[TYLYPAHKA]
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Maleficarum

Siirry alas

Maleficarum Empty Maleficarum

Viesti kirjoittaja P.B. lähetetty Su Syys 20, 2020 1:45 pm

Maleficarum
"Noidista"

Päivää motherfucking lukijat.
Kehitteillä oleva kauhu/salapoliisikertomus, jota sovellan vapaasti J.K. Rowlingin kuvailemaan maailmaan. Kertoo Burslemissa, Stoke-on-Trentin kaupungissa tapahtuvista salaperäisistä jästien katoamistapauksista. Kaksi ministeriön unhoituttajaa saapuvat paikalle selvittämään muutaman jästin todistamaa taikuutta, mutta jäljittäessään mahdollisia silminnäkijöitä heille alkaa valjeta, että kaupungissa on jo kauan ollut jokin syvästi pielessä.





HAHMOT


Sidonia Redferne:

Maleficarum R9WX2WB

Sidonia "Sid" Redferne

Ministeriön unhoituttaja

Lapsuutensa syrjäisessä Samlesburyn kylässä viettänyt Sid on oman kovan todellisuutensa pieksämä nainen, joka näki nuorena vanhempien sisartensa joutumisen Azkabanin velhovankilaan. Tästä hän on oppinut syyttämään isänsä poissaolevuutta ja äitinsä kuolemaa, sillä ilman vanhempia kasvavat lapset olivat tuomittuja joutumaan ongelmiin.
Sid on hakenut suojaa näiltä ongelmilta omaksumalla pragmaattisen ja tunteista kieltäytyvän asenteen, jolla hän etsii sotkuiselle kasvatukselleen jonkinlaista korvausta.
Hänen isänsä Ulrick Redferne oli yksi boheemin lancashireläisen, muusta yhteiskunnasta eristäytyneen velhokommuunin johtohahmoista, jossa uskottiin elämän tarkoituksen löytyvän maallisen materian hylkäämisellä ja tähtien lukemisella. Hölynpölyn aiheuttama vahinko perhe-elämään on tehnyt naisesta erittäin allergisen kaikille ehdottomille elämän totuuksille, ja sen takia hän näyttäytyy hyvin kyynisenä ihmisenä.

Angus Lindsay:

Maleficarum GvUVwnG

Angus Lindsay
Ministeriön unhoituttaja

Skotlannin Clyde-joen laaksossa varttunut Angus Lindsay polveutuu vuosisatoja alueella asuneista puhdasverisistä velhoista ja noidista, vaikka Lindsayn suvun nimi ei olekaan puhtautensa lisäksi taikamaailmassa erityisen merkittävä. Kohtalainen koulumenestys aiheutti kuitenkin kitkaa perheen ja suvun odotusten kanssa, ja sittemmin stressin alla Angus vetäytyi suvun asioista rakastuttuaan Evaline Langeen ja adoptoituaan hänen kanssaan tyttären, Allison Lindsayn.
Angusin parisuhteeseen tuli ryppyjä, kun hänen temperamenttinsa alkoi käydä haitalliseksi. Hänen väkivaltaisuutensa pelotti niin vaimoa kuin tytärtäkin, ja syyllisyyden tunne puolestaan aiheutti miehelle alkoholismin kierteen.
Sittemmin hän on pitänyt etäisyyttä vaimoonsa ja nähnyt tytärtään vain viikonloppuisin. Toivottomasti lastaan palvova Angus tekee parhaansa keskittyäkseen töihinsä ministeriössä, mutta uhka tapaamisoikeuksien menettämisestä painaa kovasti hänen mieltään.


Viimeinen muokkaaja, P.B. pvm Pe Loka 02, 2020 12:03 pm, muokattu 2 kertaa
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 17
Join date : 16.09.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Maleficarum Empty Vs: Maleficarum

Viesti kirjoittaja P.B. lähetetty Su Syys 20, 2020 1:56 pm

KEHYSKERTOMUS

Maleficarum HuEITEF

Burslem oli kaikin puolin melko tavallinen englantilainen kylä, tai ainakin sellainen se oli ennen kuin kylästä tuli kaupunginosa ja kaupungista suuri keramiikkateollisuuden keskus. Aiempina aikoina Burslemissa tehtiin asiat aivan samalla tavalla kuin muuallakin. Viljasadot olivat antoisia ja talonpojat korjasivat kesäisin runsaat sadot. Heidän vaimonsa ruokkivat lehmät, jotka tarjosivat sakeaa, runsasta maitoa, jota lähikaupungin markkinoille sai viedä rinta rottingilla. Burslemin väen karja oli vertaansa vailla, ja se tiedettiin koko Staffordshiren maakunnassa.
Kuten jokaisella pienellä mutta hyvinvoivalla kylällä, oli Burslemillakin omat pienet oikkunsa. Seurakunnan pappi täytti jumalanpalvelusten ohessa paikallisen idiootin virkaa, sillä väkevät juomat olivat tarranneet kyntensä häneen tiukasti. Kerran papin kerrottiin jatkaneen humalaansa yhteensä kolmen viikon ajan, joiden aikana jumalanpalveluksetkin oli kaikki pidetty viinan vaikutuksen alaisena. Kylän väki oli tietenkin hyvää kristillistä sakkia, eikä kukaan missään nimessä hyväksynyt tai rohkaissut papin iljettäviä tapoja.
Toisaalta he ymmärsivät, että seurakunnan johtajan elämä saattoi yksinäisessä pappilassa käydä usein ankeaksi. Sen lisäksi he ymmärsivät, että Herran palvelijaa ei ollut sopivaa moittia. Olihan pastori itsekin todennut, ettei kaikkivaltiaan aivoituksia voineet kuolevaiset ymmärtää.
Juomiselle ei kuitenkaan näkynyt usean vuodenkaan kuluttua loppua rukouksista huolimatta, ja puheet taivaallisen isän kummallisista toimintatavoista alkoivat käydä kuuroille korville. Kylän markkinoilla talonpoikien vaimot rupesivat kuiskimaan, että näin monien rukousten ja saarnojen jälkeen luulisi armollisen isän jo päästävän heidän pappiraukkansa tästä pahasta. Koska Burslemin väki oli – kuten aiemmin jo mainittiinkin – hyvää kristillistä sakkia, tulivat he pappinsa johdattelemina pian siihen tulokseen, ettei kyseessä ollutkaan pyhä rangaistus.

Burslemin kylässä oli humalaisen papin lisäksi nimittäin toinenkin oikku. Kylän reunamilla asusteli yksinäinen nainen, joka muutaman vuohensa lisäksi tarjosi taloaan kodiksi useammalle orvolle. Tätä naista, jonka kyläläiset tunsivat nimellä Molly Leek, kyläläiset oudoksuivat ja karttivat hänen rumuutensa ja yksinäisen luontonsa takia. Koko maassa oli tiedetty jo kauan, että yksinäistä elämää viettävissä vanhoissa naisissa oli jotakin hämärää. Molly Leekin ei tiedetty olleen ikinä edes naimisissa, joten surevaksi leskeksi häntä ei luultu. Sen sijaan monien kirkkoherrojen sepittämää tarinaa siitä, että yksinäisiltä vaikuttavat naiset olivat vihkineet itsensä salaa paholaiselle, alettiin myös Burslemin kylässä uskoa. Olihan Molly Leekillä sorkallisten eläimiensä lisäksi lemmikkinä musta lintu, jolle hän tapasi jutella ääneen. Jos jokin tässä maailmassa kertoi liitosta ihmisen ja itse Saatanan kanssa, oli se variksen höyhenpuvussa esiintyvän pirun kanssa keskusteleminen.
Sitten olivat tuon akan talossa asustelevat orpolapset. He olivat hiljaisia ja ottoäitiinsä lujasti ankkuroituneita tyttöjä ja poikia – suurimmalta osin tyttöjä – joita kyläläiset eivät kasvonpiirteistäkään tunnistaneet paikallisten perheiden jälkeläisiksi. Kysyttäessä vanhemmistaan tai synnyinseuduistaan nämä lapset vaikenivat, eivät osanneet vastata tai muilla tavoin onnistuivat välttämään vastaamista. Loppujen lopuksi kyläläiset vain lakkasivat kyselemästä, ja tekivät kuten hyvälle kristilliselle väelle oli ominaista. Karamellikauppias hääti nämä lapset kaupastaan, hänen vaimonsa kyyläsi heitä nenänvarttaan pitkin ja muut kyläläiset suhtautuivat heihin kukin omalla varauksellaan. Yleisesti Molly Leekin ottolapset saivat kuitenkin osansa heidän huoltajaansa kohdistuneesta syrjinnästä ja vihasta.
Luuloista, peloista ja oudoista tarinoista huolimatta kyläläiset päättivät vain jättää Molly Leekin omaan arvoonsa. Oli miten oli, tuo salaperäinen nainen vietti säännöllistä elämää. Hän lypsi pitämänsä vuohet joka päivä, myi antinsa meijeriin ja maksoi veronsa seurakunnalle ja kuninkaalle kuten kaikki muutkin. Itseasiassa koko kylä oli antanut eukon elää rauhassa pienessä torpassaan, kunnes pappi rupesi tulkitsemaan hänen tapojaan paholaisen palvonnaksi. Siitä alkoivat ilkeät huhut ja puheet Molly Leekin salaisesta parisuhteesta paholaisen kanssa, jonka kanssa hän punoi liittoa puhumalla sille tummalle linnulleen ja lypsämällä öisin vuohiensa utareista verta.
Näistä juoruista tuli pian yleisesti ymmärretty tosiasia, vähän kuin siitä että Burslemin maito oli parasta koko maakunnassa tai että pappi oli toivoton juoppo. Näitä asioita tavalliset Burslemin kyläläiset eivät lähteneet kuitenkaan sen enempää tutkimaan tai selvittämään. Asiat olivat näin ja niin ne saivat pysyäkin. Ainakin siihen asti, kunnes näistä tosiasioista koitui heille jotakin haittaa. Toistaiseksi Molly Leekin ainoa näkyvä rikos oli papin juoppohulluuden aiheuttaminen, joka ei kylän asukkaiden arkea juuri painanut. Kaikki pysyivät sangen tyytyväisinä siihen, ettei papin harjoittama synti ollut hänen oma syynsä. Noitavainot olivat mennyttä historiaa ja käsky oli kuulunut Lontoosta asti, että ihmisten surmaaminen pelkkien uskomusten perusteella ei ollut enää suotavaa.


***


Molly Leek suhtautui papin juoppouteen ja siitä seuranneeseen syypään etsimiseen yhtä vaitonaisesti kuin koko vaitonainen Burslemin kylä. Hän jatkoi vuohiensa lypsämistä, ottolastensa kaitsemista ja meijerireissujensa tekoa kuten aina ennenkin. Vain yksi asia hänen talossaan muuttui, ja se oli kylän ihmeellistä nähtävyyttä katselemaan rientävät kyläläisten lapset. He juoksivat kylän reunamille nauraen ja laulaen, ja noita-akan pihalle tullessaan he heittelivät kananmunia pienen talon valkoisia seiniä vasten ja sen jälkeen pyörivät naureskellen pihalla kasvavan suuren omenapuun ympärillä, kunnes Molly Leek saapui vihaisena ulos. Koska naisella oli tapana jahdata lapset luudan kanssa pois paikalta, keksivät kylän lapset pian pienen lorun, jota he toistelivat omenapuun ympärillä leikkiessä.



Tuli keittiöön pieni piski
se leivän suuhun pisti
Molly Leek saapui kauhoineen
hakkas' henkeen viimeiseen
Molly kuivaks' vuodatti
nylki nahat varmasti
Nauroi kovin ja tokaisi:
"Lihaa ei tätä mikään voittaisi!"


Molly tyhmä tappaja on
surmas' koiransa, tavaton
Nyt sytytetään me roihunen
saa maistaa poltetta soihtujen!
Yksi, kaksi, kolme,
sut me sytyttäjäksi valikoimme


Tuon riimin lopuksi valittiin laulajien joukosta yksi, joka nakkaisi ensimmäisen kananmunan kirotun noita-akan seinään. Tiedon mukaan Molly Leek ei kuitenkaan ollut ikinä saanut yhtäkään häiriköivää lasta kiinni saatika tehnyt heistä hakkelusta, mutta koirien ja muiden eläimien pilkkomisesta saatettiin tuota yksinäistä naista yhtä hyvin syyttää. Vainotulet eivät lasten ilkkumisista huolimatta ikinä syttyneet Molly Leekin kotiseudulle, vaikka joskus lapset olivat uskaliaisuuttaan yrittäneet. Naisen luuta oli kuitenkin heilunut heidän suuntaansa jo ennen kuin he olivat saaneet yhtäkään kipinää aikaiseksi.
Tämä vuohia ja orpoja pitävä kummajaisnainen ei itse häneen kohdistuvista noitapuheista huolimatta näyttänyt kovin harmilliselta. Kylän lapset, jotka eniten Molly Leekin pienen talon maastossa vierailivat häntä härnätessään, tiesivät että hänen kasvattamansa orvot ne vasta kummallisia olivatkin. He tulivat toisinaan ulos katselemaan kyläläislasten leikkiä omenapuun ympärillä, ja Molly Leek paimensi heitä hätäisesti takaisin sisälle. Niissä tapauksissa kyläläisetkin alkoivat hieman hätääntyä, sillä noita-akan huoli ja murhe oli huomattavasti hänen vihaansa voimakkaampaa. Luudan kanssa heiluva muori oli naurun ja leikin aihe, kun taas hiljaa ja kylmästi katselevia lapsukaisia lepyttelevä nainen oli aivan eri asia. Silloin kylän pojat vakavoituivat, huutelivat viimeiset solvauksensa kummajaislapsille ja lähtivät kävelemään mutaista tietä pitkin takaisin Burslemiin.


***


Aika kului. Kyläläisten lapset varttuivat ulos vanhoista leikeistään ja kylän reunamilla asusteleva noita-akka hävisi taas pikkuhiljaa paikallisten tietoisuudesta. Molly Leekin kasvattamat lapset varttuivat myös aikuisiksi, eikä kukaan ikinä edes harkinnut noidan pitämien hylkiöiden adoptoimista. Kukaan ei itseasiassa viitsinyt edes vakavissaan miettiä, mihin nuo lapset oikein päätyivät. Välillä harva se asukas kulki Burslemista ohikulkumatkalla Molly Leekin pienen talon ohitse ja huomasi, ettei siellä vuohien lisäksi usein ollut kotona muita kuin itse eukko ja muutama lapsi. Siitä päättelivät kyläläiset, että joku ulkolainen oli tullut ottamaan varttuneet lapset huostaansa. Pappi, joka ei edes kuolinvuoteellaan tuntunut pääsevän viinasta eroon, totesi että Molly Leek vain odotti lasten kypsymistä ja sitten teki heistä muhennosta.
Nainen eli suhteellisen vanhaksi, ja hänen kuolemansa huomattiin vasta, kun hän lakkasi tuomasta vuohenmaitoa meijerille. Myöhemmin kyläläiset kävivät noutamassa ruumiin vanhalta talolta, ja löysivät ruumiin lisäksi tyhjän talon sekä joillekin kaukaisille omaisille osoitetun testamentin. Vuohet nainen oli nähtävästi jo luovuttanut pois ja orpolasten hoivaamisesta hän oli ilmeisesti irtsanoutunut aikaisemmin. Hänet ehdittiin jo laskea hiljaiseen lepoon Burslemin kirkon edustalle, kunnes koko kylä säikähti pian sen jälkeen kylässä tapahtuneita nuorten lasten katoamisia. Juopuneen papinkin pää selkeni säikähdyksestä melko pian, kun hän määräsi Molly Leekin maallisten jäänteiden ylös kaivamisen ja uudelleen hautaamisen, tällä kertaa pohjois-etelä -suunnassa ja hautakivellä, jossa ei lukenut mitään.
Burslemin kylää monta vuotta askarruttanut noita tuntui kummittelevan kylää vielä haudankin takaa. Pappi näki vanhan naisen aavemaisen muodon edelleen leijailevan hänen vanhan, ränsistyneeksi luhistuvan talonsa nurkilla, ja paikalliset lapset totesivat nähneen saman leikkiessään talon edessä kasvavan omenapuun ympärillä. Enempää noidan jäänteillä ei viitsitty vehkeillä, sillä pelättiin että jo valmiiksi levoton henki ärsyyntyisi vain entisestään.
Niinpä Molly Leekin väärään ilmansuuntaan osoittava nimetön hautakivi seisoo edelleen Burslemin kirkon edustalla. Lähes kaikki kylän koettelemukset yhdistettiin kirouksen langettaneeseen noita-akkaan vuosia näiden tapahtumien jälkeenkin. Kun lehmä sairastui, oli Molly Leek noussut haudastaan ja tullut sitä yön pimeydessä lypsämään. Kun taas joku katosi tai löytyi kuolleena, oli Molly kostanut kyläläisille hänen saamasta huonosta kohtelusta.
Vaikka tällaiset legendat usein ajan kanssa ymmärretään epätosiksi ja sepitetyiksi, on Molly Leek jäänyt omalla tavallaan elämään Burslemin kylän kulttuuriperinteessä. Jo melkein kolmesataa vuotta sitten eläneen naisen tarina elää suullisissa kertomuksissa, joissa lähes kaikki Burslemin selittämättömät tapaukset ovat edesmenneen noidan syytä. Merkillistä on kuitenkin se, ettei Burslemissa tunnu tapahtuvan mitään sen ihmeellisempää kuin muissakaan englantilaisissa kylissä. Burslem on, ja on aina ollut, melko tavallinen kylä, ja myöhemmin melko tavallinen kaupunginosa, osana tavallista kaupunkia, joka tunnetaan suuresta keramiikkateollisuudestaan.


Viimeinen muokkaaja, P.B. pvm Su Syys 20, 2020 8:19 pm, muokattu 1 kertaa
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 17
Join date : 16.09.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Maleficarum Empty Vs: Maleficarum

Viesti kirjoittaja P.B. lähetetty Su Syys 20, 2020 8:06 pm

PROLOGI

Maleficarum NqeyMMQ

Noidutut tulet leiskuivat eläväisesti paljaan kukkulan huipulla. Ne muodostivat ympyrän, johon ympäröivästä pimeydestä syöksyi sisään tummia, lentäviä hahmoja. Ne laskeutuivat, nostivat luudanvartensa vierelleen ja etsivät sopivan seisomapaikan soihtujen valaisemalta aukiolta. Ne eivät muodostaneet järin suurta joukkoa, mutta niiden korkealle kurottavat suipot huppunsa tekivät tuliympyrän sisälle kokoontuneista tummista hahmoista korkeita ja pelottavia. Kuin suurten havupuiden varjot auringonlaskun aikana ne nousivat kohti taivaita ja tekivät ihmisten muodoista lähes tunnistamattomia.
Kukaan ei sanonut mitään, koska sanoille ei ollut tarvetta. Sellainen joka ymmärrettiin ei vaatinut puhetta. Yksi tumma hahmo, melkein identtinen kaksonen muihin paikallaolijoihin verrattuna, saapui ympyrän ulkopuolelta hitain askelin. Tumman kaavun liepeet silittivät alla olevaa kosteaa ruohoa, ja tuo sama kaapu sulki syleilyynsä hahmon vierellä kulkevan nuoren naisen.
Hän oli mustien hahmojen mustassa yössä suhteellisen kaunis, ja kauneutta lisäsi hänen koristeellisuutensa, joka tosin keskittyi kaikki yhteen paikkaan. Hänen jalkansa olivat täysin paljaat, yllään hänellä oli yksinkertainen valkoinen leninki, mutta hänen päätään koristi upea kukkaseppele, josta kohosi kaksi pientä kauriin sarvea. Lisäksi hänen silmiensä edessä oli paksu vaalea huivi, ja sen vuoksi hänen vierellään kulkeva korkea hahmo joutui opastamaan hänen tietään tulien valaisemaa aukiota kohti.
Kyseessä olisi saattanut olla tärkeä juhlameno, sillä naisen päässä komeileva koriste vaikutti erittäin tarkkaan suunnitellulta ja toteutetulta. Ikään kuin hän olisi menossa häihin. Ikään kuin tämä olisi hänen iloisin yönsä, jonka moista hän ei tulisi kuunaan näkemään. Tilanteen juhlallisuutta karsi kuitenkin naisen juhlavieraat, jotka tuijottivat hänen hidasta saapumistaan valtavien huppujensa alta. Juhlavasti pukeutunut tyttö horjahteli pari kertaa, mutta vierellä kulkeva hahmo, niin musta ja niin lähellä, että hän olisi yhtä hyvin voinut olla hänen oma varjonsa, piteli häntä pystyssä ja ohjasi eteenpäin.

Komean päähineen kaksi käyrää sarvea saivat ympyrän muodostavilta soihduilta kaksi valoissa lepattavaa varjoa, jotka yhdistyivät goottilaisten kirkontornien lailla kohoavien suippojen huppujen varjoihin. Naisen opas asetti hänet istumaan useista risuista muodostuneelle valtaistuimelle, ja vaikka hän ei siteensä takaa nähnytkään edessään olevaa tummien hahmojen armeijaa, niin he näkivät hänet. Tummat hahmot kumartuivat risuistuimelle asetetun, värikkäillä kukkasilla koristellun kuningattarensa edessä ja opas valitsi heistä kaksi muuta, jotka saivat kunnian päästä uudesta hallitsijattaresta hohkaavaan valoon. Sokoksi sonnustautunut ja eläimen sarvilla kruunattu nainen levitti käsiään ikään kuin ottaakseen tulijat ihanaan syleilyynsä.
Valtaistuin heräsi kuitenkin henkiin, ja sen sekaisin punoutuneista risuista muodostuvat käsinojat hyökkäsivät levitettyjen käsien kimppuun. Niistä nousi tummia juuria, jotka lähestyivät häiritsevän rauhallisesti kuningattaren ranteita, ja tarpeeksi lähelle päästyään ne kiertyivät niiden ympärille ja kiskaisivat kiinni istuimeen. Kolme tummaa hahmoa vetäisivät kaapujensa sisältä esiin jotakin sellaista, joilla he pienillä ranteensa liikkeillä saivat naisen ranteista virtaamaan punaista verta.
Hallitsijattaren valtakausi oli ollut lyhyt, mutta hän näytti luopuvan elämänsä nesteistä helpottunut hymy huulillaan. Käsinojat tahraantuivat punaisiksi ja niistä veri valui edelleen alaspäin, kunnes molemmat valtaistuimen puolet saivat valuvasta verestä koristeekseen punertavat raidat. Sitä levisi myös suuren tuolin sisäpuolelle, ja nuoren naisen kaunis valkoinen leninki kastui tahmeasta nesteestä.
Paikalle kokoontuneet tummat hahmot katsoivat hiljaa ja keskittyneesti, kuinka heidän kuningattarensa jäsenet lakkasivat kamppailemasta häntä pitelevien risujen otetta vastaan, ja kuinka heidän tapaamisensa kohokohdan sankarittaren pää nuukahti rintaa kohti. Tyttö menetti tajuntansa. Tuskin hän silmäsiteensä takaa kuitenkaan pystyi huomaamaan sitä hetkeä, milloin hänen näkönsä sumeni ja hänen raajansa antoivat periksi. Kuningatar oli siirtynyt ikuisuuteen jo sillä hetkellä, kun hän vastaanotti kauniin kruununsa ja peittosi silmänsä tältä maailmalta.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 17
Join date : 16.09.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Maleficarum Empty Maleficarum I

Viesti kirjoittaja P.B. lähetetty Ke Syys 23, 2020 10:23 am

I

Maleficarum Bc79c96a3d7a9d287c0279a5f09615dfc78d83c2_00


Sovitus ja Walelu Oy oli ammottanut tyhjyyttään jo niin kauan, ettei kukaan lontoolainen tohtinut edes muistaa milloin siellä oli viimeksi käynyt asiakkaita, mitä siellä oltiin myyty ja miksi kukaan ei ostanut sen liiketiloja ja perustanut sinne uutta yritystä. Se oli omalla kadullaan melko epämiellyttävä tiilirotisko kahden hieman eläväisemmän rakennuksen välissä, ja monet vain pudistivat pettyneesti päätään sen ulkomuodolle. Se sai kuitenkin kuin ihmeen kaupalla jatkaa omaa hiljaista elämäänsä. Ohikulkijat pyyhkivät koko asian mielestään pian jatkettuaan matkaansa ja keskittyivät omiin arkisiin asioihinsa. Mitä tuli nousukkaisiin yrittäjiin jotka arvioivat vanhan kiinteistön mahdollisuuksia lähistöllä olevien asukkaiden vilkkaasti vierailemana kampaamona tai leipomona, hekin tuntuivat tovin kuluttua unohtaneen sen olemassaolon ja keksineen jonkin toisen, edullisemman ja lupaavamman paikan.
Tämä ihmeellinen sattuma saattoi ainakin osaksi johtua siitä, että pieni osa Iso-Britannian kansalaisista käyttivät sen laitaa pitkin kulkevalle ahtaalle kujalle avautuvaa ikkunaa salaisena porttina. Kun takkien ja nahkaisten kenkien sijaan kaapuja ja pitkävartisia saappaita käyttävät miehet ja naiset kääntyivät sille kujalle vasta sen jälkeen, kun he olivat vilkaisseet tarkasti ympärilleen, he saapuivat tämän ikkunan kohdalle ja antoivat itsensä tulla imaistuksi sen sisään.
Pahaa-aavistamattomia ihmisiä alkupalaksi hotkiva ikkuna, tai kenties koko talo, jossa Sovitus ja Walelu Oy:n rauniot sijaitsivat, saattoi suurimman osan silmään vaikuttaa uskomattomalta. Sen vuoksi tuo talo ja sen ikkuna sijaitsivat sen vaatimattoman lontoolaisen kadun varressa ja sitäkin vaatimattomamman kujan syövereissä, jonne harvemmin edes tietämättömät lapset uskalsivat eksyä leikkimään. Tuo ihmisten yhtäkkinen katoaminen olisi voinut monelle olla aivan liikaa purtavaa yhdellä haukkauksella, ja Sid Redfernen kaltaiset noidat olivat varmistamassa, etteivät nämä asiat liialti painaisi heidän mieliään.
Hän oli toiminut ministeriön unhoituttajana vasta muutaman vuoden, mutta sekin oli nuorelle naiselle jo aivan liikaa. Hän oli ministeriön leipiin lähtiessään tiennyt soveltuvansa parhaiten taikalain virastoon. Pensseleitä puskevat byrokraatit olivat kuitenkin olleet eri mieltä. Pieni vilkaisu Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta annettuun todistukseen riitti tekemään päätöksen siitä, kuka kelpasi edustamaan ministeriön toimeenpanevaa kättä ja kuka ei. Oli parempi laittaa tulokas johonkin sellaiseen pestiin, jossa ei ollut spektaakkeleiden ja korjaamattomien vahinkojen riskiä. Unhoituttamisen yhteydessä tapahtuneet työtapaturmat eivät aiheuttaneet ongelmia ministeriön edustajalle tai ministeriön yleiselle ilmeelle, ja siten Sidin kaltaiset alisuorittajat oli parempi vain sulloa sinne. Pieni vinksahdus päässä saatiin helposti korjattua Pyhän Mungon sairaalassa, mikäli nämä alisuorittajat onnistuivat möhlimään hommansa. Sitten heidät voitiin kätevästi ja ilman sen suurempia uutisotsikoita potkia pihalle. Tai kuten taikaministeriössä tiedettiin kohteliaasti sanoa; "opastaa muuten lupaava velho tai noita sopivalle tielle".
Sid Redfernen kausi ministeriön palkkalistoilla oli aivan yhtä suuressa vaarassa kuin kenellä tahansa muullakin. Oli silti selvää, että hän oli tehnyt jotakin oikein. Monet muut saivat harkita uutta työpaikkaa pientenkin virheiden takia.
Se, että hän oli sinä päivänä itsekin hiiviskellyt Sovitus ja Walelu Oy:n ränsistyneen rakennuksen ikkunasta sisään ja saapunut Pyhään Mungoon, johtui juuri tällaisesta tapauksesta. Muuan kollega oli raportin mukaan unhoituttamisen sijaan saanut jonkin jästin kyseenalaistamaan oman henkilöllisyytensä. Se oli tyypillinen, mutta ei järin yleinen tapaus, jossa jotakin sopimatonta nähneen jästin muistista ei saatukaan poistettua vain tarkoitettua asiaa, vaan yrityksessä oli sen lisäksi lähtenyt kaikki muukin. Epäonnistuneen unhoituttajan kohtalosta ei Sidillä ollut epäilystäkään, mutta se häntä jäi mietityttämään, miten niin kehno velho oli onnistunut tekemään niin suurta vahinkoa.

Kokeneempana unhoituttajana hän oli loitsun yksinkertaisemman puolen lisäksi käsitellyt jo muutaman muun tapauksen, joissa muistoja piti pyyhkimisen sijaan palauttaa. Hänelle oli opetettu, ettei kyseenomainen loitsu pyyhkinyt muistoja tyystin. Niistä jäi aina jonkinlainen jälki, eräänlainen palautumispiste, joka saatettiin lukilitiksen avulla löytää. Se oli hankala tekniikka, ja Sidistä tuntui että hän oli oppinut sen vain näyttääkseen pensseleiden puskijoille voimiaan. Koulussa saavutuksia tehtiin professoreiden mieliksi, ja nuori nainen ei muistanut hetkeäkään elämästään, jossa itsensä kehittäminen kehujen toivossa olisi tuottanut mielihyvää. Se taisi olla osa sitä syytä, miksi hän alitajuntaisesti kiitti korkeissa viroissa istuvia velhoja ja noitia hänen motivoimisestaan.
Potilaan hoitaminen kesti hieman kauemmin kuin hän oli toivonut. Sid joutui istumaan hiljaa joutavia mutisevan jästin vierellä melkein tunnin taikasauva hänen ohimoaan vasten, ennen kuin kaikki tärkeimmät muistin jäljet oli löydetty ja aseteltu takaisin paikoilleen. Pitkäaikaisen lukilitiksen aikana hän huomasi, että muistot olivat hajaantuneet ympäriinsä epäselväksi kokoelmaksi, ikään kuin lattialle levitettyjen valokuvien kasa. Ne piti asetella uudelleen järkevään järjestykseen, melkein kuin olisi koonnut palapeliä. Tuon palapelin seurauksena oli sotkuisen kasan tilalla nätisti sommiteltu valokuvien rivi, jonka pohjalta tämä jästi saisi jatkaa elämistä uskoen olevansa joku.
Valitettavasti muistojen penkominen oli unhoituttajan arkea, ja kun niinkin syvällisen pohdinnan aiheesta tuli arkipäivää, kyseenalaistui Sidin mielessä myös ihmisen tarkoitus maailmassa, jossa jokaisen henkilöllisyys oli muunneltavissa pienellä sauvan heilautuksella.
"Laitoin tajun jo valmiiksi kankaalle", Sid sanoi paikalle saapuneelle hoitajattarelle ja nousi vuoteen vierestä. "Teille ei varmaan tarvitse neuvoa, ettei jästiä parane herättää velhosairaalassa."
Hän sujautti taikasauvansa takaisin kaapuunsa, nyökkäsi pienesti hyvästä työstä kiittävälle hoitajattarelle. Tunnin jatkunut ajatusten penkominen vei voimia. Sid etsi vuodeosastolta pöydän, jossa pidettiin vesimaljaa ja pieniä kuppeja, ja salli itsestään leijuvan maljan täyttää hänelle yhden niistä. Hänen tyhjäkäynnillä käyvät aivonsa komensivat silmiä tuijottamaan sairaalan steriilinvalkoisia seiniä, ja vielä vesikuppiin tarttumisen ja siitä hörppäämisen jälkeenkin ajatukset eivät ihan vielä jaksaneet kulkea. Ne saivat tarvitsemansa tyrkkäyksen eteenpäin vasta, kun hänen korvansa erottivat osaston muista pienistä äänistä tutun kuuloista puhetta.
"Me olemme niin polttoainetta kuin myös itse tulta. Me olemme vettä, viinin ja hengen kanssa avioliitossa. Meidät on punottu hengityksestä ja maasta, ja meidät on pesty toisessa valossa", miehen ääni kertoi rauhallisella äänellä. Sid oli yllättynyt vain muutaman sekunnin ajan, kunnes hän ymmärsi ettei asiassa mitään kovin yllättävää ollutkaan.
Hän kääntyi vesikuppi kädessään ja toinen käsi tumman kaavun sisällä seuraavan osaston puolelle, josta paljastui parrakas ja pitkähiuksinen mies puisten tuolien ympäröimänä. Niillä istui yleisö, joka vaikutti puheista niin vakuuttuneelta, että se melkein puistatti.
"Siis seiskää ja tuntekaa arvonne", parrakas mies viimeisteli puheensa, ja loi ovelan katseen yhteen kuuntelijaan, joka istuskeli pyörätuoliin pakotettuna. "Myös te, herra Goldings, kunhan luunne vain kasvavat takaisin."
Sid oli siihen tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut aloittaa keskustelua. Se ei välttämättä olisi onnistunut millään kohteliaalla tavalla.
"Kas", parrakas mies sanoi, nousi nojatuoliltaan ja asteli kädet selän takana Sidin luokse. Vaikka Sidin isä oli helposti yli kuudenkymmenen, hänen hiuksensa kasvoivat edelleen komeasti ja valuivat valkoisina, hienoina vesiputouksina hänen olkapäidensä ylle. Pitkä vyölle ylettävä parta olisi yhtä hyvin voinut olla niiden hiusten jatke. "Sidonia. Sinun pitäisi käydä tervehtimässä minua useamminkin. Minähän olen aina sanonut, että työ ei saisi tulla elämän edelle", sanoi mies, josta muut käyttivät nimeä Ulrick Redferne. Sid käytti hänestä edelleen nimeä isä.
"Olet aina sanonut paljon asioita", tytär vastasi ja nojasi itsensä osaston sisäänkäynnin karmia vasten. "Vielä ei sanominen ole tehnyt niistä totuuksia."
"Ei käytetä harvinaista tapaamista nahistelemiseen."
"Älä sitten sano minulle, kuinka usein minun pitäisi tulla tänne vierailemaan. Sitä paitsi minä en edes tiennyt, että sinut on siirretty tälle alueelle. Olin juuri lähdössä kotiin", Sid vastasi kärsimättömästi.
Ulrick Redferne oli hetken vaiti ja antoi taivaansinisinä kiiltävien silmiensä tutkia hetken sairaalan seiniä. Sid oli joskus ajatellut, että ne olivat kauniit. Ikään kuin pilvetön, huoleton kesäpäivän taivas, vapaa ja aurinkoinen. Sitten niiden kelmeä, läpitunkeva kontrasti valkoisten hiusten ja vaalean ihon kanssa oli alkanut muistuttaa Sidiä kylmyyttään hohkaavista jääpuikoista.
"Oletko kuullut siskoistasi?", isä yritti aloittaa keskustelun uudelleen.
"Tarkoitat varmaan yhtä siskoa", Sid huokaisi ja peittosi suuren pettymyksensä sarkasmilla. "Azkabania ei tunneta sen toimivasta kirjeenvälityksestä."
"Se voi pitää paikkansa. Mutta Sidonia, sinähän olet ministeriöllä töissä, ja eikö se vankila ole ministeriön omaisuutta?"
"Mitä tarkoitat?", kysyi Sid hieman turhankin hämmästyneesti. "Että minulleko annettaisiin jokin erityislupa käydä siellä? Anteeksi, isä. Unohdin että olin tämän perheen postipöllö. Ministeriöstä Mungoon, sieltä Azkabaniin ja takaisin ministeriöön."
"Tyttäreni, meidän perheemme on kohdannut vastoinkäymisiä ennenkin", hänen isänsä aloitti.
"Kyllä minä sen tiedän. Ja kukakohan ne vastoinkäymiset aiheutti? Hyvänen aika, isä. Ne laittoivat sinut Mungoon juuri tästä syystä. Jatkuvaa valehtelua", Sid päivitteli ääneen. Hänen teki mieli kiroilla, mutta ei edelleenkään kyennyt siihen ainoan vanhempansa edessä.

Ulrick Redferne oli hetken aikaa hiljaa, kunnes hän ryhtyi puhumaan vakavoituneella, asiallisella äänellä. Eniten Sidiä oli aina miehen käytöksessä häirinnyt se, ettei hän koskaan korottanut ääntään. Hän ei suuttunut, hän ei osoittanut koskaan minkäänlaista aggressiivisuutta. Tässäkin tilanteessa, jossa hän selvästi halusi tehdä jonkin raskaamman pointin, hänen jäiset silmänsä jatkoivat lempeää tuijottamistaan ja hänen kasvonsa pysyivät visusti peruslukemilla.
"Voit potea perätöntä vihaasi valehtelijaa kohtaan, mutta Astronomisen Viisauden Kommuunin voit jättää siitä paitsi. Me olimme vapaita, Sid. Olimme onnellisia."
"Oltiin niin onnellisia, että se oikein oksetti. Oksetti, koska minä ja kaikki muut tiedettiin, ettei tähtien alla ruohossa nukkuminen mistään vapaudesta johtunut, vaan sinun huolimattomuudestasi. Sinun, joka annoit äidin kuoleman mennä niin syvälle ihosi alle..."
"Äitivainaastasi en halua puhua."
"Entä haluaisitko puhua vanhemman vastuusta lapsilleen?", Sid haastoi kovaa, kuten hän oli oppinut tekemään jo nuoresta pitäen. Jonkun oli täytynyt todellisuudesta poissaolevan isän takia ryhdistäytyä perheen pääksi, eikä Sidin siskoista tuntunut olevan siihen. "Voit minun puolestani mennä ihan itse tapaamaan niitä vangittuja tyttäriäsi. Itse olet heidät sinne saattanutkin."
Ulrick Redfernen silmäkulmassa näytti pilkahtavan pieni, miltei huomaamaton kipinä, mutta Sid oli oppinut havaitsemaan sen. Hän oli myös oppinut, ettei tuo kipinä ikinä saanut mistään palavasta aineesta kiinni. Se ilmestyi, etsi toivottomasti jotakin johon tarrautua, epäonnistui ja hävisi sitten tuhkana tuuleen. Sillä tavalla Sidin isä oli oppinut täyden hampaattomuuden taitonsa; työntämällä kaikki negatiiviset tunteensa syvälle sisimpäänsä.
Hän pudisteli päätään niin, että vitivalkeat hiuskarvat aaltoilivat meren rantaa kyntävien aaltojen lailla. "Tuot ikäviä asioita vanhan miehen mieleen", Sidin isä sanoi heiveröisesti ja käänsi selkänsä tyttärelleen. "Olet väsynyt raskaaseen osaasi maailmassa, tyttäreni. Voisi olla parempi, että menet nyt kotiin lepäämään, ja että jatkamme tätä keskustelua myöhemmin. Toivottavasti hieman iloisemmissa merkeissä."
"Toivottavasti toista keskustelua ei tule", Sid sanoi hieman loukkaavammin kuin oli alun perin tarkoittanut. Siitä huolimatta hän poistui kernaasti tuolta osastolta, jossa haisi lääkkeiden, virtsan ja steriilin ei-minkään kuvottava yhdistelmä.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 17
Join date : 16.09.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Maleficarum Empty Maleficarum II

Viesti kirjoittaja P.B. lähetetty Su Syys 27, 2020 7:28 pm

II

Maleficarum Cp1EjiV

Jästilasten elämän seuraaminen ei varsinaisesti ollut Angus Lindsayn mieleen. Ne tuntuivat niin epämääräisiltä. Ei riittänyt, ettei näillä lapsilla ollut aavistustakaan maailman suurten kulissien takana piilevistä asioista, vaan sen lisäksi heidät vielä kasvatettiin väärin. Jästit eivät arvostaneet tai kunnioittaneet mitään, koska heillä ei ollut mitään sellaista, jota voisi pitää pyhänä.
Sen sijaan Angus ja hänen sukulaisensa olivat ikivanhojen salaisten taikakeinojen hallitsijoita. Niitä pidettiin suuressa arvossa, ne olivat todellisia ja kukaan ei voinut niitä kiistää. Angus Lindsay oli mies, joka tiesi tarkoituksensa maailmassa. Hänellä ei ollut siitä epäilystäkään.
Paisleyn koulun kellot soivat korkean tornin huipulla, ja ikään kuin sen käskyn alaisina ovet avautuivat ja päästivät pienten oppilaiden muodostaman tulvan vapaaksi. Harmaassa kauluspaidassa koulun laitaa edustavaan metalliaitaan nojaileva Angus tiesi nostaa painonsa takaisin omille jaloilleen, ja ryhtyi tähystelemään oven suusta tytärtään. Allison erottui pian joukosta, ja Angus tuli häntä vastaan.
"Mukava päivä?", hän kysyi tavalliseen tapaan ja laski kätensä Allisonin olkapäälle, kun he jatkoivat kävelyä pois koulun pihalta. Tyttö vastasi myös hieman rutiininomaisesti nyökkäämällä päätään ja mumisemalla pienesti. He kävelivät hetken aikaa hiljaa, kunnes Angus päätti jälleen avata suutaan. Viikonloput tyttären kanssa olivat ylellisyys, joista hän yritti puristaa kaiken irti.
"Opitko mitään hyödyllistä?", mies kysyi uudestaan ja vilkaisi alas lapseen, joka näytti tutkivan hieman hajamielisesti ohitse kulkevaa maan tomua. Jälleen pieni mumahdus ja pään nyökkäys.
"Niinkö? Mitä siellä opetettiin?"
"Samaa kuin aina, isi", Allison vastasi siirtämättä katsettaan maasta. "Sä kysyt tuota joka kerta."
Lapsen yksinkertaiset sanat tuntuivat isän korvaan hieman kiusallisilta, mutta omaa tytärtään hän ei kehdannut moittia nenäkkyydestä. Työkavereita ja muita aikuisia sai tällaisten huomautusten johdosta käsitellä kuin kengänpohjassa olevaa kuraa, mutta Allison oli eri asia. Hän oli lahja, jota piti kohdella varoen.
Angus tyytyi vain nyökkäämään hitaasti päätään, olemaan hetken hiljaa ja keräämään ajatuksiaan uudelleen. "Muistatko sen puhekolikon, jonka ostin sinulle? Sinun pitäisi ehkä ruveta käyttämään sitä enemmän", Angus selitti, kun he olivat kääntyneet pihalta kadulle ja kävelivät nyt kohti erään tuttavan taloa. "Eihän äitisi ole vienyt sitä sinulta?"
Allison pudisti päätään. "Ei", tyttö vastasi. "En minä vaan tiedä, mitä siihen sanoisin."
"Ihan mitä tahansa, Alli. Minä olen aina kuulolla", Angus sanoi ja työnsi kätensä tweed-takin taskuun, josta hän vetäisi esiin tavallista suuremman kaljuunan. Kokonsa lisäksi se oli väriltään tumma, ja sen keskellä oli suuri aukko, johon käyttäjän oli määrä puhua. "Enkö minä näyttänyt miten se toimii? Näin vaan", mies jatkoi ja nosti kolikon huulilleen.
"Minulla on liput huomiseen huispauspeliin. Tutshillin tornaadot vastaan Kenmaren kanahaukat. Lähtisitkö mukaan?", hän puhui sille, ja tovin kuluttua Angusin puhe kuului uudestaan hieman mykistettynä Allisonin koulurepusta. Tytär hymähti pienesti, mutta jatkoi vain hiljaista kävelyään isänsä vieressä. Angus oli oppinut, että hiljaisuus oli tytön kanssa myöntymisen merkki, joten hän vaikutti tyytyväiseltä tytön vastaukseen. Hän ei aluksi ollut ihan varma tyttärensä kiinnostuksesta velhourheiluun.

He kävelivät muutaman korttelin verran hiljaa, ja saapuivat pian tavalliselta vaikuttavan perinteisen skottilaistalon edustalle, joita Paisleyn kaupungin asuinalueet olivat tupaten täynnä.
"Toivottavasti herra Fulton on kotona...", hän aloitti, opasti tytärtään kiipeämään edeltä etuovelle vieviä portaita, ja samassa hänen tarkkaavaiseen katseeseensa osui jotakin outoa. Allisonilla oli väärät jalkineet. Hänhän oli juuri muutama päivä sitten saanut isältään lahjaksi uudet, ruseteilla koristellut mustat tossut.
"Missä sinun kenkäsi ovat?", Angus käveli tytön perässä portaat ylös, ja vaikka ovenkahva oli jo hänen tavoitettavissaan, hän jäi paikoilleen ja tarkkaili mietteliäänä Allisonin kenkiä. Tyttö näytti kiusaantuvan kysymyksestä.
"No kun... Ne...", hän sanoi ja katseli itsekin omiin kenkiinsä. Ne olivat tummanvihreät, hieman kuluneet, ainakin verrattuna niihin mitkä Angus oli ostanut. "Ne hävisivät", tyttö sanoi varautuneesti.
"Hävisivät?", Angus kysyi ja huomasi välittömästi, että hänen lapsellaan oli vaikeuksia totuuden puhumisessa. Hän kyykistyi oven edessä niin, että pystyi katsomaan Allisonia hänen silmiinsä. "Miten ne hävisivät? Kyllä sinä isällesi voit sanoa."
"Ne vietiin", Allison jatkoi, nosti kättään silmäkulmalleen ja pyyhkäisi siitä kyyneleen. Hän nyyhkäisi nopeasti vuotavaa nenäänsä. "Koulussa. Kun tytöt ei pitäneet niistä", hän jatkoi.
Angus katsoi hetken aikaa tytärtään silmiin, ja hänen kulmakarvansa nousivat yhtäkkisen vimman vallassa. Hän oli kuitenkin ollut tällaisissa tilanteissa ennenkin, ja osasi hallita tunteensa melkein täydellisesti. Mies huokaisi syvään, laski pettyneesti päätään, nosti sen, hymyili ja halasi nyyhkyttävää tytärtään. "Kaikki on ihan hyvin, Alli", hän sanoi, mutta hänen äänensä värisi miltei huomaamattomasti. Ei suinkaan liikutuksesta tyttärensä ikävää kokemusta kohtaan, vaan jostakin aivan muusta. "Kerro vaan isällesi, kuka sen teki. Tai ketkä? Oliko niitä tyttöjä useampikin?"
"Joo. Siinä oli...", tyttö niiskutti ja keräsi hieman rohkeutta. "Siinä oli Lily. Ja sitten Mabel."
"Nimiä, Alli. Sukunimiä", Angus sanoi hieman kiihkeämmin. Tyttö vilkaisi nopeasti hänen isänsä ilmiin, joista ei tuikkinutkaan ymmärrys ja hellyys. Hän oli nähnyt saman ennenkin.

***


"Lapsuus voi olla pelottavaa. Minä tiedän, Alli. Olen minäkin ollut lapsi joskus, vaikka et sinä sitä välttämättä uskokaan", Angus selitti ja naurahti pienesti, kun hän puhui suurikokoiseen kaljuunaansa. "Lapset ovat pahimpia. Ne eivät aina tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin, ja sitten tekevät vain oman mielensä mukaan. Jotkut niistä eivät ikinä edes kasva ulos siitä. Tottuvat muksuna yhteen asiaan, ja toistavat sitä sitten lopun ikäänsä", mies selitti kolikolleen. Katulampussa palavassa valossa tanssi useampi yöperhonen, mutta lamppujen sijaan Angus tarkkaili kadun toisella puolella olevaa taloa, jonka ikkunoiden takana näkyi ihmisiä. Mies, nainen ja pari lasta.
Talosta katsottuna vastakkaisella puolella oli penkki, jolle Angus oli yön pimeydessä rojahtanut tarkastellakseen tuon talon asukkaiden elämää. He olivat onnellisen näköisiä. Kaikilla oli leveät virneet kasvoillaan. Perheillallinen taisi olla jo uunissa lämpeämässä.
Angus kostutti tuliviskipullolla huuliaan, maiskutti niitä kevyesti ja nosti kaljuunan taas suunsa eteen. "Ei sinun kuitenkaan tarvitse pelätä, Alli. Ei sinun. Pelkääminen on ruma juttu. Se ahdistaa ja rajoittaa, pakottaa pieneen nurkkaan josta ei pääse pois."
Hän nosti tuliviskiä taas huulilleen ja tarkkaili silmä kovana talon onnellisia asukkaita. "Hyvää yötä. Nuku hyvin", hän lisäsi kolkosti ja sulloi sitten kaljuunansa takaisin takintaskuun. Mies nousi penkiltä, jätti vajavaisen pullon jälkeensä ja lähti ylittämään tietä. Hänen kätensä olivat niin visusti housujen taskussa, ettei se näyttänyt edes luonnolliselta. Ne olivat kaksi pitkäsuoraa alaspäin osoittavaa tikkua.

Oveen koputettuaan hän teki pienen, epämääräisen ja ympyränmuotoisen kävelylenkin. Mies oli varsin hermostunut alkoholin vaikutuksesta huolimatta. Pian ovi kävi ja sen takaa paljastui tummanvihreään villapuseroon, jonka alta näkyi moitteeton kauluspaita, sonnustautunut Angusin ikäinen mies.
"Iltaa", mies sanoi hieman ihmeissään, kun hän näki hänen ovensa edessä seisoskelevan Angus Lindsayn. Ovelle saapunut jästi oli talonsa, autonsa ja pukeutumisensa puolesta sen oloinen, että mikäli Angusilla ei olisi ollut kravattia kaulassa hänet olisi käännytetty oitis pois pihalta.
"Iltaa", Angus vastasi neutraalisti ja raapaisi takaraivoaan. "Olen Allison Lindsayn isä, Angus Lindsay. Minulla olisi hieman asiaa, joka koskee teidän tytärtänne. Tehän olette George Brown, eikö niin?"
"Olen", vastasi mies ja painoi huolestuneen näköisenä kätensä puuskaan.
"Ja tyttärenne on Mabel Brown?", lisäsi Angus.
"Pitää paikkansa. Tuota, haluaisitteko tulla peremmälle, herra Lindsay? Olemme juuri asettumassa päivällispöytään", George Brown sanoi kohteliaasti.
"Kiitoksia, mutta ei. Minulla on hieman kiire."
"Edes teelle? Voin pyytää vaimoani..."
"Ei kiitos", Angus toisti hieman jykevämmin, jotta jästikin ymmärtäisi. "Haluaisin todella selvittää asian nopeasti, jotta tekin pääsette takaisin rauhalliseen illanviettoon. Mikäli voisitte hakea tyttärenne tänne, olisin kiitollinen", hän keräsi itseensä vaadittua rauhallisuutta aikaisemman töksäytyksensä jäljiltä.
George Brown vilkaisi nopeasti talonsa eteiseen, sitten takaisin Angusiin, ja nyökkäsi ripeästi päätään. "Pieni hetki", hän sanoi, hävisi taloonsa ja huuteli Mabelin nimeä. Angus käytti ajan toiseen epämääräiseen kierrokseen, jonka aikana hän hapuili takkinsa taskua. Hän sulloi kätensä taskuun ja tunnusteli jotakin, poimi sen nyrkkiinsä ja korjasi sitten takkinsa liepeitä.
Brown saapui tyttärineen oven suulle. "Mabel. Tässä on herra Angus Lindsay. Hänellä olisi hieman asiaa sinun ja erään koulutoverisi välisistä riidoista", jästitytön isä selitti rauhallisesti samalla, kun tyttö vilkuili lammasmaisesti häntä pidempään mieheen. Angusin silmistä näkyvät tunteet taisivat upota erityisesti lapsiin, sillä Mabel tuntui havaitsevan saman, pahaenteisen raskauden Angusin silmistä, jonka Allisonkin oli pystynyt huomaamaan.
"Iltaa, herra Lindsay", tyttö sanoi hiljaisesti. Hän punoi sormiaan yhteen hameensa helmojen edessä.
"Kuulin tyttäreltäni, että sinulla on tapana varastella kenkiä", Angusin äänensävy oli muuttunut aikaisemmasta kohteliaisuudesta täydeksi myrkyksi.
"Mitä?", Mabelin isä sanoi pahoittelevasti, ja mulkaisi lapseensa. "Oletko sinä varastanut jonkun kengät, Mabel? Missä ne ovat?"
"Ei niitä tarvitse palauttaa", Angus keskeytti Geroge Brownin. "Halusin vain nähdä sen saatanan kakaran joka kiusasi minun tytärtäni. Nähdä sen ja katsoa suoraan silmiin. Vittu. Yksitoista ja nyt jo tuollainen mulkku", Angus tuijotti Mabelia ja puhui neutraalilla äänellä.
"Hetkinen", tytön isän kulmakarvat laskeutuivat hetken ihmettelyn jälkeen ja hän otti pari askelta Angusia kohti. Ne olivat askeleita, joita Angus oli odottanut koko illan. Hän tunsi kuinka ympäröivä maailma tuntui hidastuvan, ja hänen päässään muljahti, ikään kuin jotakin vipua olisi vedetty. Hän siirsi katseensa salamannopeudella Mabelista tytön isään, ja heilautti häntä nyrkkiraudoin vahvistetuilla rystysillä päähän.
George Brown kaatui jo ensimmäisestä iskusta, ja sen huomattuaan Angus kääntyi välittömästi ovesta takaisin sisään yrittävään Mabeliin. Tytön suusta pääsi vain pieni, vaimea kirkaisu, ennen kuin Angusin käsi oli sen edessä ja avunhuudot hukkuivat miehen kämmeneen. Toisella kädellä hän repi tyttöä hiuksista katsomaan maassa makaavaa, päästään verta vuotavaa isää.

"Luulin, että tykkäsit kiusaamisesta. Tässähän sun isääsi vähän kiusataan. Hei, otetaanko siltäkin kengät pois?", Angus puhui kuin olisi juuri juossut maratonin. Yksi lyönti ei ollut vaatinut juuri voimia, mutta päässä pauhuva adrenaliini valmisteli häntä karkaamaan tai taistelemaan. Kumpaakaan ei kuitenkaan ollut tulossa. Angus vapautti hiuksia repivän kätensä paljastaakseen taikasauvan, jota hän heilautti kontalleen nousseen George Brownin jalkoja kohti.
Mies kaatui sukkelasti taas vatsalleen, kun hänen nahkaiset kenkänsä lennähtivät ikävällä nytkähdyksellä hänen jaloistaan. "Siinä. Ai niin, mutta ethän sinä sitä kateudesta tehnyt. Sinä vaan halusit kiusata heikompaasi", Angus puhui ja tunsi Mabel Brownin kiihtyvän hengityksen hänen kämmentään vasten. Tyttö yritti sanoa jotakin, mutta mykistetystä puheesta ei saanut selvää. Hän ei rimpuillut Angusin lujaa otetta vastaan. Miehen kokemuksesta se oli hyvä merkki. Peura ajovaloissa. Niin säikähtänyt, ettei pystynyt edes liikkumaan.
George Brown kirosi ja voivotti maassa ja yritti jälleen nousta pystyyn. Angus oli päässyt veren makuun, ja hänen silmänsä laajenivat hurjiksi kun hän osoitti jästiä uudemman kerran. "Kidutu", hän sanoi ääneen, ja pian mies ei ainoastaan palannut maahan, vaan lisäksi hänen ruhonsa vääntyili luonnottomasti, kun jokainen hermo hänen ruumiissaan hälytti yhtäkkiä valtavista kivuista.
Vaikka Angus ei pystynyt näkemään Mabel Brownin kasvoja, hän tunsi silti hänen kättään vasten valuvat kyyneleet. Tytön nenästä valui räkää ja hänen jalkansa hoippuivat, kun hänen isänsä nytkähteli talon edessä kuin marionetti. Pian velho totesi, että hän oli saanut kunnolla Mabelin huomion, ja silloin hän nosti taikasauvansa osoituksen. George Brownin kärsimykset päättyivät, mutta hän jäi maahan makaamaan voimattomana.
Mabel Brownia riuhdottiin niin, että hän näki Angusin silmissä roihuavat humalaiset helvetinlieskat. Ne tuijottivat syvälle tytön rusehtaviin jäniksensilmiin. "Jos vielä joskus kiusaat tai satutat jotakuta, niin tulen tänne takaisin. Silloin sun isäsi ei nouse tuosta enää. Ymmärrätkö?", mies selitti, ja sanoissa ei ollut muuta kuin silmitöntä vihaa.
Tytön vastaamisesta ei tullut mitään, joten Angus päätti hieman rohkaista häntä avokämmenellään. "Ymmärrätkö?", hän korotti ääntään lyönnin jälkeen, ja ravisti itkusta täysin vääristyneen tytön vaatteita.
"Kyllä", hän sopersi viimeinkin, ja Angus nousi seisomaan. Hän ei missään vaiheessa irroittanut hurjaa katsettaan Mabelin silmistä. Hän nosti kättään vielä toisen kerran, ja tyttö nosti omansa ikään kuin jo valmiiksi odottaen iskua. Sen sijaan hän sai kuitenkin katsoa Angusin osoittavaa etusormea, jonka kärki oli niin lähellä että sillä olisi pienellä käden liikkeellä voinut puhkaista silmän. "Painu sinä helvettiin", mies hyvästeli kylmästi, laski kätensä ja marssi sitten maassa makaavan miehen viereen.
Hän otti taikasauvansa taas esille ja kosketti sillä kevyesti George Brownin ohimoa. Pieni hopeinen välähdys riitti pyyhkimään äskeiset tapahtumat miehen mielestä, mutta tytön hän soi pitää tämän muistikuvan. Itseasiassa hän toivoi, että se kummittelisi häntä koko hänen surkean, pienen jästielämänsä ajan. Angus asteli taas kadun ylitse vilkaisemattakaan taakseen, keräsi tuliviskipullonsa sieltä mihin oli sen jättänyt ja pienellä sauvan heilautuksella hän oli kadonnut jäljettömiin.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 17
Join date : 16.09.2020
Ikä : 22

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa