[TYLYPAHKA]
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

De Rerum Pebennis

Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty De Rerum Pebennis

Viesti kirjoittaja P.B. 28.11.20 1:06

Maailmankaikkeudesta (lat. De rerum natura, sananmukaisesti ”Asioiden luonteesta”) on roomalaisen filosofin ja runoilijan Lucretiuksen kirjoittama eeppinen runoelma. Se kuvaa epikurolaista todellisuuskäsitystä, jossa on keskeisenä atomismi. Runo on kirjoitettu noin vuonna 50 eaa.
- Wikipedia, vapaa tietosanakirja


Kirjaimellinen (ja kirjoittajan tarkoittama) suomennos aiheen otsikolle olisi siis PB:n luonteesta.

[Tylypahka]n tarinapalsta lienee alusta jos mikä kaikenlaisten pöytälaatikkoon joutuvien juttujen julkaisemiselle, joten tähän ketjuun tulee useita erilaisia aiheita käsitteleviä fiktiivisiä kertomuksia. Kertomukset eivät välttämättä liity toisiinsa ja ovat muodoltaan lyhyitä tarinoita tai novelleja. Kenties joukkoon mahtuu myös muutama essee. Ken tietää.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty Verta, kyyneliä ja murtuneita luita

Viesti kirjoittaja P.B. 28.11.20 1:13

Verta, kyyneliä ja murtuneita luita


Genre: Kosminen, eksistentiaalinen kauhu / Splatterpunk / Fantasia
Tiivistelmä: Miekan kanssa heiluva antisankari taistelee helvetillisessä luolassa lohikäärmettä vastaan mahdollisimman väkivaltaisella ja ihmisyyden rajoja koettelevalla tavalla.
Kirjoittajan huomioita:
- Caul, myös cowl, suom. "onnenhattu". Toisinaan vastasyntyneen lapsen päätä verhoamaan jäänyt sikiökalvo.
- Murheterä, viittaus Michael Moorcockin Elric-saagaan, vrt. Mournblade.
- Musikaalisena inspiraatioina yleisesti kaikenlainen raskas hardcore-metallimusiikki. Mm. Hatebreed, Disturbed ja Heaven Shall Burn.

***


Piikikäs häntä oli armoton ase, jota vihollinen ei pelännyt käyttää ankarasti edukseen. Yleensä ne aloittivat pienellä leikittelyllä. Kuolevaiset olivat pieniä, ärsyttäviä hyttysiä, joiden kärsimyksen pitkittämisestä Caulin viholliset nauttivat suuresti, ja koska he tiesivät, ettei yhden kuolevaisen rimpuilusta välttämätöntä tuhoa vastaan kuitenkaan olisi mitään hyötyä, he saattoivat yhtä hyvin leikitellä saaliillaan. Kaikkien helvetin lakien mukaan Caul liittyisi pian pohjassa sijaitsevaan tuomittujen sielujen pyörteeseen, josta hän ei enää ikinä pakenisi. Jonkin säälin irvikuvaa muistuttavan vimman vallassa viholliset suhtautuivat Caulin listimiseen samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset suhtautuivat surisevan kärpäsen kukistamiseen. Viholliset olivat kuitenkin ihmisiä paljon sadistisempia olentoja, joten listiminen oli heille rattoisaa ajanvietettä.
Se oli heidän osaltaan virhe, jota Caul käytti jatkuvasti hyväkseen. Kuolemattomuus oli demoneiden mielestä ylivoimainen etu, mutta se teki heistä ylimielisiä ja varomattomia. Caul oli loppujen lopuksi sangen tavallinen ihminen. Hän vuosi verta, hän huusi kun häneen sattui, hän itki kun hän oli surullinen ja nauroi kun hänen vihollisensa lankesivat hänen miekkansa alle. Erittäin tappava, häikäilemätön ja vihainen ihminen, mutta ihminen silti. Se oli hänen valttikorttinsa näiden paskiaisten kukistamisessa. Hän pystyi kuolemaan, ja kuoleminen ei ollut vaihtoehto. Jos hän kuolisi, hän ei enää pystyisi tuhoamaan vihollisiaan, eikä hänellä ollut aikaa lusia tuomittujen sielujen pyörteessä vihollistensa leikkikaluna.
Monet hänen kaltaisensa pelkäsivät kuolemaa. He venyttivät elämäänsä mahdollisimman pitkiksi, keksivät joutavia ajanvietteitä jotta he voisivat unohtaa kuoleman olemassaolon ja pysyttelivät kaukana sen ulottumattomissa linnojen muurien takana ja kotiensa suojissa. Myönnettäköön, että vaikka he Caulin tapaan olivat kuolevaisia, he eivät millään voineet olla Caulin tasolla. Caulin haarniska oli hänen linnansa. Hänen miekkansa oli hänen ajanvietteensä. Demonien rankaiseminen oli hänen päämääränsä. Hän tuijotti kuolemaa sen kammottaviin silmiin päivittäin, ja oli niihin tuijottaessaan oppinut tuntemaan sen kuin vanhan ystävän.
Tähän asti hän oli päättänyt väistellä Surman suurta häntää. Se oli valtavaa siivekästä liskoa muistuttava peto, joka jokaisella häntänsä heilautuksella kirkui ja karjui, kuinka tuo häntä lähettäisi Caulin aivan pian tuomittujen sielujen ikuiseen kärsimyksen pyörteeseen. Väistellessään suurta häntää Caul puristi tumman kypäränsä alla hampaitaan yhteen, ja vaikka Surma ei sitä nähnytkään, hänen kasvoillaan oli sellainen vääristynyt virne, josta teki luonnottoman puuttuvat hampaat ja suunpielistä valuva veri. Se oli enemmänkin irvistys. Sellainen ironinen ja halveksuva irvistys, jossa silmittömän raivon vallassa kiiluvilla silmillä oli suuri rooli.
Surma, tuo valtava ruma jättiläislisko, oli nimittäin demonien ensimmäisen heikkouden uhri, kuten kaikki muutkin. Hän tosissaan luuli, että heidän taistelussaan se olisi Caul, joka joutuisi pyörteeseen. Kuolemattomat eivät ikinä edes pysähtyneet ajattelemaan sitä, mihin he joutuisivat, kun heidät kukistettaisiin. Caul oli ottanut selvää jo monta kertaa, ja aikoi antaa Surmalle aivan omakohtaisen kokemuksen.
Väistely alkoi pian osoittautua taktiikaksi, joka vain väsyttäisi Caulin kuolevaisen ruumiin ja antaisi viholliselle lisää jalansijaa. Oli pakko avata taas silmät ja tuijottaa syvälle tutun, vanhan ystävän silmiiin. Oli pakko nostaa Murheterä pystysuoraan puolustusasentoon, josta hännän torjuminen olisi mahdollista. Surmalla oli mittavat voimavarat, ja sen häntä saattaisi yhtä hyvin murskata hänet haarniskan sisään tai paiskata hänet luolan kivistä seinämää vasten. Murheterän kylkeen kaiverretut kirotut riimut hohtivat punaisina ja näyttivät vuotavan tummaa, sakeaa nestettä. Miekka oli tulossa janoiseksi. Riimut aistivat Surman monista haavoista valuvan veren ja ne himoitsivat sitä.
Surma nauroi ilkeästi nähdessään säälittävän kuolevaisen puolustuksen, ja heilautti häntäänsä vaakasuorasti. Se oli isku, jonka olisi määrä lopettaa tämä hyttynen ja saattaa kuolevainen sinne minne se kuuluikin, eli kuolleeksi. Kun häntä viimein laskeutui Murheterää vasten, Caul tunsi kuinka iskun olisi totta tosiaan pitänyt saattaa kuka tahansa kuolevainen mihin tahansa muualle paitsi elävien kirjoihin. Hänen käsivartensa pysyivät paikoillaan, mutta niistä molemmista kuului iljettävä räsähdys, kun muutama luja luu tuhoutui valtavan voiman alla. Rinnasta kuului samanlaisia rikkoutumisen ääniä, mutta kylkiluut eivät vielä haljenneet. Hänen vartalonsa liukui metrin tai kaksi taaksepäin iskun voimasta, mutta kun Caul avasi silmänsä, jotka hän oli valtavien tuskiensa takia joutunut sulkemaan, oli Surman häntä pysähtynyt Murheterän eteen. Miekan terä oli haukannut hirviön häntää ja riimut imivät sen tummaa verta ahnaasti itseensä.
Pian tämän huomaamisen jälkeen Caul saattoi tuntea, kuinka sadat puukot työntyivät hänen käsivarsiinsa. Se oli luiden pirstoutumistakin pahempi kipu. Tumma haarniska pakotti piikkejä rikkoutuneisiin luihin, jotka niiden tukemana pysyivät jälleen paikoillaan ja sallivat käyttäjän jatkaa veristä taistelua. Taistelua, joka oli niin veristä, ettei ihmisiä oltu edes suunniteltu sellaiseen. Kuolevaisten ruumiit olivat niin heiveröisiä valtavien demoneiden rinnalla, että heidän piti turvautua luonnottomiin kidutusvälineisiin pärjätäkseen heitä vastaan. Caulin vartaloa aina varpaista päälakeen ympäröivä tumma rautarouva olisi tosiaan sopinut paremmin kuninkaan kidutuskammioon kuin taistelijan varustukseen. Sillä oli kuitenkin eräs käytännöllinen puoli. Käyttäessään tätä kirottua haarniskaa Caul kuuli sisällään piilevän sadistisen pedon puhetta, jonka pääsanomana oli tuskan ja kärsimyksen kanavoiminen raivoon ja vihaan. Haavat saivat hermoverkoston hälyttämään aivoille, että kuolema oli lähellä, ja että nyt olisi aika perääntyä tai antaa periksi. Haarniskan piikit tunkeutuivat kuitenkin syvälle Caulin lihaan ja vereen, ja muuttivat tämän viestin joksikin aivan muuksi. Kipu ja tuska merkitsivätkin sitä, että oli taisteltava kovempaa. Oli oltava vahvempi. Oli oltava nopeampi.
Caul ei tiennyt, tunsivatko demonit kipua ollenkaan. Tuskinpa. Niitä ei oltu siunattu sellaisella ylellisyydellä, jonka avulla kuolevaiset pystyivät pärjäämään mistä tahansa. Hämmennystä ne ainakin tunsivat, sillä Surman rumasta, liskomaisesta kuontalosta oli selvää, että hän oli odottanut Caulin murskaantuvan hännän alle.
Koska hän kaikesta huolimatta oli ihminen, hän ei pystynyt estämään omaa luonnollista reaktiotaan valtavaan kipuun. Tumman haarniskan väleistä vuosi Caulin veri, joka värjäsi mustan metallin punertavaksi, ja taistelijan suusta karkasi sellainen parkumisen ja karjunnan sekainen huudahdus, joka melkein tuhosi hänen omat tärykalvonsa. Hänen silmistään valui jotakin lämmintä, mutta hän ei pystynyt tunnistamaan, oliko sekin verta vai jotain muuta. Sokeaksi hän ei ainakaan ollut iskun yhteydessä muuttunut. Surma ja sen valtava häntä olivat erittäin selkeinä hänen nähtävänään.
Murheterä oli jo valmiiksi haukannut kylmän metallinsa Surmaan, ja vaikka sen riimut imivät ahnaasti demonin tummaa nestettä, ne janosivat lisää. Haarniskan aiheuttama tuska työnsi Caulia eteenpäin, ja miekallakin tuntui olevan aivan oma tahtonsa. Sen kahvasta vavahteli puistattavia tunteita, jotka ravisuttivat Caulia hänen sisimpäänsä asti. Väkivaltaisia, raivokkaita ja säälimättömiä tunteita, jotka työntyivät väkisin miekan pitelijän olemukseen. Caul puristi hampaitaan yhteen niin lujaa, että ne melkein särkyivät paineen alla. Verenhimonsa vallassa hän otti lujan otteen Murheterästä ja latasi käsivarsiinsa, jotka nyt toimivat ainoastaan kirottujen metallisten piikkien tukemina, uutta voimaa ja väänsi väkisin kylmää terää pedon lihassa. Hän karjaisi uudestaan, ja kivuliaan ponnistuksen ansiosta terä sukelsi syvälle häntään, pakotti itseään demonin lihan lävitse ja läpäistyään sen kokonaan, singahti vapaaksi.
Surma kirkui kovaa, kun sen piikikäs häntä leikattiin keskeltä poikki ja demonin tumma veri syöksyi kuohuvan kosken voimalla hännäntyngästä pitkin luolan seinämiä. Pieni ääni Caulin takaraivossa käski levähtämään ennen seuraavaa iskua. Se ääni oli kuitenkin vain kuiskaus verrattuna ylitsepursuaviin raivon tunteisiin, joita ruokkivat niin punaisena hohtava Murheterä kuin myös hänen käsivarsiinsa ajautuneet mustat piikit. Ne huusivat ja kirosivat hänen sisällään, eikä Caulin ihmisyydestä ollut lihasta ja verestä tehdyn ruumiin lisäksi enää paljoa muuta jäljellä. Pahantahtoisuuden, ilkeyden ja verenhimon saralla hän oli tullut lähes täysin vihollisensa kaltaiseksi.

Samalla kun Surma parkui menetettyä häntäänsä, Caul jännitti jokaisen lihaksensa haarniskan ja taistelun turmelemassa ruumiissaan ja heilautti verestä mustaa Murheterää ensimmäiseen jättiläiskäärmeen osaan, jonka hän havaitsi. Vihansa sokaisemana hän ei aluksi edes tunnistanut, mihin hän oli tähtäämässä. Oli pelkkää demonin luonnotonta massaa, jonka hän aikoi silpoa kappaleiksi, eikä väliä ollut sillä, mistä osasta hän aloittaisi. Ensimmäisenä tielle osui raaja. Murheterä oli päässyt tappamisen makuun, ja halkaisi sen suhteellisen helposti irti. Surma karjui. Seuraavaksi miekka löysi paikan hirviön kaulasta. Terä kaiversi tiensä syvälle, Caulin jalat painautuivat suurta ruhoa vasten ja kiskaisivat haavassa istuvaa miekkaa niin, että haava laajeni ja salli tumman nesteen pursuta yhä suuremmalla voimalla pitkin luolaa.
Sitten peto yritti huitaista härkäseksi muuttunutta kärpästä eturaajallaan. Caul huomasi iskun tulevan, nosti Murheterän eteensä kuten oli tehnyt aikaisemminkin ja antoi käpälän maistaa ihmisveren sijaan punaisena hohkaavaa riimumiekkaa. Uusi sivallus, ja nyt Surmalta puuttui jo kaksi toimivaa raajaa. Peto kellahti kyljelleen omasta verestään muodostuneeseen lammikkoon ja vaikersi.
Surman vaikerrus oli niin vastenmielistä, ettei Caul ymmärtänyt siitä mitään selkeitä sanoja tai lauseita. Se mylvi ja kirosi kieriskellessään tummissa kirotun elämänsä nesteissä. Sen suomut tahraantuivat pedon yrittäessä väkisin nousta pystyyn, jatkaa taistelua ja osoittaa demonien ylivertaisuus. Caul huomasi, ettei vihollisesta enää ollut vastustajaksi. Armoa ja sääliä anelevat karjunnat olivat sille kuin vieras kieli, jota se ei ymmärtänyt eikä tulisi koskaan ymmärtämään, mutta tämän vieraan kielen puhuminen osoittautui ainoaksi keinoksi selviytyä tilanteesta elossa pois. Kieroutunut mielihyvä ja saavuttamisen tunne täyttyivät kuolevaisessa taistelijassa. Kituvan demonin katseleminen ei ollut ainoastaan viihdyttävää. Oikeuden toteutuminen oli melkein ekstaattista.
"Armoa", Caul toisti ihmisten kielellä asian, johon Surma yritti omalla petollisella kielellään vedota. Taistelun pysähtyminen helpotti haarniskan aiheuttamaa verenhimon tunnetta, ja vastaavasti murtuneet luut ja lihaan ajautuneet metallipiikit alkoivat muistuttaa kuolevaisten todellisesta reaktiosta tuskaan. Hän alkoi väsymään ja hänen vartalonsa rupesi nykimään, kuin kala joka oli joutunut kuivalle maalle. Oli kuitenkin pysyttävä tyynenä. Tehtävää ei oltu suoritettu, mikäli Surmaa ei lähetettäisi sielupyörteeseen. Hän tarvitsisi vielä haarniskan vahvistamaa raivoa tuhotakseen demonin.
Punainen veri valui haarniskassa olevista väleistä, ja samalla kun Caul tunsi tappavan himon nousevan jälleen sisällään, hän näki kuinka maahan joutaneet veripisarat imeytyivät takaisin hänen ruumiiseensa. Kidutusvälineen tarkoituksena ei suinkaan ollut uhrin tappaminen, vaan päinvastoin elossa pitäminen, jotta elämää muistuttava irvikuva toteutuisi. Caulin tumma haarniska latki verta itseensä ja pakotti sitä takaisin haavoihin, jotta sen uhrina oleva taistelija jatkaisi taistelemista katkeraan loppuun asti.
"Armoa", Caul toisti. Ihmiskielelle ominaiset täysinäiset lauseet muodostuivat jotenkin vastahakoisesti, kun hän jatkoi. "Mitä se muka ymmärtäisi armosta? Se, joka tuhoaa kaltaisiani kuolevaisia säälittä omaksi huvikseen. Jos se haluaa tietää jotakin armosta, niin sitä pitää opettaa", Caul murisi haarniskansa lävitse. Ääni oli koriseva ja hengästynyt, ja loppua kohden siinä kaikui katkeruuden ja vihan lataama määrätietoisuus.
Hän lähestyi ja työnsi Murheterän kärjen Surman vatsaan. Otus karjui, kun Caul väänsi haavassa olevaa metallia ja kuolevainen piti tarkasti silmällä vihollisensa rumaa kuonoa. Hän oli tosiaan nähnyt noilla liskomaisilla kasvoilla tanssivat ilmeet ennenkin. Silloin, kun demonit olivat syöneet hänen kotinsa asukkaat elävältä. Kun Surma ja kaikki hänen kaltaisensa olivat tunkeutuneet hänen maailmaansa ja luulleet aivan tosissaan, että he voisivat tuhota kaiken, mitä Caul maailmassa rakasti, ja karata takaisin helvettiin ruokalevolle.
Se ei tämän kuolevaisen tapauksessa käynyt kuuloonkaan.
"Me kuolevaiset olemme heiveröisiä. Se pitää paikkansa. Te demonit tosin ymmärrätte siitä vain yhden kääntöpuolen. Että heiveröisiä kuolevaisia voi tuhota ja kiduttaa", Caul murisi. Hänen silmänsä laajenivat valtaviksi, kun hän seurasi tummaa verta vuotavaan ja tuskissaan huutavaan Surmaan. Huulille levisi vastenmielinen hymy, jossa verestä tummuneet hampaat puristuivat yhteen niin, että ne saattoivat välkkyä sysimustan panssarinkin lävitse. "Tuska ja kipu sysää meitä eteenpäin. Mitä kovempaa meitä hakataan, sitä kovempaa me aiomme sitä vastustaa. Sitä te ette oikein ymmärrä. Nyt sinä, Surma, tulet ymmärtämään. Aion opettaa sinulle kärsimyksen oikean luonteen, ennen kuin lähetän sinut tämän haisevan paskakolon syvimpään rööriin", sanoi Caul, vetäisi Murheterän pois haavasta ja etsi uuden, vielä herkemmän paikan, johon upottaa miekkansa.
Hän toisti tämän toimenpiteen useampaan kertaan, ja jokaisella kerralla toivottomasti makaava peto karjui entistä kovempaa. Ajalla ei enää ollut merkitystä. Demonin rankaiseminen oli himon ja vihan sekaisissa tunteissa niin spontaania, ettei Caul olisi huomannut omaa nälkää, janoa tai väsymystä, vaikka ne olisivatkin merkinneet hänen kuolemaansa. Jossakin vaiheessa karjuminen alkoi kovenemisen sijaan heikentyä. Surman silmistä, joissa ennen oli hohtanut kaksi viirumaista pupillia kellertävien iiriksien ympäröiminä, alkoi vuotaa läpinäkyviä nesteitä. Ne eivät voineet olla kyyneliä, tai niin Caul ainakin ajatteli. Demonit eivät voineet itkeä.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty Alla talven kuun

Viesti kirjoittaja P.B. 28.11.20 18:21

Alla talven kuun

Genre: Fantasia / Symbolismi / Surrealismi
Tiivistelmä: Lyhyt unenomainen maisemakuvaus ja traaginen kertomus epäonnistuneesta rakkaudesta.
Kirjoittajan huomioita:
- Huomattavana inspiraation lähteenä Erutanin sanoitus kappaleessa Winter Moon.

***

De Rerum Pebennis NBjnrn4

Luminen korpi, joka oli ikään kuin siinnyt itse jäästä ja kohmeesta, sai valkeille oksilleen tuhansien kiiltävien kristallien omaisen hohdon. Sen hanget säihkyivät kirkkaan kuun valossa ja tuo aavemainen valo loi sen maasta kohoaville havupuille pitkiä, yleviä ja kovin pelottavia varjoja. Suurella metsäaukiolla, johon niiden varjojen pitkät kynnet eivät pystyneet, istui nuori tyttö, jonka poskilla valuvat kyyneleet heijastelivat talvisen kuun kalpeita säteitä.
Kumppaninaan hänellä oli vain tähtien täplittämällä sysimustalla taivaalla ammottava kuu. Kosketellessaan silmistä valuvia kyyneleitä säteillään, se tuntui kysyvän yksinäiseltä tytöltä, että ketä hän oikein murehti. Yön tytär, niin ikään yhtä kalpea kuin hämärän, talvisen havumetsän oksat, jotka nuokkuivat unisesti raskaan lumen painon alla, vastasi vain niiskuttamalla hiljaa alla talven kuun.
Ohitse oli kulkenut vain yksi matkalainen. Hänen jalkansa olivat olleet paljaat, mutta huulillaan oli kareillut aito ja ystävällinen hymy. Hänen silmänsä olivat paistaneet kuin tuon tumman yön tähtinen taivas. Matka oli kuitenkin ollut pitkä ja käynyt hyvin raskaaksi, ja luminen aukio oli vaikuttanut erittäin hyvältä lepopaikalta. Rakkaus oli saanut hänen sydämensä leijailemaan, sillä matkalainen oli löytänyt sen, mitä hän oli odottanut koko ikänsä. He olivat tanssineet tuon saman kuun valossa hiljaisen valssin, johon ei ollut melodiaa saatika tanssiaskeleita. Se oli ollut vaitonainen ja surumielinen valssi kylmän korven varjojen ylettymättömissä, jossa he olivat hetken olleet onnellisia.
Yön tytär itki liikutuksesta, sillä matkalainen oli rakastanut häntä suuresti. Hän jäi lumeen makaamaan, ja vannoi, ettei ikinä poistuisi tytön luota. Siinä makasivat tyttö ja matkalainen alla talven kuun, tyttö itkien ja matkalainen hymyillen. Tytön seuraksi jäi pian vain taivasta hallitseva kirkas kuu, joka kysyi vielä toistamiseen, ja kolmannen ja neljännenkin kerran, että mistä johtuivat nämä kyyneleet. Murheellinen sointi kaikui korven kalpeiden puiden runkoja vasten, ja vailla ääntä jolla puhua tai kättä jolla koskettaa tivasi kuunvalo vastausta muuttamalla tytön kyyneleet kimalteleviksi timanteiksi. Ne jäätyivät heti, kun ne osuivat alla olevaan hankeen.
Yön tytär itki surusta, sillä hänen pienet kätensä eivät lämmittäneet matkalaisen jäykkiä jäseniä. Matkalaisen matka jatkui. Tyttö jäi yksin kuunvalon tivaamien tuhansien kysymysten kanssa, kun hänen rakkaansa kuoli hiljaa alla talven kuun.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty Kuoliaaksi rakastettu I

Viesti kirjoittaja P.B. 12.01.21 20:14

Kuoliaaksi rakastettu I

Genre: Romanssi
Tiivistelmä: Nuoriso lähtee tieteen nimissä souturetkelle mutta viattoman lemmenhurmion vallassa akateeminen asianmukaisuus käy miltei mahdottomaksi.
Kirjoittajan huomioita:
- Joillekin ehkä vanhalta foorumilta tuttu, karsittu editio alkuperäisestä. Vaikka kyseessä on kertomuksen ykkösosa niin jatkoa on mitä todennäköisimmin turha odottaa.


De Rerum Pebennis NVxGKAD


Hän souti heidät järven keskiosan kautta toiselle rannalle, jossa tyttö väitti heidän löytävän erikoiset kasvinsa. Lysander teki työtä käskettyä. Hän rupesi jo pohtimaan, eikö hän voisi noitua airoja liikkumaan itsestään, mutta sitten muisti olevansa tyttöystävän seurassa. Kate varmasti piti siitä, että hänen Lyninsä osasi soutaa pitkiäkin matkoja ilman taikomista.
"Katso", tyttö vihdoin hengähti, kun he pääsivät tarpeeksi lähelle. "Olen nähnyt tämän Winograndin  yrttikirjassa, mutta en muista sen nimeä. Tältä se kuitekin näytti!", Kate hihkui hämmästyneenä, ja ohjeisti samalla poikaa ohjaamaan lähemmäs lumpeenlehtien joukosta törröttävää kukkaa. Sen päässä oli kolme kultaisen kellon muotoista nuppua. "Parempi kerätä ainakin yksi", hän intoili ja kurkotti pienillä saksillaan kasvin suuntaan.
Lysander ei ollutkaan aluksi uskonut, kuinka raskasta puuhaa soutaminen oli. Tuotuaan Katen oikeisiin asemiin hän ei jaksanut edes keskittyä tytön löytämään kukkaseen, vaikka senhän takia he olivat sinne lähteneet. Tai niin hän oli ainakin sanonut Katelle. Hän ei olisi suostunut lähtemään ollenkaan, jos kyseessä olisikin ollut romanttinen venereissu. Poika halusi olla paljon ovelampi, ja hetken levättyään hän sai taas ajatuksensa kokoon. Nyt olisi hänen mahdollisuutensa. Katen kurotellessa kasvin luona hän etsi katseellaan vedestä jotakin toista kukkaa. Onneksi tuo yrtti oli löytynyt lumpeiden vierestä. Osa näytti tähän aikaan vuodesta vielä kukkivan.
Hän kurottautui nopeasti itsekin vaaleanpunaisen lumpeen ylle ja irroitti sen varovaisesti lehdistä. Lysander sulki sen vielä kouriensa sisään ja hymyili. Häntä hermostutti hieman, kun hän seurasi Katen kääntymistä takaisin yrtin pieni kello kädessään. Hän ryhtyi kaivelemaan salkustaan esille pientä pulloa, jossa se säilyisi matkan ajan.
"Minäkin löysin jotain", Lysander sanoi johdattelevasti, mutta Kate näytti unohtaneen, mihin oli pullonsa pakannutkaan. Hän kolui salkkuaan kiireisesti. "Ai?", hän sanoi hajamielisesti. Lysander katseli vielä hermostuneempana tytön häsläämistä.
"Poimin sen sinulle", hän leperteli ja avasi kätensä, paljastaen käsissä nätisti istuvan, vaaleanpunaisen ja suuren lumpeenkukan. Kate havahtui etsinnöistään vasta nyt, ja juuri sopivasti sai sopivan lasipullon käteensä. Hän katseli hämmentyneenä Lysanderia ja hänen kukkaansa.
Hetken kuluttua Katen hämmästys muuttui pettymykseksi, ja oltuaan tovin paikoillaan kuin patsas, hän ryhtyi sullomaan vaitonaisena kellon muotoista yrttiä pieneen pulloon. "Sinä juksasit minua", Kate huokaisi kipakasti. "Sinä sanoit, että me tulimme tänne poimimaan yrttejä."
"Yrttejähän minä tässä poiminkin", poika vastasi ja väläytti hampailla tehostetun hymyn.
"Niin, mutta...", hän oli jo vastaamassa, kunnes ymmärsi, että poika taisi vitsailla. "Tarkoitin ihan oikeita yrttejä! Meidän piti tulla tänne tekemään tärkeää tutkimusta, eikä kiehnäämään, Lyn", tyttö selitti nopeasti ja hieman hätääntyneenä, ja sai kuin saikin oman kukkasensa säilöön. Hän sulloi sen takaisin salkkuun ja katseli Lysanderin kukkaa.
"Etkö pidä siitä?", poika kysyi ja teeskenteli harmistuvansa.
"Pidän. Mutta kun ei sinun tarvitse, Lyn! Eikö me puhuttu tästä jo?"
"Ei me mistään kukista olla puhuttu. Halusin vaan antaa sinulle tällaisen. Koska se oli niin kauniin näköinen", Lysander selitti viattomasti, ja ojensi lummetta tytön suuntaan. "Niin kuin sinäkin", hän lisäsi. Korvat taisivat jo hieman punoittaa, mutta hän toivoi, ettei Kate huomaisi. Toivottavasti tyttö oli yhtä hermostunut kuin hän.
Siltä Kate ainakin vaikutti. "Mitä?", hän kysyi varautuneesti, mutta hänen kehonsa ei osoittanut merkkejä kielteisyydestä. Hän oli yhä täysin Lysanderin puoleen kääntynyt, mutta ei pystynyt liikuttamaan evääkään.
"Kuulit kyllä", Lysander sanoi, ja tiesi että hänen pitäisi jatkaa. Koko tilanne tuntui hänestäkin kummalliselta, mutta hänen oli pakko heittää epävarmuus ja arastelu hetkeksi sivuun. Ei hän voisi muuten tietää, oliko hänen ja Katen välinen kemia todellista vai ei. Lysander jätti aironsa niille sijoilleen ja lähti varovaisesti lähestymään tyttöä. Kate ei paennut, vaan seurasi hämmästyneenä, mutta nyt jo hieman kiinnostuneempana pojan tekemisiä.
Tuntui siltä, kuin jotakin olisi pitänyt vielä sanoa. Jotakin fiksua ja ovelaa, joku nokkela vitsi, joka lievittäisi kiristynyttä tunnelmaa. Sanoja ei kuitenkaan ilmestynyt kummankaan huulilta, kun Lysander jo polvistui veneen toisessa päädyssä istuvan Katen edessä. Molempien silmät olivat suurina kuin golfpallot, kun ne tuijottivat toisiinsa. He tuntuivat unohtavan, että heillä oli silmäluomet, joita räpsytellä. Sen Lysander ainakin huomasi, että Katella oli tummat, olkapäille valuvat pitkät hiukset, otsalla tasainen ja kuultava kerros, tummanruskeat silmät joihin saattoi hukkua kuin isoon suklaapataan sekä siro, ohut vartalo. Aikaisemmin hän oli möläyttänyt vertauksensa lumpeenkukasta tyttöön vain kuulostaakseen älykkäältä. Nyt jokin hänen sisällään sanoi, ettei hän ollut ainakaan valehdellut.
Lysander ei uskaltanut tehdä käsillään mitään, kun hän kurotti päätään Katen suuntaan. Tyttö sulki silmänsä, ja niin teki myös poika. Tummat hiukset tuoksuivat miellyttäviltä. Katen salpautunut hengitys hänen kasvojaan vasten oli jännittävää. Sitten pojan huulet osuivat tytön huuliin ja Kate suuteli takaisin. Koko juttu oli kuitenkin aika nopeasti ohi. Lysander perääntyi paljon nopeammin kuin oli saapunut, ja katseli nolostuneena tummassa vedessä kelluvia lumpeita.
He olivat molemmat vaiti. Kaislikon piilossa kurnutti rupisammakko, osmankäämien päällä surisi sudenkorento, puussa lauloi jokin lintu. Ankkojen parivaljakko äännähteli pienesti lipuessaan veneen ohitse. Ja tyttö sekä poika olivat vain paikoillaan ja hiljaa, ja olivat kuin toista ei olisi ollut olemassakaan.
Kate oli sentään yrittänyt pitää ylpeytensä istumalla selkä suorassa ja salkku tomerasti sylissä, mutta  hiljaisuuden jatkuessa hänkin joutui puraisemaan kiusaantuneena huultaan ja katselemaan edessä olevia jalkojaan. Hän mutisi jotakin rinnoilleen. "No? Etkö sinä aio sanoa mitään?"
Lysander mutisi takaisin, mutta hän puhui lumpeille. "En. Tai siis kun... Ei minulla ole mitään sanottavaa", poika sanoi.
"Todellako? Minulla on aika paljonkin. En vain oikein tiedä, miten sen oikein sanoisi."
"Oudolta?", Lysander ehdotti sanaa, ikään kuin olisi auttanut tyttöä kotiläksyissä, niin kuin oli tehnyt jo monia kertoja. Molemmille taisi olla sanomattakin selvää, että he pohtivat sitä, miltä äskeinen oli oikein tuntunut.
"No ei. Ei oudolta. Vaan... kummalliselta. Mielenkiintoiselta", tyttö sopersi, mutta hän yritti jo hymyillä. "Ei se ainakaan paha ollut."
"Ei ollutkaan", Lysander oli samaa mieltä. Hän hymyili samanlaisella varovaisuudella. Pitäisiköhän hänen kysyä, halusiko Kate koittaa uudestaan? Mutta hetkinen. Halusiko hän itse koittaa? Suukko oli tuntunut toki jännittävältä ja se oli saanut hänet tuntemaan sellaista kihelmöintiä, jota ei ollut ennen kokenut, mutta se ei tuntunut oikealta. Kun hän vihdoinkin uskaltautui katsomaan Katea taas silmiin, siellä näkyi entistäkin selkeämmin hänen paras ystävänsä. Eikä parhaita ystäviä suudeltu.
Mutta eihän hän voinut sellaista tytölle myöntää. Mitä jos Kate nyt halusikin suudella ja halata ja sanoa, että hän rakasti häntä? Mitä hän vastaisi sitten? Että hän ei sittenkään rakastanut Katea? Eihän Lysander edes tiennyt, rakastiko vai ei.
He olivat hetken taas hiljaa, kunnes Lysander rikkoi sen kömpimällä takaisin veneen toiseen päätyyn. Vesi loiskahteli vasten heidän veneensä pintaa ja pojan kengät kopisivat. Saavuttuaan sanaakaan sanomatta takaisin paikalleen, hän tarttui airoihin.
"Pitäisi varmaan palata linnaan", hän sanoi. "Täältä me tuskin löydämme enää mitään yrttejä."
Kate nyökkäsi ja sopersi, sanoi olevansa samaa mieltä.


***


Soutumatka samaa reittiä takaisin venevajaa kohti oli siihen mennessä ehkä hiljaisin hetki, jonka Lysander oli koskaan joutunut kokemaan. Se ei johtunut vaitonaisuuden pituudesta tai siitä, että Mustajärven keskiosan kautta koukatessa eläinten ja puiden havinan aiheuttamat äänet vaikenivat. Hetki oli niin hiljainen siksi, koska kumpikaan ei halunnut sanoa sanaakaan. Oli kuin heidän huulensa olisivat olleet tiiliskivillä umpeen muuratut, kun he istuivat veneen vastakkaisissa päädyissä.
Katella oli kädet puuskassa salkkunsa ympärillä lähes koko matkan ja hän liikahti vain, kun hän kaivoi sieltä esille pulloon keräämänsä nuppusen. Lysander arveli, että tyttö oli kyllästynyt katselemaan masentavaa, tummaa vedenpintaa tai vastapäädyssä rehkivää poikaa, joka oli juuri hyökännyt hänen kimppuunsa huulet törröllään.
Lysanderin oma, suuri vaaleanpunainen kukka istui vielä hänen jalkojensa välissä, ja oli jo ruvennut lakastumaan. Lumpeet kuuluivat veteen, ja jos niiltä riistettiin hetkeksikin kaikki vesi, ne rupesivat nuukahtamaan. Lysander ei raaskinut kyllä heittää sitä menemäänkään. Ei sen jälkeen, kun hän oli kuin hölmö mennyt omistamaan sen Katelle. Vaikka eihän hän Katea rakastanut, eikä Kate rakastanut häntä. Yhtä hyvin mokoman rehun olisi voinut heittää pois.
Mutta ei hän heittänyt. Se oli virhe. Kukasta olisi pitänyt luopua jo heti kun he lähtivät matkaan, tai sitten Lysanderin ei olisi pitänyt edes poimia sitä. Olisihan tämä hänen typerä kokeensa onnistunut ilmankin jotain kasvia. Syy, minkä takia lumpeenkukasta tuli kuitenkin vasta myöhemmin niin kohtalokas virhe, oli se että se sai Katen avaamaan suunsa tumman veden keskellä.
"Tuo minun lumpeeni ei näytä voivan kovin hyvin", hän sanoi ja hymyili viekkaasti, vertaillen suurta kukkaa omaan, pieneen yrttiinsä. Kellertävä kello näytti yhä samalta, kuin silloin kun Kate oli sen saksillaan leikannut.
Lysander säpsähti. Hän loi omituisen katseen tyttöön, joka katsoi takaisin arasti hymyillen. "Sanoitko sitä sinun lumpeeksesi?", hän kysyi epäuskoisena. Kate nyökkäsi reippaasti.
"Minullehan sinä sitä tarjosit. Vaikka on minulla kyllä kukkia jo omasta takaa", hän vilkaisi taas pieneen pulloonsa ja jatkoi viekasta hymyilyään. Tyttö oli ihan erilainen kuin rannassa, tai siltä se ainakin Lysanderin mielestä vaikutti. Ja poika oli itsekin muuttunut. Yhtäkkiä hän kainosteli ja vältti katselemasta tyttöä silmiin, ja häpeili käytöstään ja mietti, ettei tänne järvelle olisi ikinä pitänyt tullakaan.
Hän ei suonut Katelle mitään vastausta, eikä olisi muutenkaan keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Ainoa, mitä hänelle tuli mieleen, oli jokin ikävä tiuskaisu. Kate näytti nauttivan hänen nöyryytyksestään. Ehkä tyttö kertoisi kohta tuvassa siitä, kuinka Lysander Avery yritti pussata häntä veneretkellä. Hän kertoisi myös siitä, kuinka Lysander Avery käyttäytyi kuin idiootti ja teki kaiken väärin eikä edes osannut suudella kunnolla. Piti käsiään sivuillaan ihan kuin ei olisi tiennyt, mitä niillä kuului tehdä. Tietenkin suudellessa piti käyttää käsiä. Kaikkihan sen nyt tiesivät!
Poika ei selvästikään piilotellut tunteitaan tarpeeksi hyvin, sillä Kate kallisteli huolestuneen näköisenä päätään hänelle, ja puhui tavattoman hellällä äänellä. "Onko jokin vialla, Lyn?"
Lysander säpsähti taas, ja mulkaisi tyttöön. "Kaikki on ihan hyvin. Minä vain...", hän lähti melkein pohtimaan juuri ajattelemaansa ääneen, mutta tiesi, että se kuulostaisi tyhmältä ja katkeralta. "Minä en oikein tiedä, mitä ajatella. Mitäköhän tuolla oikein edes tapahtui?"
"Kyllä sinä tiedät, mitä siellä tapahtui. Sinähän sen aloitit tuolla sinun lumpeenkukallasi", tyttö sanoi ja hymyili taas.
"Niin. Niinpä taisin. Mutta... Se ei vaan jotenkin tuntunut oikealta, Kate. Tuntuiko se sinusta oikealta?", Lysander löysi ääneensä taas sitä paljon kaivattua määrätietoisuutta.
"Ehkä. Minusta meidän pitäisi itse saada päättää", Kate puhui, ja kuulosti siltä, kuin hän aikoisi sanoa jotakin viisasta. "Minkä takia se sinusta tuntui väärältä?"
"En sanonut, että se tuntui väärältä."
"Mutta sinä sanoit, ettei se tuntunut oikealtakaan!"
"Niin, mutta ne on ihan eri asioita."
"Eikä ole. Jos jokin ei ole oikein, niin sittenhän se on väärin. Voit katsoa vaikka sanakirjasta."
Lysanderilla alkoivat loppua vastaukset kesken, ja hän joutui hetken nieleskelemään Katen sanoja ennen asiaan palaamista. "Tarkoitin, että siinä oli vaan jotakin hieman vialla. Koska oli tosi outoa... suudella sinua", hän sanoi, eikä oikein halunnut edes käyttää sanaa sen varsinaisessa merkityksessä. "Koska sinäkään et ole siihen ikinä suostunut. Tai siis, kun me ei olla ikinä ennen edes ajateltu koko asiaa."
Kate naurahti, josta Lysander ei pitänyt lainkaan. "Kyllä sinä sitä ainakin olet ajatellut. Ethän sinä muuten olisi huijannut minua tulemaan tänne", tyttö sanoi.
"Ei me sen takia tänne tultu!", Lysander älähti kiukkuisesti. Hän alkoi soutaa ripeämmin purkaakseen hermostuneisuuttaan.
"Ai niin. Yrttejähän sinä vaan halusit tutkia", Kate sanoi itsevarmasti. Aivan liian itsevarmasti.
"Ole nyt jo hiljaa", poika tiuskaisi.
"Etkö sinä käsitä?", Kate jatkoi käskyistä huolimatta. "Minä tiesin kokoajan, minkä takia me oikeasti lähdettiin tänne. Ja Lyn", tyttö nojautui häntä kohti. "Minusta sinä olit tosi rohkea. Sinä halusit jotakin, ja teit sen."
Lysander ei oikein ollut uskoa korviaan, mutta hän tunsi kiukkunsa pikkuhiljaa häviävän järven päällä vapaana puhaltelevan tuulen viemänä. "Ja jos rehellisiä ollaan... Minäkin olen miettinyt sitä, mistä me puhuttiin", Kate jatkoi, mutta hänen itsevarmuutensa näytti jo kaikkoavan. Hän tuijotti tummiin aaltoihin ja asetteli karanneen hiussuortuvan korvansa taakse. "Minä en vain ikinä uskaltanut... Tai no, kun en tiennyt, olitko sinäkään siitä ihan varma."
He olivat hetken aikaa taas hiljaa. Kate taisi olla oikeassa. Eihän hän käsittänytkään, mistä tämä tyttö nyt oikein puhui. Sen hän ainakin tiesi, että hänen päässään rupesi taas sykkimään, ja että hänen vatsassaan kouraisi se sama kihelmöinti, joka oli vaivannut aikaisemmin suudellessa. Hän uskaltautui luomaan katseen Kateen, ja Lysanderin olo vain paheni huomatessaan, että vastassa oli tytön ruskeat, suoraan hänen lävitseen katselevat silmät.
"Mutta nyt minä tiedän", Kate sanoi, ja liikahti uhkaavasti pois istumapaikaltaan veneen päädyssä. Uhkaavasti, sillä Lysander oli koko matkan toivonut vain pääsevänsä hiljaisesti takaisin vajalle, jossa hän olisi voinut nousta veneestä, sanoa tytölle hyvät illanjatkot ja karata tupaansa miettimään typerän tekonsa sijaan läksyjään. Nyt näytti pahasti siltä, että hän joutuisi jatkamaan tämän kirotun parisuhdejutun selvittelemistä.
Kate liikkui varovaisesti huojuvassa veneessä. Lysanderin ote oli lipsunut airoista, jotka nyt lilluivat vedessä aaltojen armoilla veneen kylkiin kiinnitettyinä. Hänelle tuli taas sellainen tunne, että jomman kumman olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta eivät he taaskaan sanoneet. Minkä takia hän ei pystynyt sanomaan mitään? Minkä takia Kate ei sanonut mitään, vaan jatkoi vain varovaista etenemistään?
Pian oli liian myöhäistä sanojen keksimiselle. Mutta sen sijaan, että Lysander olisi tuntenut Katen lämpimän hengityksen kasvoillaan, hän tunsikin Mustajärven hyytävän veden kastelevan hänet kokonaan.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty PB ottaa Harry Potterin liian vakavasti, osa 1

Viesti kirjoittaja P.B. 13.01.21 18:35

PB ottaa Harry Potterin liian vakavasti, osa 1


De Rerum Pebennis Maxresdefault

Otsikko ei välttämättä puhu puolestaan, mutta se kätki mielestäni tähän analyysiin ja/tai kirja-arvosteluun sopivan teeman. Käsillä on kuitenkin 1990-luvulla syntyneille teineille ja nuorille aikuisille suunnattu fantasiasarja, joka yleensä kaikkien kaltaistensa rinnalla kuopataan ja unohdetaan tyystin laajempaa kirjallista kenttää tarkasteltaessa. Toisaalta tämä voi tuntua epäreilulta, mutta fantasiakirjallisuuden väheksyminen on paikoin myös perusteltua. Suurimmalta osin kyseessä on J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrastan (1954-55) ja C.S. Lewisin Narnian (1950-56) väkisin väännettyjä kopioita ja väsyneitä kulttuurisia toisintoja, joista kukin on toinen toistaan eskapistisempi. Harva tuo mitään uutta Tolkienin ja Lewisin luomiin ideoihin ja sen takia fantasiaa kohdellaan usein samalla tavalla kuin sarjakuvaa; liukuhihnatuotettua kulutusmateriaalia, jolla voidaan hämätä lukijoita tuomalla fantasianörteille örkkejä, haltioita ja velhoja uudelleen ja uudelleen. J.K. Rowlingin kirjasarja edustaakin pitkälti tämän toisintamisen suurta hyökyaaltoa.

Mutta PB, senkin boomer. Kyseessähän on vain nuorelle yleisölle suunnattua hömppää. Onko sinun aina pakko pilata kaikkien ilo? Vaikka oletkin tuollainen huumorintajuton hapannaama, niin eikö muut saisi pitää hauskaa.

Kyllä saavat. Otsikon luonne lienee kuitenkin nyt selkeämpi, mikäli edellä esitetyn kaltainen huomautus on oikeasti tarpeen.

Tämän pienen paskapökälearvostelun ensimmäiseksi silmätikuksi otetaan Rowlingin ensimmäinen teos, Harry Potter ja viisasten kivi (1997). Lukijat oletettavasti jo tuntevat teoksen paremmin kuin omat taskunsa, mutta muodon vuoksi on syytä kerrata teoksen hahmot ja juoni.

Päähenkilö Harry on velhojen kusettamaksi joutunut 11-vuotias poika, joka kiitokseksi maailman pelastamisesta saa viettää lapsuutensa maailman järkyttävimpien ihmispaskiaisten seurassa ja kehittää itselleen ties mitä freudilaisia kehityshäiriöitä. Täti Petunia on naapureitaan kyyläävä kukkahattutäti, hänen aviomiehensä Vernon tekee poratehtaalla työntekijöidensä elämästä yhtä helvettiä ja heidän poikansa, kaltoin kohdellun ja nälissä pidetyn Harryn antiteesiksi muodostuva Dudley on oikeasti vain suuriluinen, terveellisesti kasvava poika.
Dursleyn perheessä vallitseva ja lukijaa rasittava jästipäisyys on hyperbolan tapainen ensikosketus jästeihin (osuva suomennos), joiden arki on harmaata, mielikuvituksetonta ja ikävystyttävää. Vastakkainasettelua ikävän jästimaailman ja fantastisen, piilossa olevan velhoyhteiskunnan välillä korostaa Dursleyn satunnaiset huomiot Likusterintiellä tapahtuvista omituisuuksista. Kaavut, kissat ja epämääräiset puheet "tiedät-kai-kenestä" saartavat jyrkästi taikuusvastaiset maallikot taloonsa ja Vernon Dursleyn näkökulmasta koko alkutilanne näyttäytyy oikeastaan pelottavana kauhutarinana, jossa Harry on Luciferin kauan kadonneena ollut poika jota pimeyden ruhtinas tuleekin nyt noutamaan.

Rowlingin porttifantasia onkin melkein kaikkea sitä, mitä alussa esiintynyt kauhukuva ihmisarjesta ei ole. Yhtäkkiä Harrylla on ystäviä, upporikkaiden vanhempien perintö takataskussa ja lupaavalta näyttävä tulevaisuus uudenlaisessa yhteiskunnassa, jossa hän on jo valmiiksi kuuluisa sankari. Ystävien joukossa ovat Ron Weasley ja Hermione Granger, teoksen kaksi sivuprotagonistia, joista ensimmäinen edustaa velhomaailman norsunluutornista laskeutunutta hölmöä ja toinen fiksuuntunutta girlbossia, johon naisvoittoisen lukijakunnan pitäisi ilmeisesti yrittää samaistua. Maailmaan raskaasti suhtautuvan arvostelijan puolesta koko kirja saisi luvan päättyä tähän, sillä Harryn kärsimys jästien kovassa koulussa olisi tarjonnut huomattavasti todellisempia, käytännöllisempiä ja varteenotettavampia aiheita kasvutarinaan. Harry Potter ei kuitenkaan ole sellainen kirjasarja. Perheväkivallan aiheuttamien psykologisten traumojen sijaan Rowlingin tekstissä tullaan seuraamaan lastenkirjallisuudelle sopivampia, kevyempiä ja ajattomampia aiheita. Vanhempien kuolemaa ja sen aiheuttamaa järkytystä ei suinkaan kuitenkaan lakaista maton alle. Myöhemmin kirjasarjassa Harry ryhtyy parkumaan oikein kunnolla, mutta toistaiseksi poika tuijottelee peiliin ja toivoo melankolisesti, ettei velhomaailman megahitler olisikaan tehnyt hänen isästä ja äidistään hakkelusta.

Kuolema onkin lähes jokaisessa Harry Potter -kirjassa kantava aihe (ja missäköhän fantasiateoksessa ei olisi). Koska 11-vuotias Harry ei vielä ole tarpeeksi "varttunut" käsittelemään omia traumojaan uskottavasti, on Viisasten kivessä mielenkiintoisempaa kuoleman merkitys Voldemortin ja Nicolas Flamelin välillä. Toisaalta näiden kahden olemassaolo samassa universumissa on narratiivisessa mielessä hieman ongelmallista. Mikäli Voldemort olisi jo lähtökohtaisesti tavoitellut ikuista elämää, olisi Flamelin puheille meno ennen vauva-Harryn massiivista "no u" -hetkeä ja jo ennen hirnyrkkienkin luomista ollut loogista. Tämä arvostelu koskee kuitenkin vain Viisasten kiveä, jossa hirnyrkeistä ole mainintaa lainkaan. Logiikan etsiminen massatuotetun hömppäfiktion kerrontamalleista osoittautuu muutenkin yleensä hedelmättömäksi, joten vakavasti otettavan analyysin kohteeksi jää loppujen lopuksi vain tematiikka.

Lyhyesti sanottuna Voldemort edustaa katkeruudesta ja vihasta ammentavaa ikuista elämää, jossa ajavana voimana on muihin kohdistuva väkivalta ja siksi se on myös fantastiselta ulkomuodoltaan kuvottavaa ja luonnotonta. Flameliin verrattuna Voldemort on vielä suhteellisen nuori, josta voidaan päätellä, että Flamelin pitkä ikä on tuotteliaisuuden ja hyväntahtoisuuden ansiosta moraalisesti oikeaa. Voldemortin täytyy haurasta tekoelämäänsä jatkaakseen turmella taikamaailman jaloimmiksi kuvailtuja olentoja ja elää loisena professorin turbaanin alla, kun taas Flamel (josta lukija saa kuitenkin tietää vain Dumbledoren kertomuksen perusteella) muistuttaa ilmeisesti jotakuinkin vanhaa miestä ja elättää itsensä lisäksi vielä lähes yhtä vanhaa vaimoaan. Lopuksi Flamel suostuu vielä luopumaan viisasten kivestä ja hyväksymään oman kuolevaisuutensa, jossa esiintyy toinen kontrasti katkeran Voldemortin ja hyväntahtoisen alkemistin välillä. Tämä "kuoleman herruus", eli kryptinen viittaus kuoleman hyväksymiseen, nousee keskeisemmäksi aiheeksi kirjasarjan viimeisessä osassa. Samanlainen motiivi on kuitenkin mielenkiintoisella tavalla läsnä jo Viisasten kivessä.

En jaa teokselle arvosanaa, mutta myönnettäköön, ettei Harry Potter ja viisasten kivi ole Rowlingin parhaimmistoa. Onhan kyseessä muutenkin esikoisteos. Kerronta on paikoin jäykkää, sananvalinnat ovat toistuvia ja tekstistä huomaa helposti, että se on suunnattu nuoremmalle yleisölle, eli siis juuri lukemaan oppineille lapsille. Silti siitä voi pienen lähiluennan jälkeen löytää joitakin mielenkiintoisia filosofisia dialogeja, mutta ei mitään sellaista, mitä ei olisi kirjoitettu jo miljoonaa kertaa ennen Harry Potteria. Toisaalta en odotakaan nuorempien lukijoiden samaistuvan satoja vuosia sitten kuolleisiin kynäniekkoihin yhtä paljon kuin "ihan Harryyn vaan".
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

Loer and .pannu. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty PB ottaa Harry Potterin liian vakavasti, osa 2

Viesti kirjoittaja P.B. 15.01.21 12:44

PB ottaa Harry Potterin liian vakavasti, osa 2


De Rerum Pebennis Zxg9efwho7u21

Jatkamme tahallaan lapsille tarkoitetun kirjallisuuden vastakarvaanlukemista kirjasarjan toisella teoksella. Harry Potter ja salaisuuksien kammion (1998) pitäisi edeltäjänsä tapaan saada paljon anteeksi kohdeyleisönsä takia, mutta tämän arvostelijan käsissä ei mikään ole turvassa. Pienimmätkin yksityiskohdat otetaan huomioon ja kontekstilla heitetään vesilintua. Mitä sitten, jos J.K. Rowling kirjoittaa sellaista proosaa, joka soveltuu vaikka kevyeksi iltalukemiseksi, kun Syyriassa napalmia niskaansa saavien siviilien ajatteleminen 24/7 ei olekaan niin terveellistä?  Kirjallisuus ei ole mikään leikin asia, ja sen voitte ihan huviksenne uskoa.

Kirja tekee jatko-osana oikeastaan kaiken, mitä sen pitääkin tehdä. Se on Viisasten kivi plus. Premium-versio. Lisää taikuutta, lisää mystiikkaa, uusia taikaolentoja, oppiaineita, ynnä muuta sellaista, joka yksityiskohtaisesti kuvatuissa spekulatiivisen fiktion maailmoissa onkin niin kiinnostavaa. Salaisuuksien kammio poikkeaa alkuperäisestä Harry Potterista oikeastaan vaan siten, että Viisasten kivessä oli sentään juoni. Potter-kirjat kärsivät jo muutenkin juonellisen jatkuvuuden puutteesta, mutta tämä kirja vie kaikista voiton.

Dursleyn persereikäjästien tekee edesottamuksista huolimatta edelleen mieli persereikäillä, ja koska yhden keskiluokkaisperheen mahdollisuudet kokonaista noitien ja velhojen instituutiota vastaan ovat niin mahdottoman suuret, on Vernonin mielestä parasta olla päästämättä Harrya jatkamaan opintojaan. Ellei valveutunut lukija ole jo viime teosta selaillessaan miettinyt, minkä takia Dursleyt seuraavat tuota pahuksen Harrya kuin Seiska Tukiaista, niin nyt on jo syytä nostaa kissa pöydälle. Jästit ovat pahoja kyrpänaamoja, jotka sisäistävät kateutta ja vihaa itseään parempaa velhopoikaa kohtaan. Harryn mollaaminen tuottaa heille mielihyvää, ja siksi hänen velhokoulutuksensa keskeyttäminen on heille edullista. Lisäksi poljetun ruipelon läsnäolo voi nostattaa heidän oman ylivertaisen big chunguksen statusta ja omatuntoa läskimakkaroistaan. Tässä eksytään kuitenkin jo sellaisille pedagogiikan tasoille, että lienee parasta palata takaisin teokseen.

Kotitonttu Dobbyn tehtyä Harryn elämästä vielä vähän vaikeampaa saapuu Ron Weasley, tuo punapäisestä perheestä peräisin oleva koominen kevennyshahmo paikalle lentävän auton kanssa. Kohtaus on yksi teoksen harvoista hetkistä, kun protagonistien täytyy oikeasti tehdä jotakin itse, ja siksi se esiintynee myös alkuperäiskielisen painoksen kannessa. Autolla lennetään Tylypahkaan, jossa Rowlingin salapoliisikertomusta muistuttava tarina rupeaa ottamaan muotoaan Dobbyn kryptisen varoituksen kannattelemana. Jokin on koulussa pahasti pielessä, vähän niin kuin viime vuonnakin, kun rehtori kirjaimellisesti totesi, että kolmannessa kerroksessa voivat oppilaat päästä hengestään.

Kertomus tosiaan vain apinoi Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen kaltaisten kirjailijoiden mysteeriteoksia, sillä Hercule Poirot'n ja Sherlock Holmesin pitää oikeasti tehdä tutkimusta ja olla perillä siitä, mitä kaikkea salaisuuteen liittyy. Harry ja kumppanit sen sijaan keskittyvät koulunkäyntiin, huispaukseen ja muuhun Tylypahkan arkeen. Jokin tuntematon uhka kangistelee koululaisia, ja päähenkilöt juoruilevat siitä, kuka tämän uhan takana mahtaa olla. Lasten keskuudessa vallitseva viidakon laki on jo viemässä kärmeskieltä osaavan Harryn käräjille, joka on tässä teoksessa se syy, minkä takia Harrysta ei pidetä. Jokaisessahan teoksessa täytyy olla jokin vastoinkäyminen, josta oi-niin-erilaiset-ja-muista-poikkeavat nuorisolukijat voivat itsensä tunnistaa.

Viimeisessä taistelussa Voldemortia ja valtavaa matoa vastaan Harry – tavalla, jonka voi melkein tulkita kirjailijan tiedostamaksi ironiseksi kliseeksi – vetäisee samalla kertaa ratkaisun kirjaimellisesti hatusta ja saa tuekseen deus ex machina -linnun. Kaikki on hyvin, Rohkelikko saa tolkuttoman määrän tupapisteitä ja kaikki tuntuvat unohtavan, että koulu meinattiin juuri sulkea putkistossa matelevan mongolialaisen kuolemankäärmeen takia. Tylypahkan oppilaiden reaktio on oikeastaan varsin uskottava, koska arvostelija itsekin hämmästyi tapahtumien kausaalisuuden puuttumisesta niin, ettei sitä voinut todeksi uskoa.

Pienimuotoisen Google- ja Wikipediatutkimuksen jälkeen saattaa huomata, että monet lukijat ovat yhtä tyytymättömiä Salaisuuksien kammion rakenteeseen kuin minäkin. Osalle lukijoista teos on kuitenkin juuri sopiva, sillä eskapistista taikakoulufantasiaa kaipaaville juoni on vain este. Itseään ei voikaan kuvitella teoksen sisälle maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja jossa vanhat koulukiusaajat voidaan representoida pölkkypäinä (varsinkin sinä, khaoskid666, korvarenkaat ei ole vaan tyttöjen juttu ja kaikki tietää että olet pelkkä Pokémon-scammeri), mikäli maailma ei pysy staattisena. Jotkut toivovat myös Harryn pysyvän puhtaana kankaana ilman henkilökohtaista mielenmaisemaa, haluja tai ylipäätään uskottavaa inhimillisyyttä. Näin he voivat maalata itsensä Harryn hahmoon ja larpata taikamaailmaa kunnolla. Rowlingin kirjallisuuden tuottama fanifiktio ja "headcanon" resonoi tällaisen argumentointivirheen kanssa, mutta enemmän näiden kahden suosion syynä lienee internetin yleistyminen samoihin aikoihin kuin Harry Potterit kirjoitettiin.

Salaisuuksien kammion pelastaa kirjasarjan huonoimman teoksen arvosanalta Feeniksin kilta, joka on kolme kertaa pidempi electric boogaloo Salaisuuksien kammiosta esiintyvästä lore- ja ihmissuhdesopasta. Sentään Salaisuuksien kammio päättyy aikaisemmin eikä kyseenomaisen tiiliskiviteoksen tapaan raahaa lukijaa pinnallisen teiniangstin täytteisen joutomaan lävitse.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

.pannu. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty Vs: De Rerum Pebennis

Viesti kirjoittaja P.B. 18.01.21 18:01

PB ottaa Harry Potterin liian vakavasti, osa 3


Ei muuta kuin taas dissaamaan jokaisen lempparikirjasarjaa. Ylitsepursuavaa ja kohtuutonta kritiikkiä itseni nostattamia heinäukkoja vastaan on jälleen luvassa, kun taistelu Harry Potter -nimistä tuulimyllyä vastaan jatkuu. Tekstistä poimitaan ongelmia kuin täitä takkuisten hiusten peittoamasta päänahasta ja...

Hetkinen.

Voiko olla, että J.K. Rowling on vihdoinkin kirjoittanut suhteellisen koheesiivisen romaanin? Harry Potter ja Azkabanin vanki (1999) on, - varsinainen shokki, tiedetään – rehellisesti sanottuna sangen hyvin kirjoitettu fantasiateos. Aikaisempien kirjojen puolivillaisesta kerronnasta ponnistetaan moraalisesti harmaalle ja kypsemmälle kirjallisuuden tasolle, jossa oikeaa ja väärää ei työnnetä väkisin lukijan kurkusta alas. Azkabanin vanki onnistuu myös vapautumaan hetkeksi fantasiakirjallisuuden iänikuisesta iso paha -arkkityypistä, kun Voldemort istahtaa takapenkille ja protagonistikolmikko tarttuu bussin rattiin.

Teoksen moraalisessa kolmiulotteisuudessa on myös eri tasoja; Ronin ja Hermionen välinen hahmodynamiikka kehittyy lapsellisesta nimittelystä lemmikkien välisen dilemman siivittämänä todelliseksi ristiriidaksi, ja samalla koko kertomusta varjostaa suurempi Sirius Mustan juonisarja. Ronin rotta palvelee myös Tšehovin aseen funktiota kytkeytymällä esimerkillisen tarinankerronnan tavalla tähän laajempaan kuvioon, vaikka se aluksi näyttäytyykin vain yhtenä useasta pienemmästä Azkabanin vangin juonesta. Vastaavanlaisia esimerkkejä teoksen ylivertaisesta narratiivista, jossa melkein kaikella tuntuu olevan jokin merkitys ja juonellinen käyttötarkoitus, on useita ja niitä voitaisiin pohtia vaikka loputtomiin asti. Valitettavasti arvostelijalla on muitakin kirjoja arvosteltavana, joten pyrin saamaan kasaan mahdollisimman tiukan paketin.

Harry on teoksessa entistäkin merkityksettömämpi hahmo sen hinnalla, että kaikki muut kirjasarjan hahmot heräävät yhä enemmän henkiin. Remus Lupinin, Siriuksen ja Kalkaroksen välinen jännite on erityisesti uudemmalla lukukerralla kiintoisaa. Oikeastaan Azkabanin vangissa jännitys on ylipäätään paljon tuntuvampaa kuin monissa muissa Harry Potter -kirjoissa, sillä Harryn perässä juoksee huhujen mukaan maaninen sarjamurhaaja, jolta muut hahmot pyrkivät häntä suojelemaan sellaisella innokkuudella, että Harrya se oikein ärsyttää. Suoraan H.P. Lovecraftin kirjallisuudesta vetäistyt masennusdemonit piirittävät Tylypahkaa, Harrya varjostaa Baskervillen koira ja teos sisältää monia sellaisia kohtauksia, joissa Rowling vihjailee lopussa paljastuvien asioiden luonnetta salapoliisikertomukselle ominaisella vivahteisuudella ja hienovaraisuudella. Tämä saattaa olla vain makuasia, mutta Azkabanin vangin goottilaista kauhua linnoineen, mustine koirineen ja transylvanialaisine ihmissusineen oli arvostelijan puolesta miellyttävää lukea myös kolottavan draculahampaan takia.

Jotta tähänkin arvosteluun saataisiin sitä kuuluisaa konakonkontenttia, voidaan noudattaa edellisten arvostelujen luomaa traditiota ja puhua vähän paskaa Harry Potter -sarjan todellisista pahiksista, eli Dursleyn perheestä. Nämä mulkvistit ovat oikeasti monelle lukijalle julmaa todellisuutta, ja sen takia niistä lukeminen onkin niin surkuhupaisaa. Pitkä ja pätkä ovat tänä vuonna tuoneet jättimäisen vahvistuksen aviomiehen suvun puolelta. Punaisessa nurkassa on Harry, vaivaantunut kummajainen ja kukkakeppi, ja sinisellä puolella 500-kiloinen virtahepo nimeltä Marge. Pystyykö Harry puolustamaan mestaruuttaan raskaan sarjan showpainissa tällaiselta köriläältä? Ei muuta kuin hammassuojat suuhun ja kello laulamaan, panokset on asetettu ja nyt on aika näyttää kädet.

Mutta mitä ihmettä? Harry vetäisee ässän hihasta ja läimäisee goljattia alumiinisilla tikapuilla päähän, ja sen perään saa fanilta vielä taitettavan puutarhatuolin, jolla ylivertainen vastustaja peitotaan. Itseasiassa Harry päihittää Dursleyt tällä kertaa niin pahasti, että he lakkaavat kyyläämästä hänen touhujaan yhden vuoden ajaksi, joka tällaisilta vittupäiltä onkin oikea suoritus.

Azkabanin vangissa mielenkiintoisena, mutta toisaalta hieman hankalasti toteutuneena loppunäytöksenä on aikamatka lähimenneisyyteen, jossa pieleen menneet asiat pitää korjata. Hermionen ajankäännin on teoksessa valtava elefantti huoneessa, sillä aikamatkustus on fiktiossa aina ongelmallista, ja vaikka Rowling on saanut aikaisemman juonenkulun soljumaan yllättävän hyvin, niin tällainen scifitemppu voi hänelle olla liian suuri pala purtavaksi. Mikäli Harry Potter ja Azkabanin vanki olisi itsenäinen teos eikä osa laajempaa sarjaa, tämä aikahyppy voisi toimiakin, koska silloin Rowlingin ei tarvitsisi myöhemmissä kirjoissa selittää, minkä takia koko universumin kulkuun vaikuttava taikaesine luovutetaan yhden hikipingon käsiin, jotta hän voi hikipinkoilla kovempaa. Feeniksin killassa suurinosa ajankääntimistä tuhotaan, mutta mikäli arvostelijan muisti ei nyt petä, niin Hermione sai pitää omansa. Euklidista geometriaa vastustavan repun tapauksessa mukahauskat fysiikkanörtit voidaan hiljentää yksinkertaisella "turpa kiinni, se on taikaa" -älähdyksellä, mutta ajan kanssa leikkimisestä saa veisteltyä niin mielenvikaista läppää, että aiheen käsittelyyn vaaditaan usein uskottava tieteisfiktion kirjailija. Suosittelen H.G. Wellsiä.

Fyysinen logiikka ja Harry Potter, vai mitä? Loputtomiin jatkuva jäniksenkolo ja jokaisen fiktiivisten maailmojen rakenteesta kiinnostuneen lukijan painajainen.

Tekisi suorastaan mieli kruunata Azkabanin vanki saman tien kirjasarjan parhaaksi teokseksi, mutta Puoliverinen prinssi on armoton haastaja ykköspaikalle. Aika ei ole vielä sallinut tämän osan uusintalukemista, joten jätän arvion vielä antamatta. Sanottakoon kuitenkin, että Azkabanin vanki veti arvostelijan melkein niin vakavaksi, että obligatoorinen höyryävä pökäle Dursleyn perheen päälle meinasi unohtua tekstistä kokonaan. Teoksen tapahtumilla on pysyvä ja merkittävä vaikutus kirjasarjan maailmaan, toisin kuin edellisillä ja seuraavilla teoksilla, ja uskon, että mikäli kaikki Rowlingin kirjat olisivat olleet yhtä harkitusti tehtyjä kuin tämä, niin Harry Potter voisi olla nykyajan mysteerigenreä määrittävä vertauskohde ihan oikeassakin kirjallisuuskritiikissä.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty PB ottaa Franz Kafkan liian kevyesti

Viesti kirjoittaja P.B. 03.03.21 11:53

PB ottaa Franz Kafkan liian kevyesti

De Rerum Pebennis Artworks-000197995988-x5oz25-t500x500

Muodonmuutos (Die Verwandlung, 1915) on tsekkiläissyntyisen saksalaiskirjailija Franz Kafkan teos, jonka juoni punoutuu Gregor Samsan kokemukseen "suunnattomana syöpäläisenä" perheensä kodissa. Eräänä aamuna yksitoikkoista myyntityötä päivästä toiseen tekevä Gregor herää sängystään, mutta ei pääsekään ylös. Hän on muuttunut valtavaksi otukseksi, jota teoksessa kuvaillaan hyvin hyönteismäiseksi. Suurin osa tulkinnoista hahmottaa tämän syöpäläisen eräänlaiseksi koppakuoriaiseksi. Muodonmuutos tarkastelee Gregorin näkökulmasta hänen lipsuvaa ihmisyyttään, arvostuksen menettämistä perheen ja yhteiskunnan silmissä ja muusta maailmasta vieraantumista. Kafkan muuta tyyliä (mm. Oikeusjuttu [Der Prozess, 1925]) mukaillen novellissa kritisoidaan myös länsimaalaista jälkiteollista työkulttuuria, jossa ihmisiä ei enää nähdä yksilöinä, vaan resursseina. Ajankohtaisemmasta näkökulmasta novellista nousee myös syrjäytymistä käsitteleviä teemoja, joita tässä esseessä sivutaan.

Teos on rakenteeltaan melko ehyt kokonaisuus, jossa Gregorin kurja olemassaolo rakentuu aina vain pahemmaksi, ja lopulta purkautuu klimaattisessa kohtauksessa, jossa hänen siskonsa Greten viulunsoitto tuo hänet pois piilopaikastaan. Muodonmuutoksen alussa perustetaan Kafkan kriittisen liioiteltu näkemys haitallisesta työkulttuurista. Kun Gregor ei tilanteensa takia pysty nousemaan sängystä saatika avaamaan ovea perheenjäsenilleen, paikalle saapuu töistä hänen kollegansa. Gregorin isä, äiti ja sisko eivät vaikuta erityisen huolestuneita siitä, että poika ei avaa ovea, vaan siitä, että sen takia hän ei voi mennä töihin ja elättää perhettä tuloillaan. Kollegan saapuminen on siis oikeastaan vain kirsikkana kakun päällä, kun tätä kohtaa luetaan yhteiskuntakriittisesti. Gregorin työ seuraa häntä kotiin asti, eikä inhimillisellä kontaktilla ole oikeastaan muuta virkaa kuin toimia motivaation lähteenä työnteolle.

Gregor lukitaan yksin huoneeseensa, kun perhe vihdoin näkee, millainen hirviö heidän pojastaan on tullut. Ainoastaan hänen siskonsa suostuu pikkuhiljaa käymään sisällä ravitsemassa veljeä, mutta silloinkin syöpäläinen piileskelee mieluummin huonekalujen alla ja takana. Hänen ulkomuotonsa kuvottaa Greteä ja kaikkia muitakin, ja Gregor luulee tekevänsä heille palveluksen, mikäli pysyisi poissa näkyvistä. Tämä tosiasia on hieman ironista, sillä teko on eräällä tavalla jalo ja inhimillinen. Toisista välittäminen ja heidän etunsa ajatteleminen osoittaa, ettei Gregor muodonmuutoksestaan huolimatta ajattele kuin eläin, mutta toisaalta piileskeleminen vieraannuttaa häntä muista yhä enemmän. Samsat eivät kykene totuttelemaan poikansa uuteen ulkomuotoon, eikä Gregor anna sellaiseen mahdollisuuttakaan. Yksinäisyydessään hän aloittaa huoneensa seinillä kiipeilemisen ja sieltä itsensä pudottelemisen, sillä hän ei saa muilla tavoin pienessä huoneessa mitään liikuntaa tai ajateltavaa.

Gregorin tilanne muuttuu asteittain vaan pahemmaksi. Hänen huoneensa tulee pölyiseksi ja likaiseksi, koska pian hänen siskonsakin ryhtyy halveksimaan häntä, eikä kukaan enää siivoa hänen huonettaan. Muut Samsat menevät töihin hankkiakseen perheelle elannon, ja Gregorin ruokkimiseen hankitaan pahatapainen työntekijä, joka pilkkaa jättimäistä kuoriaista päivästä toiseen. Toisaalta Samsan perheen elämä näyttää paranevan Gregorin muodonmuutoksen takia, ja yhdessä huoneessa kyyhöttävä olento muuttuu vain heidän mielenrauhaansa häiritseväksi tekijäksi. Gregorin isä potkaisee häntä kylkeen ja vaurioittaa hänen kuortaan, ja myöhemmin heittää häntä omenalla, joka jää jumiin hänen selkäänsä ja mädäntyy sinne. Loppua kohden Gregor Samsa - jota tässä vaiheessa tuskin enää edes Gregoriksi tunnistetaan – on jo melkein henkihievereillä.

Viimeinen kurotus ihmisyyteen ilmenee edellä mainitussa kliimaksissa, jossa Grete soittaa viulua. Kerronnassa syntyy jopa toiveikkuutta paremmasta, ikään kuin tässä vaiheessa perheenjäsenet oppisivat näkemään virheensä ja ymmärtämään, että kyseessä on ulkonäöstä huolimatta heidän oma poikansa. Erityisesti isässä korostetaan hänen muuttunutta yhteiskunnallista asemaa, jossa hän kotona oleskelun sijasta on muuttunut tarmokkaaksi työntekijäksi, ja pitää yllään työvaatteita kotonaankin. Koska Kafkan fiktiivisessä, hieman dystooppisessa todellisuudessa vain masentavalla byrokratiahelvetillä on ihmisille merkitystä, on suunnaton syöpäläinen menettänyt oikeutensa olla Gregor Samsa. Sen takia hänen perheensä ei tunnistakaan poikaansa, vaan survoo hänet (tai sen) takaisin huoneeseen, jossa lopen uupunut ja kaltoin kohdeltu syöpäläinen menehtyy.

Kafkan puistattava kuvaus ihmisyyden menettämisestä muiden silmissä voi herättää monenlaisia tulkintoja siitä, mistä novellissa onkaan oikeasti kyse. Keskeistä kertomuksessa ei varsinaisesti olekaan itse muodonmuutos, vaan se, että Gregorin persoona on yhä vangittuna ja piilossa kauhean otuksen sisällä. Siksi muodonmuutos voidaan helposti käsittää vertauskuvaksi esimerkiksi fyysisen terveyden menettämiselle, joka jättää perheen elättäjän täysin toimintakyvyttömäksi. Toisaalta Gregor ei kykene ilmaisemaan itseään muille, joka on toinen tärkeä kohta kertomuksessa. Mieleeni juolahtaa päällimmäisenä filosofinen kysymys keinotekoisesta älystä. Jos tietokoneelle kehittyisi sellainen itsepuolustusjärjestelmä, joka sallisi sen tuntea kipua, vedota ihmisten myötätuntoon ja muilla tavoin varjella olemassaoloaan ihmisen tavoin, niin olisiko inhimillistä sammuttaa se tai kohdella sitä kuin mitä tahansa esinettä? Sama dilemma pätee koppakuoriaiseksi muuttuneen Gregorin tapauksessa, mutta Gregorilta muodonmuutos on riisunut tällaisen itsepuolustuksen. Koska se ei pysty ilmaisemaan kipua ja ahdistusta muille, se voidaan muiden mielestä sammuttaa samalla lailla kuin televisio, jota ei sillä hetkellä katsota. Syy, minkä takia Samsat eivät tehneet tätä jo heti ensimmäisenä, lienee Kafkan kerronnan ja juonellisten keinojen lisäksi siinä, että heillä on aikaisempia perhesiteitä. Muodonmuutos onkin kertomus tämän suhteen hitaasta häviämisestä ja pojan vieraantumisesta. Vaikka alussa perheenjäsenet suhtautuvat jo hyvin kielteisesti syöpäläiseen, he tuntuvat silti elättelevän toivoa pojan palaamisesta taas omaksi itsekseen. Ajan mittaan tämä mahdollisuus muuttuu kuitenkin aina vain epätodennäköisemmäksi, ja Gregorin läsnäolon puuttuminen johdattelee heitä pitämään itsestään huolen yhteiskunnassa ja kuvittelemaan, ettei heillä mitään poikaa enää olekaan.

Nykyaikaisemmasta näkökulmasta Muodonmuutos voi herätellä ajatuksia myös syrjäytymisestä. Presidentti Sauli Niinistö nimitti nuorten syrjäytymisen yhdeksi aikamme vaarallisimmista ilmiöistä. Yleensä tämän syrjäytymisen seuraukseksi on uutisotsikoissa mainostettu suuria terrori-iskuja ja viharikoksia, mutta mitä useammin syrjäytynyt nuori vain homehtuu Gregor Samsan tavoin huoneessaan pois, poissa toisten silmistä ja mielistä. Gregorin muodonmuutos on yhtäkkinen ja yllättävä, jollaista todellinen syrjäytyminen ei välttämättä ole, mutta kaikki sitä seuraava sopii melko hyvin ilmiön kuvaukseen. Perhesuhteiden kärsiminen, yhteisöstä ja yhteiskunnasta vieraantuminen ja pieneen kopperoon lukittautuminen, jotka ovat kaikki seurausta ahdistavasta ja liikaa vaativasta työkulttuurista.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty Palkkionmetsästäjä

Viesti kirjoittaja P.B. 16.09.21 21:54

Palkkionmetsästäjä

Genre: Tieteisfantasia
Tiivistelmä: Avaruudessa matkustava palkkionmetsästäjä miehistöineen kohtaa avaruusrosvoja ja kumauttaa niitä pataan.
Kirjoittajan huomioita:
- Star Wars -aiheinen varhainen kirjoitelma vuodelta 2014


De Rerum Pebennis D5_Mantis_Patrol_Craft


Rorge heräsi Mantis-aluksensa kamaristaan. Ajantajua hänellä ei silloin ollut, mutta hän tiesi että oli hyvin aikainen aamuyö, ja että hän olisi mielellään nukkunut vielä pitkään, ellei ulkoa olisi kuulunut räjähdyksiä ja sädetulen ääniä. Rorge venytteli hetken, nousi istuma-asentoon sängylleen ja haukotteli. Silmiä kirveli, eikä hän saanut niitä pidettyä vielä kunnolla auki. Hänen aivonsa olivat vielä niin uupuneet, että hän ei pystynyt olemaan edes hätääntynyt, vaikka kenties Hasilin joukot olisivat vihdoin löytäneet hänet.
Rorge otti yöpöytänsä lipastosta uskollisen BlasTech-pistoolinsa ja nousi ylös sängyltä. Hän poistui kamarista ovenkarmien välistä ja astui Mantiksen pääkäytävään, joka oli yhä hämärä muta silti helppo visualisoida. Rorge loi tiensä Mantiksen pääovelle, ja lukitsi sen. Hän ei missään tapauksessa aikonut astua aluksesta ulos, ja aikoi välttää kaiken kontaktin tunkeilijoiden kanssa. Rorge juoksi pääkäytävää pitkin Makon kamariin, josta hän löysi nuoren naisen itse yöpuvussaan, hieman hätääntyneemmän oloisenpana kuin Rorge.
>>Mitä siellä tapahtuu?<<, Mako kysyi. Mako oli kooltaan pieni; hänellä oli hoikka, solakka vartalo, pieni pää ja lyhyet hiukset. Semmoinen, jota ei ikimaailmassa voisi vahingoittaa ihan vain sen takia, koska hänen hauraat muotonsa saattaisivat niin helposti mennä pilalle.
>>En tiedä<<, Rorge sanoi hyvin hajamielisesti. >>Murtovarkaita, Hasilin miehiä, Tasavallan iskujoukot, mistä minä tietäisin...<<
Rorge itse oli roteva, kookas ja lihaksikas mies. Hänellä oli niin lyhyt siilitukka, että hän olisi yhtä hyvin voinut olla kalju. Hänen oikean silmänsä tilalla oli mekaaninen vastine, ja muuallakin hänen naamassaan oli metallia, sekä hänen leukansa oikealla puolella hänellä oli valtava arpi. Näistä voitiin päätellä, että Rorge oli kokenut taistelija, ja siten myös taitava. Jos hän ei olisi kokenut, eihän hänellä olisi Mantis-alustaan jonka hän oli saanut taistelemalla; hänellä ei olisi miehistöäänkään, jonka puolesta hän oli taistellut.
Hän meni Mantiksen komentosillalle, ja katsoi ikkunasta ulos. Tumma savu peitti hangaari D5:en pääovia. Aluksella voisi olla vaarallista poistua juuri nyt, ja sitä paitsi käynnistys toisi kaiken huomion häneen. Seurattuaan hangaarin tapahtumia hetken aikaa, alkoi erottua humanoidien hahmoja. Heillä oli lähes kaikilla sädekiväärit käsissään, ja he menivät kevyttä hölkkää kohti hangaarin sisäosia. Pieni joukkio oli tulossa myös Mantista kohti.
Mako oli ilmestynyt komentosillalle Rorgen viereen.
>>Mitä veikkaat?<<, hän kysyi.
>>Hasil on löytänyt meidät<<, Rorge vastasi. >>Millään muilla rikollisilla ei ole unifromuja<<.
Hasil Cyller oli paikallinen rikolliskapteeni. Entinen imperiumin upseeri, joka suuttui kun hänen esimiehensä käskivät vetäytyä Tarikselta. Hasil, jolla oli ollut suuri voittoputki päällä Tariksella, ei missään nimessä halunnut hylätä hyökkäystä, joten erosi imperiumin palveluksesta. Vaikka Hasil yhä uskottelee itselleen olevansa "oikea" imperiumin palvelija, hän ei ole kenenkään muun mielestä muuta kuin lainrikkoja, ei edes imperiumin mielestä.
>>Ajatella, että jollakin on noin paljon sisua<<, Rorge totesi katsellessaan miesten marssivan hangaariin.
>>Hasil on hullu. Tämmöinen törttöily vie hänet vielä aikaiseen hautaan<<, Mako vastasi.
>>Kuka kumma lähettää koko armeijansa, kun joku käy varastamassa pari DataPadia?<<, Rorge ihmetteli, ja vilkaisi Makoon. Mako ohitti asian olankohautuksella.
Sitten Mantiksen pääovea alettiin rummuttaa. Oven takaa kuului vaimeita huutoja, elegantilla imperiumin aksentilla.
>>Avatkaa ovi heti, imperiumin nimessä!<<
Rorge käänsi selkänsä komentosillan ikkunalle, ja vielä hieman unissaan meni pääkäytävään ja huusi ovelle.
>>Ette te ole imperiumin miehiä, eikä täällä ole mitään mikä teitä kiinnostaisi!<<
>>Annahan kun me päätämme, kiinnostaako vai ei. Avaa ovi heti!<<
Rorge tuumasi hetken. Jos hän ei avaa ovea, nämä sotilaat varmasti räjäyttävät oven auki, ja uuden panssarioven hankkiminen maksaa hirmuisesti rahaa, niin kuin melkein kaikki aluksen varaosat. Nytkin galaktinen talous oli voinut niin kurjasti, että Mantikseen ei meinannut sopia tarvittavia osia, ja jos löytyi, niitä ei voinut alderaanilainen prinssikään ostaa. Joka tapauksessa, ovi oli pakko avata. Jos Rorge vain antautuisi ja kertoisi olevansa pelkkä romumetallikauppias, Hasilin miehet ehkä päästäisivät hänet menemään.
>>Annamme minuutin aikaa, sitten räjäytämme oven, hyvä herra!<< ärsyttävällä imperiumin aksentilla huutava sotilas jatkoi mölinäänsä.

>>Hyvä on, hyvä on!<< Rorgella alkoi kärsivällisyys loppua. Juuri nyt, väsyneenä ja sekavana, hänellä ei ollut mitään suurempai suunnitelmia. Sitä paitsi, olihan tämä ennenkin toiminut kohtalaisen hyvin. Rorge painoi panssarioven vieressä olevaa punaista OPEN-nappia, ja pisti BlasTech-pistoolin vyöllensä. Ovi sihahti, ja sitten alkoi laskeutua tasaisen jyminän säestämänä. Hiljalleen takaa paljastui mies imperiumin lippalakissa ja uniformussa, takanaan kypäriin ja kevyihin panssarilevyihin sonnustautuneita sotilaita, jokaisella ikioma kivääri kädessään. Kukaan heistä ei kuitenkaan näyttänyt halukkaalta käyttämään niitä, ja Rorge oli varma, että tiesi miksi. Näin varhaisaamusta hänkään ei haluaisi ampua yhtään ketään.
>>Kuka kumma tulee tänne räjäyttelemään ovia tähän aikaan päivästä?<<, Rorge kysyi kovalla äänellä ja närkästyneenä, ei pelkästään tehdäkseen selväksi, ettei pelkää näitä ihmisiä ja myös siksi että häntä tosiaan ärsytti aikainen herätys.
>>Todelliset Sith Imperiumin palvelijat<<, lätsäpäinen upseeri sanoi.
>>Joukko kapinallisia te olette>>, Rorge murahti heille. >>Mitä te nyt sitten oikein haluatte minusta?<<, Rorge ehti jatkaa ennen kuin upseeri ehtisi väittää vastaan.
>>Etsimme palkkionmetsästäjää, te itseasiassa sovitte kuvaukseen<<.
>>En mahda koolleni mitään, herra upseeriherra, enkä ole palkkionmetsästäjä vaan kauppias<<, Rorge sanoi niin vakuuttavasti kuin pystyi. Joka tapauksessa Hasilin upseeri tunki alukseen sisälle ja työnsi Rorgen pois tieltä. Normaalisti niinkin hontelo mies ei olisi puskenut Rorgen kaltaista miestä mihinkään, mutta Rorgella ei juuri ollut varaa kieltää häneltä pääsyä alukseen. Upseeri miehineen levittäytyi koko alukseen Rorgen seuratessa vierestä kädet puuskassa. Mako oli ilmestynyt myös pääkäytävään, ja loi murhaavia mulkaisuja Hasilin sotilaisiin. Tyttö tuli Rorgen luokse, ja kuiskasi hänelle:
>>Meidän pitäisi ampua ne, sitten karata mahdollisimman nopeasti<<. Rorge olisi muuten ollut samaa mieltä; Mantiksella oli sen verran kunniaa, ettei siellä saanut olla niin montaa ulkopuolista samaan aikaan, ei ainakaan ilman karboniittia.
Rorge pudisti päätään, ja seurasi erästä Hasilin sotilasta. Heillä kaikilla oli tummat panssarit päällään, ja huonosti suunniteltu kypärä. Siksi imperiumin rivimiehiä usein kutsuttiin "pottapäiksi", harvemmin kuitenkaan heidän läsnäollessaan. Sith Imperiumissa oli paljon vapaampi meno kuin Tasavallassa. Sotilaat saivat suunnilleen ampua kenen tahansa, sitten vedota itsepuolustukseen ja jatkaa matkaa.
Hetken kuluttua sama upseeri palasi Rorgen nokan eteen. Pienen miehen piti kallistaa päätään melkein vaakasuoraan katsoakseen Rorgea kasvoihin.
>>Vai että kauppias>>, upseeri sanoi ja virnuili ärsyttävästi. >>Palkkionmetsästäjä Rorge Nyle, imperiumin nimessä teidät on pidätetty. Kaikkea sanomaanne voidaan käyttää teitä vast-<<
Kuului toinen räjähdys, jota eivät ilmeisesti Hasil Cyllerin joukot olleet suunnitelleet, sillä upseeri käänsi päänsä ja ryntäsi Mantiksen ovelle, mistä oli tullutkin. Kaksi pottapäätä osoittivat Rorgea ja Makoa sädekivääreillään, mutta Rorge tunsi imperiumin sotilaat. Kamalia ampujia, surkea liipaisinsormi.
>>Miehet, ottakaa palkkionmetsästäjä ja hänen apurinsa, ja tuokaa heidät pois aluksesta! Meihin hyökätään!<<
Juuri silloin Rorge tiesi, että nyt olisi aika paeta. Hän kiskaisi BlasTech-pistoolin vyöltänsä ja ampui muutamalla laukauksella heitä osoitelleet pottapäät maahan. Sitten hän osoitti kauempana olevaa sotilasta, ja ampui häntä kolme kertaa rintaan. Kaksi ensimmäistä laukausta sulattivat kevyen panssarin, ja kolmas poltti ihoon niin suuren aukon, että se poltti osan keuhkoista ilmaan. Viimeinen mies oli jopa ehtinyt nostaa kiväärinsä osoittamaan Rorgea, mutta Rorge heitti päänsä alas ja väisti sotilaan huonon laukauksen, ja ampui sitten häntä kolme kertaa suoraan päähän. Lopuksi, jäljellä oli upseeri, jolla oli vain pieni pistooli joka osoitteli Rorgea. Palkkionmetsästäjä osoitti upseeria takaisin, ja oli paljon itsevarmempi liipaisimen painamisesta kuin vastustajansa.

>>Me... me löydämme sinut vielä j-ja tapamme sinut... ellet a-antaudu...<<
>>Ei. Kunhan joku imperiumin esimies haluaa vihdoinkin eroon Hasilista, minä murhaan hänet. Tai paremminkin, jos hän vielä häiritsee työpäivääni, tapan hänet vain siksi koska se mies on päästään vialla ja ärsyttävämpi kuin kowakilainen apinalisko<<. Rorge katsoi pelokasta upseeria silmiin, ja kun tämä ei vieläkään juossut henkensä edestä, hän tyhjensi loputkin BlasTechin virtakennosta hänen ylävartaloonsa. Upseeri nytkyi pystyssä hetken aikaa sädeammusten sulattaessa koko hänen ruonsulatuksensa mössöksi, ja sitten kaatui Mantiksen nousuportailta alas hangaarin lattiaan.
Mako oli jo painanut CLOSE-nappia, ja Mantiksen ovi alkoi taas jymistä tasaisesti ja sulkeutua.
>>Ardee, käynnistä suojakilvet!<<, nyt Mantiksen kapteeniksi muuttunut Rorge huusi. Ardee saapui omasta kamaristaan kankeana ja vaappuvana.
>>Mestari, milloin oikein öljyätte minut? Ja onko teillä mitään havaintoa mitä kello on?<<
>>Öljyän sinut sitten, kun olen päättänyt että en sittenkään heitä sinua Raxus Primelle varaosiksi, kun olet niin kelvoton droidi. Pistä nyt ne suojakilvet päälle, tai Hasilin miehet tekevät Mantiksesta selvää!<<
Ardee, tai RD-07, oli vanhaa mallia oleva protokolladroidi. Sillä oli kulmikas pää, ohuet kädet joista näkyivät johdot ja virtapiirit, vartalo jossa luki himmeällä hänen mallinsa ja tuottajansa ja kankeat jalat. Joka paikasta löytyi hieman ruostetta. Ardee oli nähnyt parempia päiviä, ja oli aikoinaan kyennyt oikealla varustuksella ja ohjelmoinnilla jopa taistelemaan.
Ardee kuitenkin teki työtä käskettyä, ja meni komentosillalle seuraten Rorgea. Rorge istui kapteenin tuoliin, Mako navigaattorin tuoliin ja Ardee seisoi aluksen monitorin ääressä. hän paineli muutamia nappuloita, ja suojakilpi aktivoitui viimein, vaikka kukaan ei ollut vieläkään tulittanut Mantista. Ulkona sen sijaan räiskittiin jatkuvasti, heti sen jälkeen kun joku oli yllättänyt Hasilin joukot hangaarissa.
Rorge käynnisti Mantiksen levitaatiokoneet, ja he alkoivat pikku hiljaa nousta ilmaan. Koko alus alkoi hurista ja kumista. Hangaarin ovi oli räjähdyksen jäljiltä sepposen selällään, ja Rorge oli valmis käynnistämään päämoottorin ja liitämään hienosti ahtaasta hangaarin ovesta ulkoilmaan.
>>Onko kaikki valmista?<< Rorge kysyi miehistöltään. Mako nyökkäsi, ja Ardee vastasi ohjelmointinsa tapaan turhankin kohteliaasti, mutta silti myöntävästi.
Rorge kiskaisi jonkun monista vivuista taakse, sitten painoi keltaista ACCELERATE-nappia. Moottorit alkoivat puskea Mantiksen takaosasta hirmuisia sinisiä liekkejä, ja alus alkoi siirtyä eteenpäin. Rorge oli varma, että viimeistään tähän mennessä Hasilin miehet olivat huomanneet aluksen lähdön ja aikoivat jäljittää sitä galaksin loppuun saakka. Mantiksen näkymättömyyslaite piti siis käynnistää miltei heti, kunhan oltiin päästy pois Tariksen ilmakehästä. Mantis työntyi hangaarioven karmien välistä sulavasti ja ongelmitta, olihan Rorge taitava lentäjä. Hangaarista ulos päästyään hän kiskaisi toisenkin vivun taakse, ja Mantiksen koko komeus näkyi; kolme päätyöntörakettia levittäytyivät aluksen ympärille, luoden kolmion muodon.
Kapteeni käynnisti päätyöntöraketit, ja niistälkin alkoi puskea sinisiä liekkejä. Mantis kohosi pian taivaalle. Kohina ja jyminä olivat miltei sietämättömät, kuten aina noustessa. G-voimat lukitsivat korvat ja saivat pään kipeäksi, mutta tämä miehistö oli jo siihen tottunut. Pian Mantis oli syöksynyt ilmakehän lähelle, ja komentosillan ikkunasta näkyi vain liekkejä aluksen ympärillä. Ilmakehän läpäisy olisi lähes mahdotonta ilman suojakilpiä, sillä alus vain muuttuisi mustaksi ja vioittuisi.
Nyt Mantis oli päässyt pois ilmakehästä. Oli aika käynnistää varjomuoto.
>>Mako, käynnistä näkymättömyyslaite ja piilota meidän lähettämät signaalit<<, Rorge huusi kohinan läpi. Mako teki työtä käskettyä, ja näppäili monitoriin pari komentoa.
>>Ardee, olemmeko valmiita valonnopeuteen?<<, Rorge kysyi.
>>Olemme, mestari. Valonnopeus on kuitenkin vähissä, pääsemme vain 3000 valovuotta<<.
Vai 3000 valovuotta, Rorge mietti. Hän avasi mandalorialaisavaruuden kartan, jossa Taris esiintyi suurempana pilkkuna kuin muut. Lähin sivilisaatiota omistava planeetta olisi Mandalore, mutta siellä hä ntä vihattiin. Mandalorialaiset eivät halunneet muita palkkionmetsästäjiä kuin itsensä planeetalle, ja he olivat muutenkin outoa sakkia.
Kaikki muut planeetat olivat joko liian syrjäisiä tai liian kaukana, joten Rorgella ei ollut paljoa muita vaihtoehtoja, kuin Ord Mantell. Ikuisen sodan partaalla oleva salakuljettajan paratiisi, jossa ilmatilat olivat aina suljettuja ja jonne pääsystä piti aina maksaa maltaita, mutta muuta vaihtoehtoa ei juuri nyt ollut. Tuntien Hasilin ja hänen äärimmäisen huonot suunnitelmansa, pian olisi Tariksen taivas pimeänä hävittäjiä jotka metsästävät yhtä palkkionmetsästäjää, joka vei häneltä pari DataPadia mukanaan.
>>Lukitsemme kohteeksi Ord Mantellin, koordinaatit 7-L<<, Rorge ilmoitti valonnopeudesta vastaavalle Ardeelle.
>>Asia selvä, mestari<<. Rorge käynnisti valonnopeuden, ja hänen koko elimisrtönsä heittäytyi heti taakse päin. Valonnopeudessa matkustus oli aivan karmeaa. Pystyi hädin tuskin hengittämään, kun kurkussa tuntui siltä kuin joku olisi kuristanut. Rorge vain sulki silmänsä, yritti keskittyä ja odottaa valonnopeuden loppumista. 3000 valovuotta oli hyvin lyhyt matka verrattuna niihin matkoihin, joita Rorge oli ennen matkustanut.
Valonnopeus kesti kauemmin kuin mitä Rorge ja koko miehistö oli odottanut, ja he olivat kaikki helpottuneita sen loppumisesta. Myös Ardee, jolla ei ollut elimistöä lainkaan, joka olisi voinut vääntyä.
>>Jokin virtapiireistäni taisi sammua, en minä enää kestä tämmöisiä matkustuksia<<, se totesi ärtyneesti.
Rorge nousi ylös kapteenin tuolilta, ja katseli komentosillan ikkunasta ulos ruskeaan planeettaan. Ord Mantell ei ollut kaunis. Se oli pieni tomukasa avaruudessa, jonne Tasavalta sulloi kokoajan sotakalustoaan tuhotakseen epätoivoisesti separatistit. Kaikki neuvottelumahdollisuudet olivat planeetalla menetetyt, ja nyt molemmilla osapuolilla oli takarengas jumissa. Ja sinne palkkionmetsäsätäjän oli pakko mennä. Ei sillä, pahemminkin asiat olisivat voineet olla. Ord Mantellilta pystyi sentään löytämään salakuljettajan tai toisen, joka myi valonnopeuteen tarvittavaa polttoainetta.
P.B.
P.B.
Rohkelikko
Rohkelikko

Viestien lukumäärä : 65
Join date : 16.09.2020
Ikä : 23

Takaisin alkuun Siirry alas

De Rerum Pebennis Empty Vs: De Rerum Pebennis

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa