ajatus Acen menettämisestä tuntunut miltään.

Scarlettin tyhjää kuorta täytti viha. Mitään muuta hän ei tarvinnut eikä millekään muulle ollut tilaa. Hän oli tyhjentänyt itsensä viikkojen aikana ja jättänyt huutavan äänen vihan kanssa sisälleen. Scarlett aikoi karata – hän karkaisi typerästä orpokodista, jonne hänet oli hylätty. Hän ei merkinnyt kenellekään mitään, tulisi olemaan kuin orpokodin surkit – vain tiellä kaikkien jaloissa. Scarlett ei aikonut hyväksyä kohtaloa, johon hänet oli ajettu. Hänet oli ajettu pois valtaistuimelta ja hän aikoi lunastaa valtaistuimensa takaisin. Päivänä minä hyvänsä ja hän aikoi pitää koko maailman varpaillaan. Tytön huulille kohosi virne – murhanhimoinen virne. Hän ei malttanut odottaa saavansa puristaa jälleen sauvaa käsissään, tuntea sauvan elinvoiman kulkea lävitseen. Hän halusi jo nähdä tanssivat liekit polttamassa maailmaa tuhkaksi. Kaikista eniten teinityttö odotti saavansa maistaa tuoreen veren, nähdä sen kiiltävän punaisena valumassa lattialle. Scarlett halusi tuntea olevansa elossa.

Samassa tytön päässä välähti – kirja. Tyttö syöksyi lähes koskemattoman matka-arkkunsa luokse ja nappasi käsiinsä sfinksillä kuvitetun nahkakantisen kirjan. Kirjan, jonka Scarlett oli saanut saatuaan erotuksen Tylypahkasta. Tyttö siveli sfinksin kuvaa kirjan kannessa ennen kuin avasi ensimmäisen sivun arvoituksen.
”Minkä voit pitää itse, kun olet jo antanut toiselle?” kuului sivun arvoitus. Tyttö tuhahti. Hän ei tekisi arvoituksella mitään. Alun innostus muuttui nopeasti pettymykseksi kirjan sivujen paljastuessa tyhjäksi. Scarlett paiskasi kirjan matka-arkkuunsa muiden tavaroiden sekaan – mitä hyötyä oli kirjasta, jolla ei tehnyt mitään? Hänen tuli ratkaista typerä arvoitus ennen kuin pääsisi käyttämään kirjaa ja ei hänellä ollut aikaa siihen, kun hänen oli valloitettava maailma. Scarlett ei aikonut kuitenkaan odottaa enää hetkeäkään, ilta pimeni pimenemistään ja Montiacean orpokodissa alkoi tulla hiljaista. Scarlett pakkasi mukaansa vain välttämättömät asiat – Tylypahkan kiellettyjen kirjojen osastolta kopioidut kirjat pimeyden voimista, näkymättömyysviitan sekä nahkakantisen kirjan toivoen ratkaisevansa joskus sfinksin arvoituksen. Tyttö tunki reppuun tärkeimpien esineiden joukkoon muutamat varavaatteet. Hänen kätensä kietoutui Thunderbolt VII:n ympärille. Scarlettia kismitti luuta, jonka hän omisti – se ei ollut uusinta mallia, se oli jo kulunut käytössä vuoden aikana ja mikä kamalinta, se oli hänen isänsä ostama. Luuta saisi toimia hänen pakovälineenään, jotta hän joskus pääsisi Lontooseen ja sauvakauppaan varkauksille.

Scarlett avasi huoneensa ikkunan, asettui ikkunalaudalle seisomaan luuta jalkojensa välissä. Scarlett oli heittänyt repun selkäänsä ja Acen eteensä luudalla.
”Viimeinen matka Ace, vapaus koittaa”, Scarlett hymähti ennen kuin ponkaisi pimeään, viileään kevätyöhön jättäen jälkeensä yhden orpokodin, jonne hän ei aikonut palata. Hän saattoi olla muiden kutsuma ”hullu tyttö” mutta hän oli enemmän kuin mielellään hullu tyttö, jos hullu tyttö oli se, josta tulisi kaikkien aikojen mahtavin ja voimakkain.

Scarlett saapui pitkän yölennon jälkeen Lontooseen. Aurinko ei ollut vielä noussut taivaalle ja se oli Scarlettille etu. Hän laskeutui pienelle sivukujalle aamun pikkutunneilla. Scarlett heitti näkymättömyysviitan ylleen, asetti luudan nojaamaan kujan seinää vasten jättäen Acen luutaa vahtimaan – Scarlett aikoi palata kujalle. Kukaan ei epäilisi sähisevää kissaa syrjäkadulla, kulkukissa siinä missä muutkin. Scarlettin oli odotettava seuraavaa yötä, jotta hän voisi suorittaa varkautensa – jotta hän saisi sauvan itselleen. Hän ei aikonut viettää hetkeäkään ilman sauvaa. Scarlett poistui kujalta pysyen visusti näkymättömyysviitan alla. Ensimmäinen tehtävä oli päästä jonkun vanavedessä Viistokujalle Vuotavan noidankattilan läpi. Vuotavaan noidankattilaan oli helppo päästä ja epäonninen vanhempi nainen avasi Scarlettille seinämän, joka erotti Vuotavan noidankattilan Viistokujasta päästäen murtoa suunnittelevan teinitytön askeleen lähemmäs kohdettaan – sauvapuotia.

Scarlett vietti päivän Viistokujan sivukujalla näkymättömyysviitan alla odottaen kadun hiljentymistä ja illan pimentymistä. Ikuisuudelta tuntuva päivä kääntyi lopulta iltaan ja Viistokuja hiljeni. Ja ilta kohtasi lopulta yön pimeyden. Scarlett ei jättänyt näkymättömyysviittaansa hänen kulkiessa kohden sauvapuodin ovea ja ikkunoita. Hän ei ollut varma, miten hän suorittaisi murron, mutta oliko murron suorittamiseen useita eri vaihtoehtoja? Scarlett nappasi maasta kiven, jonka hän heitti läpi oven ikkunan rikkoen sen helähdyksen saattelemana. Scarlett ei paljoa odottanut, hän työnsi kätensä esiin näkymättömyysviitan alta rikkoutuneesta ikkunaruudusta, avasi lukon ja väänsi oven auki. Koko kauppa olisi hänen. Scarlett syöksyi suoraan hyllyjen luokse pysyen viittansa alla mahdollisimman hyvin – nilkat ja ranteet vilkkuivat ajoittain esiin tytön syöksyessä sauvalta toiselle etsien sopivaa ja häntä kutsuvaa sauvaa. Scarlett ei välittänyt kaaoksesta, jonka hän jätti jälkeensä – kyseessä oli murto ja murron tuli näyttää murrolta. Kymmenisen laatikkoa myöhemmin Scarlett sai käsiinsä sauvan, joka tuntui kutsuvan hänen nimeänsä – vastaavan huutoon tytön sisällä. Scarlett ei jäänyt enempää miettimään sauvan tarkkoja tietoja – sauva oli haapaa ja se veti häntä puoleensa. Se tieto riitti Scarlettille hänen syöksyessä liikkeestä yön pimeyteen näkymättömyysviitan alla kasvot murhanhimoisessa virneessä – uinuva peto oli herännyt.

Scarlett nousi luudallaan ilmaan ryöstöretkensä jälkeen. Se, minne hän suuntaisi saatuaan sauvan, oli vielä auki hänelle itselleen. Ehkä hän palaisi takaisin kotiin ja eläisi siellä hetken kuin mitään ei olisi tapahtunut – esittäisi sitä onnellista pikkutyttöä, kunnes pöly olisi riittävästi laskeutunut ja hän voisi aloittaa kostonsa. Se oli enemmän kuin hyvä suunnitelma. Ja se suunnitelma oli toteutettavissa, sillä hän ei aikonut palata orpokotiin hulluksi tytöksi. Hän esittäisi hetken kaiken olevan enemmän kuin hyvin, ja mitä enemmän hänen vanhempansa luottaisivat häneen, sitä suloisemmalta ja paremmalta tuntuisi viiltää heidän kurkkunsa auki. Scarlett oli vihdoin vapaa tekemään mitä hän halusi. Sitä ennen hän leikkisi hetken isin pikku prinsessaa.
Honey:Dream
Honey:Dream
Professori
Professori

Viestien lukumäärä : 203
Join date : 27.08.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon - Sivu 2 Empty Vs: Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa