[TYLYPAHKA]
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen

Siirry alas

Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen Empty Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen

Viesti kirjoittaja Weka-kitty lähetetty To Syys 10, 2020 7:13 pm

Nälkäpeli


[Tylypahkan] Nälkäpeli on - yllätys yllätys - Suzanne Collinsin luomaan Nälkäpeli-kirjasarjan maailmaan ja konseptiin sijoittuva tarina, jossa esiintyy eri pelaajien hahmoja Nälkäpelin raa'assa ja anteeksiantamattomassa maailmassa.
Pelikenttänä toimii Tylypahkan linna ja sen tilukset - oli kyseessä Kielletyn metsän jättiläishämähäkit tai korkea pudotus Pohjoistornista, on jokainen 24:stä tribuutista hengenvaarassa. Vain yksi voi voittaa - mutta kuka selviää huipulle, ja kuinka veriseksi hänen pitää kätensä tahrata?

Nälkäpelissä esiintyvien hahmojen käyttöön on lupa ja tasapuolisuuden nimissä lopputulos on arvottu - se toki selviää vasta tarinan edetessä.

Tribuutit

1. Vyöhyke

  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 9726367f38c904107293f850297a6977ba2b1a14  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 798cc03fbc7b61a57fe7cef51a8002000937849f 
       Damien Lukas                Alecia Ivanova

2. Vyöhyke

  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 89041fa5988ee08473673bd9af89b19fcddec3c1  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 70b5aa0818f87ceeb05f0de78c902e5fe6d91485  
Hamlet Sasania             Ophelia Sasania
     3. Vyöhyke

  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 4262ba98706b22b26145d568cbe74485072ea43b  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 0b6068235249c27e9a71607cc98ae025f19b6a37  
       Happy Powell          Viviann Kempington

4. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 8514ca43b3f2bfbf510d4402b75e7e23771b74f4  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 87e615e895035c784c19f980e8fbc271f255a890  
Thibaud McMong             Clementine Knox

5. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen F6535fac1cefb5d084e74d7994d444eb49d1c7d7  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen A0b460234900478c000140b4e55094ebf530fe9f  
Milo Nithercott             Erin Blackburn

6. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen Aa60db3f014103bcd182f20908a627f2d3b49767  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 1db36b51f1ca0ae560d12c8e20608ded64f62a5f  
Ikaros Devine             Maya Stewart

7. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen C2f7765d7b223dc1baab92d06c4bf5df237f0d61  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen C53310a4caef177a8dd81aa64a42be678492107f  
Hrafn Drekason             Scarlett Snider

8. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 6813b9ffcfa1e2aff7125a915041c912cbdf9359  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 6c47988489ebb5c28acf0e016b5833d198d2d385  
     Myron Elderflower      Hylonome Elderflower

9. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 873552af6320ea877d9a294273dda08305830535  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen F786720c1a14a07669bde4f4325b483a6c84e5df  
  Tom Kingston              Phobos Huxley

10. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 1b3d9bc2431b976213d4f96c80fad2983b7d9c34  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 487ef5f93db348e10b2f76896c1138488a221ff5  
Zachariah Quinton             Agatha Chopre

11. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen Ce01c3e45d716c03af00aacdcd546b43b475ba97  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 59a5bfe1d58782aa6c8aa24058ccb915882ca774
      Neon Daemon               Briallan Whitfield

12. Vyöhyke


  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 78ed41bc6edf0f68cc626483abdff9328f8d8843  Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen 7da22dce07f425ed0036b581746871b321047881
 Wilson Myerscough              River Morgan


Viimeinen muokkaaja, Weka-kitty pvm Pe Syys 11, 2020 8:24 pm, muokattu 2 kertaa
Weka-kitty
Weka-kitty
Puuskupuhien tuvanjohtaja
Puuskupuhien tuvanjohtaja

Viestien lukumäärä : 147
Join date : 27.08.2020
Ikä : 21

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen Empty Vs: Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen

Viesti kirjoittaja Weka-kitty lähetetty To Syys 10, 2020 11:35 pm

Luku 1: Elonkorjuu


Rachel Middleton, Capitol

Pelinrakentaja veti syvään henkeä metallisen oven edessä. Päässä pyöri tuhat ajatusta; uusi Nälkäpeli, uusi elonkorjuu, uudet tribuutit. Rachel Middleton oli siirtynyt virkaansa vasta edeltävänä vuonna ja odotukset olivat korkealla. Viime vuonna hän oli ohjannut ensimmäisen Nälkäpelinsä, joka oli jännittävin vuosiin – ja ensi kertaa moneen vuoteen voitto ei mennyt yhdelle ensimmäisestä kolmesta vyöhykesta.
Rachel astui eteenpäin, kiiltävät korot kopisten vasten lattiaa kun ovi avautui automaattisesti, liukuoven avautuminen saaden koko hänen alaiskaartinsa kääntymään tuoleissaan ja nousemaan, valmiina aloittamaan.
“Hyvät naiset ja herrat – antakaamme taas vyöhykkeille ja ennen kaikkea Panemille hyvä show.” Rachel sanoi hymyillen leveästi peliä ohjelmoiville työntekijöille, astellen muutaman portaan alas päästäkseen pääkontrollipöydän ääreen. Sen keskellä oli pienoismalli pelikentästä, mutta Rachel heilautti sen tottuneella kädenliikkeellä pois, saaden listan kameroita heijastumaan hologrammina ilmaan.
“Elonkorjuu alkaa vyöhykkeeltä 12 – onko kaikki siellä päässä kunnossa?” Rachel kysyi, odottaen hetken jonkun vastaavan ennen kuin isoille ruuduille takaseinällä heijastettiin kameroita eri kuvakulmista. Hiilikaivosten työläiset seisoivat riveissä, nuhruisina ja huonoryhtisinä, vanhat rievut yllään pestyinä edes jokseenkin edustaviksi. Rachel pudisteli päätään itsekseen – alempien vyöhykkeiden elonkorjuu oli vain ajanvietettä Capitolilaisille, jotka kokoontuivat koteihinsa ja juhliinsa lautastensa kanssa ja vaihtoivat kuulumisia, heittelivät ilmaan veikkauksia.
“Neiti Middleton, 10 minuuttia.”


Agatha Chopre, vyöhyke 10

Aamun aurinko poltti Agathan niskaa kun toiseksi viimeiseen elonkorjuuseensa asteleva nuori nainen kulki pitkin vyöhyke 10:n katuja. Silmät tutkivat ympäristöä – viimeistä kertaako? Agatha ohitti lammasaitauksen, jossa pienet karitsat itkivät; hänestä tuntui samalta. Lapset, jotka aidattiin keskenään ja katsottiin, kuka lähti teuraaksi. Kuka menetti perheensä, kuka karkasi aidan välistä.
Seitsemäntoistakesäinen astui aukealle, johon oli jo alkanut muodostua jonoa. Kaikkialla hänen ympärillään rauhanvartijat partioivat, ohjasivat nuoria jonoihin. Valkeat asut kiilsivät puhtauttaan auringossa, joka heijastui kuvaajien linsseistä ja salamoista, kun he ottivat tilannekuvia. Mässäilivät lasten pelolla ja vanhempien kauhulla, kenties viimeisillä halauksilla ja suudelmilla. Kukaan ei tiennyt, kuka lähtisi vielä samana päivänä junalla kohti Capitolia. Vain yksi palaisi takaisin – ja se harvemmin oli kukaan kymmenennen vyöhyken karjankasvattajista; vaikka he ruokkivat Capitolin, he eivät olleet pääkaupungin suosiossa. Heidän arvonsa oli vähäisempi kuin karjan itsensä.
Agatha asteli jonon perälle, hymyillen edessä olevalle punapäälle, jonka kanssa työskenteli samassa navetassa edellisenä kesänä. He vaihtoivat muutaman sanan; tyhjiä toiveita siitä, mitä jos tämänkin nälkäpelin voittaisi vyöhyken 10 tribuutti. Se oli epätodennäköistä; totuus oli se, että Capitol ei voinut antaa pienempiarvoisen vyöhyken voittaa kahdesti. Se vei uskottavuutta. Ja vaikka Capitolin lähettämät leipäkuormat, taskujen pohjalle jääneet uudet korut ja uusista, pehmeistä kankaista tehdyt vaatteet lämmittivät vuoden, ei se saisi jatkua toista vuotta peräkkäin.
Agatha veti syvään henkeä kun astui ihmismassan sekaan aukiolle, katse käväisten suurissa kuvaruuduissa joilla liehui Capitolin lippu. Vaaleansiniset silmät etsivät lavan reunaa; ja kun ne löysivät sen, Agathan rintakehä lämpeni kuin taikaiskusta. Siellä, lavan reunalla, seisoi Oliver Ackerhogan, selkä suorassa, ilme synkeänä. Rakastavaisten katseet kohtasivat läpi ihmisjoukon ja edes hetken, Agatha antoi itsensä toivoa. Tämä oli hänen toiseksi viimeinen vuotensa elonkorjuussa; Oliver taas oli voittanut nälkäpelin edellisenä vuonna, täyttäessään 18. Hän ei olisi vaarassa – ja vuoden kuluttua ei olisi Agathakaan. Kaksi elonkeruuta, ja he olisivat vapaita.
Tai, niin vapaita kuin Capitolissa pystyi olemaan.
He voisivat asua kauempana keskustasta pienessä talossa, saisivat lapsia ja saisivat elantonsa kasvattamalla kanoja tai vaikkapa vuohia. Se oli unelma, jota Agatha oli kasvattanut sisällään siitä lähtien, kun oli ensi kertaa tajunnut rakastavansa Oliveria. Mutta tätä ennen hän ei uskaltanut edes sanoa sitä ääneen – ja toisaalta, hän tiesi Oliverin tietävän. Hänen ei tarvinnut kertoa, luoda toivoa joka voitaisiin murskata yhdellä paperilapulla.
Oliverin katse siirtyi sitten terävästi sivulle – hän kuuli jotain, mikä ei kuulunut Agathan korviin asti.
Kylmä metallin ääni kertoi, että portti ihmisjoukon takana vedettiin kiinni. Agathaa kylmäsi, kun hän asettui riviin seisomaan ikäistensä kanssa, hipaisten hameensa helmaa. Enää kaksi vuotta, ja hän saisi elää unelmaansa.
Panemin kansallislaulu kajahti särisevistä kaiuttimista, kamerat kiersivät väkijoukkoa, etsien tulevan tribuutin hetkiä ennen nimien lukemista.
Capitolin lähettämä nukke, viljankorsiin ja kirkkaanoranssiin housupukuun pukeutunut nainen luki pelottavan leveästi hymyillen kortista vuorosanansa; kuinka vyöhyke oli voittanut edellisen Nälkäpelin ja saanut nauttia Capitolin anteliaisuudesta. Capitolilainen aksentti muuttui käärmemäiseksi, kun nainen kertoi, kuinka vyöhyke 10 voisi toistaa saman tässäkin Nälkäpelissä.
Jokin kertoi Agathalle, ettei sellaista vahinkoa pääsisi käymään.
Housupukunainen kääntyi kulmikkain liikkein kohti lasipalloa, joka oli täynnä nimiä. Ensin oli tyttöjen vuoro. Agathan silmät seurasivat kameroita, jotka seurasivat naisen matkaa lasipallolle, zoomaten lakattuihin rakennekynsiin niiden upotessa paperinpalasten väliin.
Agathan nimi oli pallossa vain kuudesti. Se oli vähemmän, kuin valtaosalla hänen ympärillä olevillaan. Puristus Agathan vatsanpohjalla alkoi lakata; kenties hän selviäisi tänäkin vuonna. Siniset silmät kohtasivat Oliverin silmät, joka tuijotti tiukasti lasipallossa olevaa kättä ja hetken Agatha luuli jo hirttosilmukan kaulansa ympärillä hävinneen.
“Hyvä yleisö, vyöhykkeen 10 ensimmäinen tribuutti: Agatha Chopre.”
Hirttosilmukka kiristyi taas ja maa hävisi jalkojen alta. 


Phobos Huxley, vyöhyke 9

Karhea pellavakangas painoi pientä ristikkokuviota Phobos Huxleyn sormenpäihin. Tyttö puristi käsiään nyrkkiin, vaaleat hiukset sidottuina leteille niskaan. 13-vuotias tyttö tuijotti hiljaisena eteenpäin, kasvot vitivalkeina ja vakavina, kuin odottaen vuoroaan päästäkseen mestattavaksi.
Elonkorjuun aamu oli valjennut vyöhykelle 9 aurinkoisena, kuuma aurinko porottaen Phoboksen paljastettuun niskaan. Silti tyttö tärisi paikallaan, kauhusta kankeana kun hän odotti kaikkien järjestäytyvän. Ympärillä olevat äänet olivat vain kohinaa ympärillä, kun Phobos kuuli jostakin kaukaa Panemin kansallislaulun kajahtavan siniselle kesätaivaalle.
Kaksi vuotta aiemmin Phobos oli ollut vasta 11, seurannut sivusta elonkorjuun sirpin matkaa läpi nuorten unelmien ja toiveiden.
Kaksi vuotta aiemmin oli läpi aukean kajahtanut hänen isosisarensa nimi; tuntia myöhemmin Phobos ja tyttöjen äiti oli päästetty hyvästelemään sisarensa ja tyttärensä.
Apate ei koskaan palannut.
Phoboksen silmiin nousi katkeria kyyneliä, kun hän muisti siskonsa hymyn, lupauksen palata ja kertoa kaikki Capitolista, sen asukkaiden hullusta muotitajusta ja niistä upeista väreistä, joita Phobos ei voinut kuvitellakaan siinä kaikessa harmaan ja ruskeankirjavan ankeuden keskellä.
“… --ley!”
Phobos havahtui äitinsä sydäntäsärkevään itkuun.
Koko maailma kääntyi yhdessä hetkessä ympäri, kun kaikki ympärillä olevat kolmetoistavuotiaat kääntyivät kasvot valkeina katsomaan ystäväänsä. Phobos ei tajunnut hetkeen, mitä tapahtui, ennen kuin tunsi jonkun tuuppaavan häntä eteenpäin.
Blondi tyttö pyörähti ympäri, paniikissa kuin loukkuun joutunut eläin, tavaten rauhanvartijan miltei surumielisen katseen kypärän visiirin takana. Phobos tunnisti etäisesti Killian Mondayn silmät, kun tunnettu juoppo otti pienen tytön mukaansa, ohjaten hänet läpi ihmisjoukon kohti puusta rakennettua lavaa. Phoboksen silmistä value kyyneliä, vaikka kaikki muu tuntui turralta, jalat liikkuivat vain rauhanvartijan ohjauksen myötä.
Phobos havahtui seuraavan kerran vasta siihen, kun tuijotti edessä avautuvaa ihmismassaa, joiden tyhjät silmät löivät kuin rummut Phoboksen rinnassa, onttoina ja kolkkoina. He olivat säilyneet – Phobos tiesi, ettei palaisi. Katse siirtyi elonkerjuuta seuraavien ihmisten massaan, ja siellä kolmeen rauhanturvaajaan, jotka pitelivät kiinni punatukkaisesta naisesta, joka huusi tytärtään.
Jo toista ja viimeistä tytärtään, jonka menetti Capitolin teurastuksessa.


Scarlett Snider, vyöhyke 7

Punaiset hiukset tahtoivat karata huivin alta, jonka alle ne oli sullottu, kun Scarletin pää kääntyi jatkuvasti puolelta toiselle. Vain minuutteja ennen hänen nimensä oli luettu yhdeksi kahdestakymmenestäneljästä tribuutista, eikä hän malttanut pysyä paikallaan – hän tiesi, että voisi voittaa. Siitä lähtien kun Scarlett oli nähnyt, miten tribuutit ja voittajat nostettiin jalustalle, kuinka he seisoivat mustien, uljaiden hevosten vaunuissa vilkuttamassa koko Panemin kansalle, oli hän joka vuosi odottanut tilaisuuttaan. Hän oli neljäntoista – siis yhtä nuori kuin Nälkäpelien nuorin voittaja sen historian aikana – ja valmistautunut. Sinä vuonna hän oli ottanut niin monta tesseraetta, että hänen ei tarvinnyt nähdä päivääkään nälkää ja hänen nimensä oli lasikuplassa kymmeniä, ellei satoja kertoja. Ja kun lopulta jonkun nimi oli luettu – nimi, joka ei ollut Scarletin, oli hän ilmoittautunut vapaaehtoiseksi.
Scarletin sydän pamppaili innosta kun hänen korvansa soivat yhä siitä kohahduksesta, joka oli syntynyt kun punapää oli itse asettunut giljotiiniin; mutta Scarlett selviäisi, hän tiesi sen. Hän voisi vihdoin näyttää, mistä hänet oli tehty.
Villeinä loimuavat silmät kävivät ruudulla, jossa loisti hänen hymyilevä naamansa. Scarlett tiesi koko Panemin katsovan sillä hetkellä ja vinkkasi silmää kameralle juuri ennen kuin vähintäänkin pöllämystynyt sulkatäti kaiveli poikatribuutin nimeä toisesta lasipallosta.
Kun lopulta nimi vedettiin esille, ei Scarlett edes tunnistanut nimeä – hänen katseensa kävivät kilpailijassa, jonka rauhanvartijat saattoivat lavalle pienessä saattueessa; Scarlettia ei tarvinnut saattaa, hän oli itse hypännyt lavalle kuin sirkuksessa. Hän oli tarinan päätähti, eikä hitaasti portaita ylös nouseva nuorempi poika ollut mitään hänen rinnallaan. Tummahiuksinen, kenties kaksitoistavuotias poika näytti siltä, ettei prosessoinut juuri mitään, mitä oli juuri tapahtunut, ilme jäätyneenä pelon ja epäuskon maskiksi.
Nokipoika mustine hiuksineen asettui Scarletin vierelle, korostaen hienosti Scarletin värikästä paitaa, jonka hän oli itse värjännyt metsästä löytyneillä punaisilla marjoilla ja punaisena loimuavia hiuksia. Hän oli koko päivän päätähti, ja tulisi olemaan myös silloin kun punaiset hiukset tahrautuisivat muiden tribuuttien vereen Scarletin voittaessa Nälkäpeli nopeimpana ja yhtenä nuorimmista siitä suoriutuneista tribuuteista.


Alecia Ivanova, vyöhyke 1

“Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi!” nuorten kuoro nousi ensimmäisen vyöhykkeen taivaalle, kun ensimmäinen nimi oli luettu. Alecia oli pienempi kuin muut ympärillä olevat, pidemmät ja vahvat, nuoret, mutta nosti silti kätensä tarmokkaasti ylös ja ilmoittautui tribuutiksi; hän ei ollut treenannut koko elämäänsä turhaan.
“Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi!” toistui kuorossa yhä uudelleen ja uudelleen, epätasaisena lauluna joka nousi taivaalle, Capitolin kameroiden pörrätessä tyttöjen ympärillä, jotka taistelivat tilaisuudesta päästä vyöhykkeensä tribuuteiksi.
“Kuten odotettua, vyöhyke 1 on valmis näyttämään voimansa tämän vuoden Nälkäpelissä! Hienoa, hienoa. Hyvät nuoret, asettukaa jonoon jotta nimenne otetaan ylös toiseen arvontaan.” Vyöhykkeen juontaja, Nymphine McQuince, puhui ääni kirkkaana ja tasaisena; Nymphine oli ollut vyöhykkeen 1 saattaja niin kauan kuin Alecia vain muisti. Joka vuosi nainen tuli paikalle toinen toistaan ylellisemmissä kaavuissa jotka mukailivat sen vuodenajan muotivärejä. Alecia ihaili jonossa naisen yllä olevaa laventelinsävyistä läpikuultavaa kaapua, joka levisi runsaana mattamustalle lavalle, jolla nainen seisoi ylpeänä kuin patsas. Alecia unelmoi usein elämästä Capitolissa; vuosittaisista matkoista vyöhykkeelle saattajaksi tribuuteille, jotka olivat todennäköisiä tuomaan voiton kotiin ja pukeutumisesta yliampuviin vaatteisiin jotka huokuivat mammonaa ja arvostusta.
Alecia käänsi sitten katseensa eteenpäin jonon liikkuessa taas, kun nuoret jättivät nimilappunsa vapaaehtoisesti lasipalloon, josta yksi onnekas arvottaisiin vyöhykkeen 1 tyttötribuutiksi.
“Alecia Ivanova.” Nuori brunette sanoi hymyillen naiselle, joka kirjasi nimiä ylös, katsellen herkän paperinpalan matkaa lasipalloon muiden nimilappujen joukkoon. Alecia rukoili olevansa tänä vuonna se onnekas.
Kului jonkin aikaa ennen kuin kaikki vapaaehtoiset tytöt olivat saaneet nimensä toiseen äänestykseen, tribuuttiehdokkaat kokoontuen lavan etuosaan kuin fanit lempibändinsä keikalla, palvoen Nymphineä joka asteli lasipallon luokse. Capitolin kamerat surisivat tyttöjen vieressä, kuvaten toiveikkaita katseita kun Nymphine kaivoi tuskallisen kauan sopivaa nimeä pallosta, lopulta vetäen sen esiin ja asteli takaisin lavan keskiosaan, silmäillen ihailijoitaan hetken ennen kuin luki nimen lapulta.
“Vyöhykkeen 1 ensimmäinen tribuutti… Alecia Ivanova.”
Weka-kitty
Weka-kitty
Puuskupuhien tuvanjohtaja
Puuskupuhien tuvanjohtaja

Viestien lukumäärä : 147
Join date : 27.08.2020
Ikä : 21

Näytä käyttäjän tiedot

Aileen likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen Empty Vs: Nälkäpeli - Olkoon onni aina teille myötäinen

Viesti kirjoittaja Weka-kitty lähetetty Pe Loka 02, 2020 6:23 pm

Luku 2: Haavanlehti


Hylonome Elderflower, vyöhyke 8



Rauhanvartijan ulvonta sai Hylonomen huulet kaareutumaan virneeseen, hampaat painautuen yhä vahvemmin läpi käsivarren kankaan ja rikkoen ihon. Hylonome tunsi kuinka joku repi häntä kauemmas häntä saattaneesta rauhanvartijasta, nostaen nuoren tytön ilmaan ja vetäen taaksepäin. Hylonome kuuli repeytyvän kankaan äänen ja potkaisi mennessään eteenpäin, nahkaisen kengän kova pohja potkaisten pehmeää lihaa kun rauhanvartija kompuroi ja kaatui alas lavalta väkijoukkoon.
Hylonome virnisti yhä leveämmin kun näki kameran, joka laskeutui väkijoukon yli lähemmäs häntä – Capitol halusi shown ja hän aikoi tarjota sen. Hylonomen hampaiden välissä puristui hohtavanvalkoinen kangas joka oli vahvasti kontrastina vasten tytön tummalla reunustettuja silmiä ja mustaksi värjättyä, joskin haalistunutta tukkaa. Hän tiesi miltä näytti Capitolin ylimystön silmissä; villilapsi sekaisine hiuksineen ja hullunkurisine vaatteineen.
Hylonomen katse käväisi veljessä; vanhempi Elderflowerin sisaruksista oli kääntynyt katsomaan sisartaan rauhanvartijoiden saattueessa, kun sisaruksia saatettiin pois lavalta, kohti pormestarin taloa, jonka kätköissä heidän tulisi suorittaa viimeiset jäähyväisensä. 
Hylonomen villeinä loistavat silmät kävivät kamerassa, jota koppaakuoriaiselta näyttävä kameramies toi lähemmäs, zoomaamaan nuoren tytön virnuileviin kasvoihin – ja kääntyi sitten kohti hiljaisempaa, tyynempää veljeä. 
Hylonome ei epäillyt hetkeäkään, etteikö koko tribuutin valinta olisi ollut vääristynyt; hän ja Myron elivät suhteellisen hyvää elämää kankaan- ja vaatteidentuotannusta vastaavalla vyöhykkeellään, vain Myronilla oli yksi ylimääräinen nimi kulhossa vaikean talven jälkeen. Kaikista vyöhykkeen 8 nuorista, mikä oli todennäköisyys että juuri he kaksi valikoituisivat, kaksi sisarusta kymmenien joukosta, jotka olivat hankkineet monet tesserat perheelleen ruokkiakseen vanhempansa ja sisaruksensa.
Hylonomen ei tarvinnut kahdesti kysyä, kun hän ohitti pormestarin etuoven ja näki pormestarin vaimon hymyilevän vinosti mustahiuksiselle tytölle; Elderflowerit olivat astuneet muutamille liian tärkeille varpaille viimeisen vuoden aikana, ja tämä oli palkka siitä. Sisarusten epäsuora teloitus.


River Morgan, vyöhyke 12


Kyyneleet tahrasivat rouhean kankaan kun River tarrautui kuin henkensä edestä tätiinsä Yvonneen, joka oli polvistunut pienen juna-aseman lattialle halaamaan lasta, joka oli viimeisten vuosien aikana ollut hänelle kuin oma tytär. River itki lohduttomasti, kauhu puristaen vatsanpohjaa yhä uudelleen ja uudelleen, kun hänen päässään pyöri uudelleen ja uudelleen filmi kuin kauhuelokuvasta; kirkkaanpunaiseen pukeutunut saattaja astelemassa lasipallolle, vetämässä sieltä nimen Riverin rukoillessa, ettei se olisi hänen. 
Mutta onni ei ollut hänelle myötäinen; se hänen olisi pitänyt tietää jo vuosia sitten. 
Riverin punareunaiset, turvonneet silmät nousivat kun River vei katseensa jäähyväisille tarkoitetun huoneen ovelle. Ovella seisoi hänen äitinsä, kädet puuskassa ja vakavailmeisenä, ilme kireänä, kuin hän olisi odottanut tapahtunutta.
Toki, hänen äitinsä tiesi, kuinka monta tesseraetta River oli viimeisen vuoden aikana joutunut hankkimaan; hänen äitinsä oli vastuussa tesserae-jauhojen ja öljyn jakamisesta niille onnettomille, jotka tarvitsivat sitä perheensä ruokkiakseen.
Äidin sisar Yvonne ei koskaan halunnut Riverin laittavan omaa henkeään pantiksi päivittäisen ruoan vuoksi, mutta mitä muutakaan River olisi voinut tehdä; hän tunsi olevansa jollain tapaa ikuisessa kiitollisuudenvelassa tädilleen, joka oli ottanut hänet siipensä alle Riverin isän kuoltua hiilikaivosonnettomuudessa ja äidin muuttuessa yhä etäisemmäksi päivä päivältä.
River ei tajunnut katseensa jääneen äitiinsä niin pitkäksi aikaa ennen kuin tunsi kädet poskillaan. Yvonne käänsi siskontyttönsä pään saadakseen vihrenharmaiden, itkuisten silmien katseen itseensä. 
“Kävi mitä kävi, kotiin voi aina tulla.” Yvonnen sanat saivat Riverin vetämään henkeä katkonaisesti itkunsa seasta. Sanat olivat jotakin, mitä Yvonne oli sanonut Riverille niin kauan kuin tyttö muisti, kun hän pakeni kotoa äidin passiivista inhoa tai piilotti huonosti menneen kokeen laukkunsa pohjalle.
Kotiin voi aina tulla.
Mitä River tekisikin tulevassa Nälkäpelissä, hänellä oli aina koti. 
“Aika lähteä, hyvät rouvat.” Rauhvanvartijan ääni keskeytti Riverin suusta pulppuavat sanat, panikoitunut katse etsi turvaa vielä kerran tädistään – ja jopa äidistään, joka oli jo kääntänyt selkänsä. Rauhanvartija painoi kätensä Yvonnen olalle, jolloin naisen oli pakko nousta likaiselta lattialta ja lähteä.
Oven pamahdus Yvonnen perässä ja siitä seuraava hiljaisuus muistutti Riveriä siitä, kuinka hänen isänsä oli yhtenä aamuna lähtenyt ennen auringonnousua töihin kaivokseen, se korvissa huutava hiljaisuus mikä jäi taloon. Ja kuinka isä ei enää kulkenut siitä ovesta; oliko se merkki siitä, ettei River näkisi tätiäänkään enää sen jälkeen?
Hiljainen itku otti vallan ja River painautui huoneen nurkkaan lohduttomana odottamaan junan tuloa. 

Erin Blackburn, vyöhyke 5


Juna keikahti liikkeelle hiljaa. Sade ropisi vasten ikkunan lasia, joka oli kylmä Erinin otsaa vasten kun hädin tuskin 16-vuotias nojautui siihen, silmiin maalautuen iltahämärässä pilkehtivän kaupungin valot. Vyöhyke 5 vastasi sähköntuotannosta, ja se oli yksi harvoista vyöhykkeistä, joilla oli valoa ja sähköä yötä päivää. Erinin katse siirtyi pienen kaupungin länsipuolelle, suuren padon juureen, jossa hän tiesi perheensä istuvan keittiössä – hän mietti, itkikö hänen äitinsä, kirosiko isä tyttärensä huonoa tuuria.
Erinin lasittunut katse siirtyi terävästi taaksepäin, kun keltainen valokeila maalasi junan lasin oven liukuessa auki. 
“Blackburn.” Milon ääni oli yhtä ärsyttävä, terävä kuin aina ennenkin. Erin käänsi katseensa ärtyneenä poikaan, joka nojaili kädet puuskassa ovenkarmiin, antamatta liukuoven mennä paikalleen. Erin oli jo vastaamassa jotakin napakkaa takaisin – se tuntui olevan heidän ainoa tapansa kommunikoida, eläen tasapainoisessa symbioosissa piikkeinä toistensa lihassa. 
Niin se oli ollut aina – Milo Nithercott oli Erinin koulussa rinnakkaisluokalla, ilkkuen vähä väliä Erinin luokkalaisia ja Eriniä itseään, jotka olivat kaupungin länsipuolelta – padon työntekijöitä, jotka tulivat  aikaisin aamulla kouluun ja lähtivät aiemmin jotta voisivat tehdä illat töitä. Milo asui keskustassa, aikomuksenaan periä isänsä tuontifirman, joka teki yhteistyötä Capitolin kanssa. Hän ei myöskään antanut kenenkään unohtaa tätä asiaa itsestään – ja se sai kaksikon jatkuvasti kiinni toistensa kurkkuihin. 
Erinin kielenpäällä poltteli solvaus, joka heittää poikaa päin – eivätkö isän rahat ostaneetkaan vapautta, jotakin, joka sattuisi… Mutta kun Erinin tummat silmät siirtyivät Milon kasvoihin, kuoli kirous tytön kurkun perälle. Milo oli vakava, kasvot maskina joista harvemmin sai mitään selvää, mutta nyt silmien takana piileksi jonkinlaista surau, jopa ahdistusta. 
“Jos edes toinen haluaa selvitä takaisin kotiin, meidän pitää puhaltaa yhteen hiileen.” Milo sanoi lopulta, ja ennen kuin Erin ehti miettiä tarpeeksi purevaa vastausta, oli poika jo lähtenyt, valokiila häviten ja jättäen Erinin junavaunun pimeyteen. 


Hamlet Sasania, vyöhyke 2


Hamlet istui junan aamupalapöydässä, vatsa vääntyneenä tuhannelle eri mutkalle. Lautasella oli vaaleaa leipää, jonka päällä oli viipaloitua paprika ja tomaattia – vyöhyke 9, eittämättä. Hamlet siirsi koskemattoman lautasensa kauemmas, hikikarpalo nousten taas otsalle kun häntä alkoi etoa.
“Et voi ilmestyä Capitoliin nälkiintyneenä.” Ophelian ääni rikkoi junan hiljaisuuden terävänä, saaden myös Hamletin vieressä istuneen, parin vuoden takaisen voittajan, Axel Bondin, pään kohoamaan. Miehen kulmat kohosivat hieman ja käväisivät Hamletissa, ennen kuin Ophelia sitten jatkoi. “Olet jo valmiiksi tarpeeksi rimpula – se vie meiltä pisteitä.”
Ophelian sanat kirvelivät näkymättömissä olevissa haavoissa; Hamletin pikkusisar oli aina löytänyt isoveljessään jotakin vikaa, jotakin mikä ei sopinut vyöhykkeen 2 jopa sotaisaan, aggressiiviseen imagoon. Hamlet oli liian pehmeä – niin hänen äitinsäkin aina sanoi.

Hamlet laski katseensa, häpeä kuumottaen poskia, mutta vieressä istuvan, edellisen voittajan ääni sai pään taas kohoamaan, lähinnä yllätyksestä.
“Ei se ole ennenkään voittajia estänyt.” Axel totesi, tunkien palan munakasta suuhunsa, katse Opheliassa kuin häntä olisi hädin tuskin kiinnostanut katsoa vyöhykkeen 2 tyttötribuuttiin. Hamletin katse siirtyi Opheliaan, jonka korvista miltei nousi sanoja, kun tuli omalla tavallaan nuhdelluksi sanoistaan – hän oli tottunut olemaan niskan päällä.

“… Käyn vaihtamassa vaatteeni. Olemme pian perilla.” Hamlet sanoi painostavaan hiljaisuuteen, irvistäen kun siirtyvä tuoli piti ikävän äänen junan puulattiaa vasten. Ophelia avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sisaruksista vanhempi oli jo mennyt menojaan, häviten vaunusta käytävälle, josta pääsisi omaan vaunuunsa.
Hamletin suljettua liukuovi veti tuo syvään henkeä, raskas paino keventyen edes hieman olkapäiltä. Hän vihasi tätä – jokaista hetkeä, jokaista metriä, joka vei hänet lähemmäs Capitolia. Pienen ikkunan edessä oli vaasissa haavanlehtiin kiedottuja mustia begonioita ja  tummanliloja hyasintteja, jotka oli juuri kasteltu; Hamlet hipaisi hyasintin lehdelle muodostunutta vesipisaraa, joka loitsi aamuaringon osuessa siihen, hipaisten viileää vettä kämmenselälleen. Se oli kuin rukous, toive; hän halusi elää näkemään mahdollisimman monta aamua.

“Puoli tuntia Capitoliin!” Käytävältä kantautuva ääni sai Hamletin syöksymään kohti seinään rakennettua vaatekaappia. Kädet penkoivat jotakin soveltuvaa päälle – ruosteenpunaiset värit eivät sinänsä hämmästyttäneet poikaa paljoudellaan, niiden symboloidessa kaikkea sitä verenvuodatusta, jota vyöhyke 2 oli läpi historian aiheuttanut, mutta lopulta kädet löysivät tummanharmaan silkkipaidan, joka muistutti metallia – se oli kotoisa väri, mutta samalla sai etomisen tunteen takaisin.

Hamlet napitti paidan tärisevin käsin, vetäen syvään henkeä jotta saisi hengityksensä tasaantumaan. Mitä lähemmäs Capitolin silhuetti ikkunassa tuli, sitä enemmän sydän hakkasi ja henki tuntui salpaantuvan.
Hamletin käsi lipsahti kullanväriseltä napilta kun Ophelia vetäisi veljensä liukuoven auki sen enempää kyselemättä. Kirkkaanpunainen, nilkkamittainen silkkihame liikkui Ophelian jaloissa tytön liikkuessa kuin villein tuli, korvia, ranteita ja kaulaa koristavat kultaiset korut helähtäen vähän väliä kun tuo liikkui.
“Oletko valmis? Meidän pitää olla jo ovella, jos haluamme jo ensimmäisiin kameroihin.” Ophelia hoputti veljeään, napittaen sanaakaan sanomatta viimeisen napin, joka nosti kauluksen painamaan ahdistavasti Hamletin kurkkua vasten ja repi veljensä sitten mukanaan käytävälle. Ikkunat osoittivat länteen päin, Capitol loistaen auringonvalossa kuin kirkkain timantti, puhtaana ja luonnottomana. Hamlet ei voinut kuin tuijottaa, kun juna kiersi järven, joka ympäröi Capitolia, vähitellen ensimmäiset kamerat alkaen ohittaa junan, joka hidasti hetki hetkeltä vauhtiaan lähestyessään asemaa.

“Hymyä.” Axelin ääni karkasi suupielestä, vakavat kasvot katsoen Sasanian sisaruksia, sivuprofiili piirtyen kameroille, jotka kuvasivat odotettuja vyöhykkeen 2 tribuutteja. Hamletin vatsanpohjalla kouraisi vielä viimeisen kerran kun hän pakotti tarkoin opetellun hammashymyn kasvoilleen ja kääntyi kohti ovea, astuen sisarensa kanssa harjoitellussa synkronoidussa liikkeessä alas junan yksittäiselle portaalle ja lopulta asemalaiturille. Kaikki liikkui hidastetusti, Ophelian ylös vilkutukseen nouseva käsi, vääristynyt nauru. Hamlet yritti sulkea silmänsä valojen räiskeeltä, mutta tunsi sisarensa nipistävän käsivarttaan kipeästi. Se ei ollut sallittua.

Mikään ei ollut sallittua, mikä tahraisi jo vuosia lapsensa Nälkäpeleihin lähettäneiden Sasanioiden maineen. Axel Bondin voitto oli ollut harha-askel; nyt Ophelian tai Hamletin oli tarkoitus korjata kaksi vuotta aiemman Nälkäpelin virhe.
Weka-kitty
Weka-kitty
Puuskupuhien tuvanjohtaja
Puuskupuhien tuvanjohtaja

Viestien lukumäärä : 147
Join date : 27.08.2020
Ikä : 21

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa